>>>jatkuu>>>
PRINSSIN synnyttyä saimme lahjoja kaikelta kansalta. Ymmärsin, että tätä on olla kuninkaallinen. Lahjoja, jotka jaoimme eteenpäin tarvitseville. Tietenkään sitä ei kerrota kellekään. Silmänisku.
Vaippojen vaihtoa Prinssille. Sitten melkein saman tien Heppu halvaantui ja hänestä tuli iso vaippatoukka. Tosin minun ei tarvinnut sentään vaihtaa Hepun vaippoja.
Ajattelin, että jos kerran me olemme sillä lailla kuninkaallisia kuin on annettu ymmärtää ja on toitotettu, nyt pitäisi Prinssi lyödä kuninkaaksi ja kuningattaren kuuluisi asettua väliaikaiseksi hallitsijaksi valtaistuimelle.
Taisin nähdä unta tästä. Paremmin painajainen. Olin saanut kerrasta kyllikseni, kun Hepun ruumis petti hänet ja minut, meidät. Olimmeko silloin enää me?
Olin saanut kyllikseni ja halusin luopua koko jutusta. Ainoa hyvä oli, että Heppu sai ruhtinaalliset hautajaiset. Ivailen tahallani. Virassa olevana, mutta kykenemättömänä hoitamaan postiaan, Heppu pantiin syrjään, mutta sen maksoi tietenkin kansa. Ensin siirtyminen pois virka-asunnosta, Hovista, sitä ei voinut estää, koska ennuste kertoi, että Heppu ei palautuisi ennalleen. Elämässä mikään ei palaudu ennalleen.
Me muutimme ja se oli eri asunto kuin tämä minun nykyinen kaksioni. Se oli sviitti.
Meillä asui Hepun hoitaja. Prinssi kasvoi, vietti ensimmäisen syntymäpäivänsä, käveli, puhui muutamia sanoja ja Heppu olla möllötti ja katsoi.
Aldous Tsitsis alkoi käydä meillä. Minun runoilijaystäväni. Meidän yhteytemme ja ystävyytemme oli puhtaan runollista, oli sitä aikansa, mutta niin aika tasaa. Aikaa kerrostuu, aika kattaa kaiken ja jostain alkaen Aldous alkoi vallata Hepun sijan. Hän tuli korvaajaksi niin kuin tietyissä filmeissä on kuvattu niin, että kaksi eri kuvaa ovat hetken aikaa päällekkäin kunnes edellinen poistuu ja jälkimmäinen jää jäljelle. Edellinen ei haluaisi lähteä, ei haluaisi tulla työnnetyksi pois tai vaihtoehtoisesti jälkimmäinen tunkee siihen kuvaan ja työntää toista pois, sietää epämukavuutta aikansa ja saa viimein tahtomansa.
Annoin Aldous Tsitsikselle ennen kuin Prinssi täytti vuoden.
Kysyin sitä Hepulta.
”Heppu, minä tarvitsen miehen. Kun Aldous tulee käymään seuraavan kerran, me rakastelemme.”
Katsoin Heppua puhuessani. Mieheni silmät liikkuivat. Suu ei saanut sanoja aikaiseksi, mutta ajatukset elivät.
”Vastustatko sitä?” kysyin.
Luulen, että en saanut vastausta. Olisiko vastaus muuttanut jotain? Halusin tietynlaisen vastauksen.
”En voi kuin valittaa”, sanoin Hepulle. Me olimme kahden sillä hetkellä. En tiedä kuunteliko Hepun hoitaja oven takana minua, meitä eli minun ääntäni, yksinpuheluani, mutta en välittänyt asiasta. Jos aioin rakastella Aldous Tsitsiksen kanssa tai jos aioin rakastella kenenkä hyvänsä muun kuin käyttökelvottomaksi käyneen Hepun kanssa, Hepun hoitaja kuulisi, näkisi ja tajuaisi tilanteen ilman muuta.
Sitä paitsi en ole luonteeltani vilpillinen ihminen. En voisi olla vilpillinen. Kysyin siksi rehellisesti Hepulta, mitä tämä tuumi pikku syrjähypystä? Rehellisesti? Kysyin? Miten voi kysyä sellaiselta, joka on puhekyvytön?
Tiesin sydämessäni ja näin Hepun silmistä, että hän tiedosti, mistä puhuin ja antoi hyväksymisensä. Mutta en voi olla varma.
Miten sitten kävi? Aldous Tsitsis tuli runoineen, rakastavana, kiintyneenä, me suutelimme ja Aldoukselta ruiskahti housuihin.
”Oho”, hän sanoi.
”Sepä tuli”, sanoin.
Se oli ensimmäinen kerta. En saanut siitä paljon iloa. Valehtelen. Me suutelimme pitkään ja intohimoisesti. Minun kauan kaipauksessa riutunut sisimpäni sai rutistaa rakkaan miehen syliini.
”Ensi kerralla”, sanoin.
Aldous: ”Työnnätkö sä nyt mut pois?”
”En. Miksi työntäisin?”
”Ajattelin vain.”
”Älä sinä ajattele, pöllöpää.”
Aldous hymyili. Harvat hampaat. En ole varmaan maininnut vielä, että kaiken muun hassunkurisen ja huvittavan lisäksi Aldous Tsitsiksen hampaat ovat harvassa. Tai sitten minä näen väärin. Hän on harvahampainen kummitus. Minun peikkoni. Minun tutunalleni.
Kun Aldous lähti sinä päivänä, menin katsomaan Heppua. Hoitaja oli kutomassa Hepun vieressä ja lähti kohteliaasti pois, kun tulin siihen. Hoitajan ilme ei kertonut mitään, mutta epäilen silti, että hän moitti minua mielessään. Aldous ja minä olimme pitäneet ääntä. Olimme jutelleet normaalilla äänellä. Emme kuiskailleet. Aldous Tsitsis ei osannut, ei ollut opetellut eikä oppinut kuiskailemaan. Hän ei ollut siinä mielessä mikään hienotunteisuuden ilmenemä.
Hoitaja poistui huoneesta ja olimme Hepun kanssa kahden. Hain katsekontaktin.
”Aldous tuli kynsille”, sanoin.
Heppu katsoi minua, ymmärsi mitä ymmärsi.
”Näin paljon minulla on”, sanoin. ”Minun kannatti mennä naimisiin sinun kanssasi.”
Edelleen Heppu katsoi minua.
Kun Prinssin yksivuotissynttärihulina oli takana, muutama päivä sen jälkeen, oikeammin illalla, otin Aldous Tsitsiksen viereeni aviovuoteeseeni. Eipäs ollut muuten aviovuode. Se tietty vuode jäi siinä vaiheessa, kun muutimme pois Hovista. Se vuode myytiin. Tai lahjoitettiin pois, en tiedä. Ajattelin silloin, että se pitäisi säästää, pitää tallessa, mutta en sanonut sitä kenellekään ääneen. Oletin, että minua pidettäisiin hölmönä, jos sanoisin sen. Ihminen voi kerätä kaikenlaista ja pitää kaikkea tunnearvoltaan tärkeää säilössä, mutta vuode on liian iso sellaiseen.
Niinpä en vienyt Aldousta aviovuoteeseeni. Jätin sen avion siitä pois. Me rakastelimme. Aldoukselta tuli nopeasti.
Hän ei ollut rakastellut ennen naisen kanssa, hän kertoi. Tiedän, sanoin. Hän kysyi pitäisikö sen kestää kauemmin?
”Ensi kerralla sun pitää pidätellä nautintoa”, sanoin.
”En pysty”, hän sanoi.
”Pysty mun vuokseni. Ajattele niin.”
”Ajattelen”, Aldous vastasi tottelevaisena ja kuuliaisena. ”Yritän.”
Pidinkö peliä Hepun silmien edessä? Pidin. En salassa. Se oli avointa.
Kerroin asioita hänelle: ”Ei ole ketään muita. Aldous on erityinen ja ainoa.”
Uskoiko Heppu minua? Ehkä. Antoiko hän hyväksyntänsä ja siunauksensa? Kysyikö sitä kukaan häneltä? Millä tavoin olisi saanut vastauksen?
Kahden vuoden ajan, kolmen, Heppu pysyi paikallaan, halvaantuneena aisankannattajana, jonka oma aisa oli tehnyt tenän.
Nyt me sytytämme kynttilät. Aldous sytyttää ne.
Juomme kahvia ja odotamme hetken. Katsomme palavia kynttilöitä. Kakkukynttilät palavat nopeasti. Ne ovat sellaisia symbolisia.
”Puhallatko sinä?” kysyn.
”Puhalletaan yhdessä”, Aldous vastaa.
”Onnistuuko yksi kynttilä kerrallaan?”
Aldous ei ole varma.
”Sinä ensin”, hän ehdottaa.
Puhallan vihreän kynttilän sammuksiin. Sitten Aldous puhaltaa: Kaksi vihreää kynttilää sammuu.
”Ups”, Aldous sanoo.
”Ei mitään”, vastaan. Puhallan yhden punaisen kynttilän.
”Puhalla keltainen”, ehdotan.
Aldous puhaltaa keltaisen kynttilän sammuksiin, minä puhallan punaisen, niitä sammuu kaksi samalla kertaa ja Aldous puhaltaa viimeisen kynttilän.
”Kiitos”, sanon.
Tartun kakkulapioon. Leikkaan viipaleen itselleni. Sen jälkeen käännän kakun niin, että kakkulapion kahva osoittaa Aldous Tsitsikseen päin.
”Ole hyvä”, sanon.
”Kiitos.”
Se on käpykakku. Kakku vaihtelee vuodesta toiseen. Tänä vuonna päädyimme käpykakkuun. Kynttilät sojottavat kakun pinnassa kuin harvat siilin piikit, nyt jo puhallettuina, ohuet kynttilät ja mustaksi karreksi palaneet sydämet. Sydämet palavat karreksi. Niillä on sellainen taipumus.
Kakku on hyvää.
”Hyvää”, sanoo Tsitsis.
Hyvä, että maistuu, ajattelen. Myös sen, että ilta on oleva jälleen viisaampi.
Suuri ajatus, tyhjä ja mahtipontinen. Mistä se tuli?
”Onko sun hyvä?” Aldous huolehtii.
”On”, vastaan. ”Kaikki on hyvin.”
Helvetissä on kaikki hyvin. Tämä on taas sitä minun runoa.
Helvetissä kaikki on hyvin / liinat ojennuksessa / arkku lämmitettynä / hiilihanko pirun käsissä / ja pirun pili pystyssä.
”Minkä nyt kirjoitit?” Aldous kysyy. ”Sun kahvi jäähtyy.”
Nostan kupin huulilleni.
”En tiedä voinko näyttää tätä sulle?”
”Voit.”
”Jos lupaat, että et ala itkeä?”
”En itke.”
”Lupaa, ettet ajattele tätä muuna kuin runona?”
”En ymmärrä ihan.”
”Hän ei ymmärrä ihan”, sanon ja ojennan runovihon hänen käsiinsä.
Aldous lukee.
”Hm”, hän sanoo.
”Ei mitään nättiä runoutta”, selitän.
”Ja väität, että kaikki on hyvin?” Aldous kysyy.
”Väitän. Kun sä olet siinä lähelläni, kaikki on hyvin.”
”Onko?”
”On. Epäiletkö sitä?”
Hymyilen kysyessäni ja Aldous huomioi sen: ”Sinä hymyilet tällaisten sanojen jälkeen.”
”Koska ne ovat vain sanoja.”
”Voinko luottaa siihen?”
”Voit, jos rakastat minua.”
”Sinä tiedät, että minä rakastan sinua.”
Olen iloinen siitä, että emme asu siinä vanhassa paikassa, hautakammiossa ja että se hoitajanunna ei ole kuulemassa lepertelyämme. Hän ei ollut nunna, mutta nunnamainen.
”Tallessa on”, Aldous sanoo.
”Saat hävittää, saat säilyttää, kuinka haluat”, annan vapaat kädet. ”Saat valita mielesi mukaan.”
”Säilytän. Tietenkin.”
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti