>>>jatkuu>>>
ASUN kaksiossa. Entä mitä teen nykyään työkseni? En vajonnut aivan alas. Minulla on Hepun jäljiltä ja kuuluisuuteni jäljiltä kaikkea hyvää ja kätevää, josta voin poimia elämisen rahat. Teen sisustussuunnitelmia. Voisin kirjoittaa tai olisin voinut alkaa siihen puuhaan, mutta hankin sen sijaan sisustussuunnittelijan peruskoulutuksen, koska kirjoittaminen ja runous ovat minun rakkauteni, ei työtä. Työ voi olla rakkaus tai tulla rakkaaksi, mutta kehityskulku ei noudata päinvastaista suuntaa. Se on kielletty ajosuunta.
Pidän runouden puhtaana mielessä ja sen takia hankin mieluummin elämisen rahat kaikella muulla. En tarvitse paljon. En matkustele, en viihdy laskettelemassa hiihtokeskuksissa enkä hilaamassa persettäni golfkentillä. En viihdy joukossa. En käy ravintoloissa. Harrastan mieluummin noutopizzoja, jos en tee niitä itse. Ennemmin itse.
En halua olla tekemisissä ihmisten kanssa.
Näin on. En halua olla tekemisissä väärien ihmisten kanssa. Ne ihmiset menettelevät, jotka jakavat harrastukseni eli näissä merkeissä käyn yhä esimerkiksi kirjamessuilla, mutta valikoidusti. En ole kuitenkaan kokonaan hylännyt näitä tilaisuuksia.
On kai minullakin yhä oikeus kulkea yleisillä paikoilla? En ole mikään intialaisruhtinaan leski, joka poltetaan yhdessä miehensä ruumiin kanssa.
Tapahtuuko sitä? En tiedä, mutta en ihmettelisi.
Työssäni olen tekemisissä pienimuotoisesti ihmisten kanssa. Ehkä niin on hyvä? Käyn asunnoissa katsomassa paikan päällä, teen tarvittavia muistiinpanoja, otan kuvia, kuuntelen mitä asiakkaat puhuvat, heidän toivomuksiaan ja olen enimmän aikaa hiljaa kuulolla. Puolustuksella on puheenvuoro eli asunnon omistajalla. Tai ravintolan. Kun asiakas on antanut oman kannanottonsa, vastaan hänelle. Lyhyt keskustelu. Ovatko värit oikein? Onko kalustus liian massiivista huonekokoon? Kaikenlaisia seikkoja. Toiveet ja mahdollisuudet eivät välttämättä kohtaa.
Kun teen mahdollisen oman ehdotukseni tai vastaehdotukseni – jos tilaajan ehdotus ei tunnu minusta hyvältä tai oikealta tai järkevältä – ja jos minun kompromissini tai vastaehdotukseni ei miellytä tilaajaa, ei saa tätä muuttamaan kantaansa, mainitsen selkeästi, rehellisesti ja suoraan, että odotettavissa on fiasko. Jos siis asiakas pitää edelleen oman päänsä eikä hyväksy minun perusteltuja muutosesityksiäni. Samoin jos matkan varrella on tullut esiin jokin seikka tai useampi, jonka asiakas haluaa olevan toisin kuin minun, sisustussuunnittelijan lähtöarvio ja -suositus on, tuon julki oman eriävän näkemykseni. Selvästi. En ole antamassa puumerkkiäni väärälle ratkaisulle.
Sovittelija. Minun pitäisi ilmoittaa se ammattinimikkeekseni.
Koska asiakkaani ovat ihmisiä, he pääsevät tunkeutumaan heti alkuun tai jossain välissä myös minun henkilööni, Heppuun ja henkilökohtaiseen tragediaani. Ihmiset arkailevat ottaa asioita puheeksi, mutta toisaalta he ovat kuin pistoksissa uteliaisuudesta. Yllättävän usein uteliaisuus vie voiton hienotunteisuudesta.
”Teillä on varmaan hienoa?”
”Meillä?” kysyn ja katson naista. Yleensä kysyjä on nainen.
”Sisustussuunnittelijan kotona on varmaan hienoa?”
Asunnostani ei ole kuvia naistenlehdissä. Minua on haastateltu, mutta niissä olen tehnyt selväksi, että haastattelu ei ole sama kuin asuntoesittely, joten asuntoani ei ole levitetty yleisön nähtäväksi.
Kaksi huonetta ja keittiö. Vaatimatonta. Minä asun ahtaasti. Asun yksin. Olen yksineläjä. Viihdyn yksinäni. En ole surullinen yksinäni.
Tietenkin sukulaiset ovat olemassa. En ota heitä esiin. He ovat olemassa, olen tekemisissä heidän kanssaan, mutta suppeasti. Sitä paitsi mitä minulla, runotytöllä on tekemistä ja puhumista heidän kanssaan, kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole vihkiytynyt tähän samaan salaseuraan?
Runous pitää turhat pyrkyrit kaukana, poissa. Se on oiva karkote. Tappaa talossa ja puutarhassa.
Ihmiset pelkäävät taikauskoisuuteen saakka painettua sanaa ja runoja vielä kymmenen kertaa enemmän.
Mieluummin en selittäisi ollenkaan tätä entistä, taakse jäänyttä elämääni, mutta käyn rajaukseksi läpi muutamia kohokohtia lyhyesti ja pintapuolisesti, ohuena silauksena. Kultausta. Riitääkö se? Eikö riitä? Onko pakko valottaa vähän lisää? Entä missä tulee vastaan raja tai perimmäinen raja? Johonkin se pitää vetää.
Vanhempani pitivät Hepusta. Ikätoveristaan. Joopa.
He olivat onnessaan Prinssistä. Ymmärrettävää. Veljeni, pikkuveljeni ei ole naimisissa eikä vaikuta oikein siltä, että hän olisi menossakaan. Me olemme molemmat lapset siinä mielessä tällä hetkellä mahoja – hei, kohta nelikymppiset lapset – mutta näin on, että vanhempani menettivät lapsenlapsensa, ainoansa. Eli jos minä olen menettänyt jotain, he ovat menettäneet minun laillani.
Onko minun oikeus pitää etäisyyttä siihen suuntaan? Toisaalta mitä tai mistä rupattelisin heidän kanssaan? Kevyttä rupattelua: Miten Hepun viimeiset päivät, viimeiset kuukaudet ja vuodet kuluivat? Mikä on muistoni hänestä? Miten suloinen Prinssi oli pienenä ja miten hänestä ovat jäljellä vain muistot. Prinssi oli varsin pieni kuollessaan, mutta hän oli jo persoonallisuus. Persoonallisuus alkaa muotoutua varhaisella iällä. Prinssissä oli paljon isäänsä, mutta myös paljon omaansa ja luotaamatonta.
Minulla on kuvia Prinssistä kirjahyllyssä. Myös Hepusta tietenkin ja Hepun muotokuva. Pidän siitä.
Vanhempani elävät edelleen. Molemmat ovat jääneet eläkkeelle, työtätekeviä, yritteliäitä ihmisiä, jotka ovat pysyneet yhdessä ja joka on kai heidän suuri saavutuksensa. Arvostan sitä tai arvostaisin enemmän, jos sitä ei mainostettaisi tai suurenneltaisi.
”Me isän kanssa emme ole koskaan harkinneet eroa.”
”Meillä on ollut vaikeat hetkemme, mutta se on vain lujittanut välisiämme siteitä.”
Äitimeriitti puhuu.
Isä ei puhu, hän suo sen puolen vaimolleen. Hän on taustalla, samoinajattelevana, antaa sen kuvan itsestään.
Veljeni on kiinnostunut radioamatöörin harrasteesta. Hän alkoi sen poikasena ja se on seurannut häntä läpi hänen elämänsä. Työkseen hän ohjelmoi. Atk-guru ilman suuria nimikkeitä ja maineen taustaa.
Hänellä ja Hepulla oli tältä osin kiinnostavia keskusteluja. Sen ajan kuin oli.
Vanhempani ja veljeni eivät tule eivätkä tulleet esille, kun julkisuudessa on ja on ollut kirjoituksia ja artikkeleita ja ajantasaista uutisointia Hepusta ja minusta.
Aioin kirjoittaa tähän lööperiä, että veljeni muutti Australiaan. Ei päde. Saman periaatteen mukaan minun pitäisi silloin paljastaa vanhemmistani muka totena, että he viettävät vanhuuden päiviään Floridassa. Eivät vietä. Rehellinen suomalainen ei hylkää maataan. Mitä elämää se on, kärvistellä elämänsä viimeiset vuodet oudoissa oloissa ja oudon kielen keskellä?
Jos tuntuu siltä, voin tavata halutessani näitä lähisukulaisiani käytännössä saman tien. Asumme kaikki neljä tässä samassa metropolissa. Jos soitan äidille ja pyydän kädestä pitäjää, hän ehtii luokseni tunnissa, jos on sattumalta kotona. Hän voi olla muualla, esimerkiksi uimahallissa uimassa matkaa ja saunomassa. Suotakoon se hänelle.
Minun välini vanhempiini ja veljeeni ovat kunnossa. Ne ovat sellaiset kuin haluan. En tiedä toivoisivatko vanhempani kenties, että olisimme tekemisissä enemmän, mutta he eivät ainakaan tuo julki sitä.
Näin on hyvä.
Oli kivaa edustaa viimeisillään raskaana. Menetin melkein järkeni, kun tajusin mihin liemeen olin ajautunut. Omaa typeryyttäni.
Kiitän ompelijaani siitä, että olen elossa. Jos hän ei olisi saanut kumpua edes sen verran häivytettyä silmistä kuin sai, olisin hypännyt ikkunasta tai tappanut itseni muulla keinoin. Itsemurha ei ollut kaukana ajatuksista. En tajunnut, vaikka tajusin, mutta en pohjia myöten, mitä tarkoitti, kun suostuin Hepun kosintaan ja meistä tuli pariskunta? En saanut, niin kuin tavallinen nainen, kuin kuka hyvänsä muu nainen, miestä itselleni, vaan sain vain jakaa mieheni tämän viran ja virkavelvollisuuksien kanssa ja sain niskoilleni lisäksi osan virkatehtävistä.
En ollut oma itseni. En omistanut miestäni, mutta vielä pahempaa, en omistanut edes itseäni.
Kerron tuntojani Aldous Tsitsikselle. Saan kai kertoa? Onko minun lupa?
Aldous kuuntelee, katsoo minua suu auki ja minä katson hänen hymyileviin silmiinsä, eriparikasvoihin, vinoon nenänharjaan ja punaiseen suuhun, joka tuo hetkittäin mieleen kohdun.
Ajattelen, että tuolta näytän, jos menen alasti selälleni, nostan polveni pystyyn ja levitän jalkani. Enpä näytäkään. Voin vaikka kysyä Aldoukselta näkyykö emättimen limakalvo ja Aldous vastaa, että ei näy, jos hän ei levitä häpyhuulia sormillaan.
”Saat levittää.”
Aldous tekee sen. Se tuntuu kurkussa asti. Olla avoin. Olla toisen sormien ja käsien hyväiltävänä.
Minun ei tarvinnut sentään stripata siellä kaikkien katsottavana ja kameroiden paahteessa. Mutta se tuntui siltä. On naisia, jotka eivät halua liikkua missään ulkopuolisten näkösällä silloin, kun raskaus näkyy heistä.
Sainko minä valita? Ei. Olin vailla valintamahdollisuuksia. En saanut päättää mistään.
Valehtelin itselleni, että pidin siitä, saamastani huomiosta. Olin poikkeava ja kärsin vakavasta persoonallisuushäiriöstä, jos uskoin sisimmässäni tähän valheeseen? Todennäköisesti valtaosa naissukupuolesta haluaa olla odotusaikansa vain piilossa ja suojassa, turvassa eikä barrikadeilla. Minä olin Jeanne d’Arc, sillä erotuksella, että tällä ranskalaisella mimmillä näkyivät vain rinnat, siinä maalauksessa ainakin, minä taas sain luvan tepsutella alasti kuningatarmatollani.
Tunsin olevani alasti. Eikö se ole sama asia kuin olla alasti? Nudisti, joka ei koe olevansa alaston ja suojaton, ei ole sitä. Nudisti olisi voinut seistä siinä vierelläni, jos meitä olisi ollut käteltävänä kaksi naista rinnatusten eikä mies ja nainen ja hän, nude ei olisi tuntenut välttämättä olevansa niin alaston kuin minä koin olevani.
En halua elää sitä koskaan enää. Onneksi se ei ole tarpeen, koska Heppu on vainaa ja se kaikki tapahtunut on jäänyt menneisyyteen. Se on menneisyyden vankina.
Kunpa lapsivesi olisi hulahtanut silloin siihen vieraitten ja kameroitten edessä.
Kerronko? Minulla oli supertehokas vaippa pikkuhousuissani siltä varalta, että saan keskenmenon. Olisiko minut viety siinä vaiheessa sairaalaan vai olisiko minun pitänyt vain sinnitellä? Ja hymyillä kestohymyä. Hymyillen työtäsi tee. Kärsi hymyillen kaikki vaivasi.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti