>>>jatkuu>>>
Sillä lailla päädyin mukaan päättötyöhön. Tai päättötyöksi. Menimme kirjamessuilta Jätkäsaareen, Kullan vuokrakämpälle ja hän otti minusta kuvia sekä kännykällä että kameralla ja talletti ne tietokoneelle. Enin osa kuvista oli alastonotoksia. Siinä mielessä vapaita alastonkuvia, että minun ei tarvinnut esimerkiksi runkata stondista kameraa varten. Minun ei tarvinnut poseerata. Kullalla ei ollut vaatimuksia.
”Kulta?” sanoin jossain välissä.
”Niin?”
Kulta katsoi ottamiaan kuvia, katsoi niitä miettivänä, ajatuksen kanssa ja irrotti vasta viiveellä katseensa niistä ja kohdisti huomionsa minuun.
”Mistä keksit sen nimen?”
Jälleen olankohautus. Hän on olankohauttelija, ajattelin.
”En tiedä”, Kulta vastasi. ”Rehellisesti en tiedä.”
”Mä olen jo mieltynyt siihen”, sanoin.
”Nimeen?” hän arvioi. Hymy väreili hänen huulillaan. Hymyilevä irokeesi. Mitä nuoret miehet pitävät kampauksestasi? Tällainen kysymys kävi päässä.
”Nimeen ja sinuun”, vastasin. Miksi muuten kuvittelisit, että olen täällä, että tulin luoksesi.
Minulla oli kulli, olin alaston ja nuori nainen kuvasi alastomuuttani ja nimenomaan penistä, koska sille oli annettu kuolemantuomio. Ehkä muutenkin. Silti vasta jälkeenpäin tajusin, että emme kumpikaan harkinneet tai en minä ainakaan, että tätä kullia voisi hyödyntää vielä kerran, että tällä ulokkeella voisi tehdä temput, antaa sen toimia ja elää kerran vielä. Se ei käynyt minun mielessäni ja luulen, että ei Kullankaan. En ole kysynyt ja tuskin kysyn vasta. Minulle kulli oli lakannut olemasta jo tuossa vaiheessa. Olin hyvästellyt sen ja silti kapistus, kapinallinen palaa asiaan, tunkee näemmä ajatuksiini milloin vain ja painautuu muka reittä vasten, yllättävästi, kesken kaiken, kutsumatta ja toivomatta. Kosketus tuonpuoleisesta.
>Kultainen puutarha 3>
Talvipäivä muuttui pilvisempään suuntaan. Se yllätti meidät molemmat.
”Voi sentään”, Kulta sanoi. ”Taivas meni pilveen.”
Katsoimme ulos keittiön ikkunasta. Olimme siirtyneet vaihteeksi sinne puolelle. Joimme teetä. Olin tehnyt meille molemmille voileivät, juustonsiivu ja tomaatinlohko katteena ja värinä.
Haittaako pilvisyys? ajattelin. Haittaa kai sitten?
”Sä et halua pilvikuvia?” kysyin.
Pilvisiä haavakuvia. Pilvisiä pikkupillunkuvia. Kutsun sitä pikkupilluksi.
Kulta otti minusta kuvia vaatteet päällä, silmistäni.
Teimme muutoksen suunnitelmiin ja lähdimme hankkimaan televisiota asuntooni. Sisustaminen jatkuu. Se alkoi ja jatkuu näin.
Rahaihmisenä minun ei tarvitse katsoa hintaa, jos en halua. Otimme suunnan Jätkäsaareen ja ajoimme ratikalla kaupungin läpi Verkkokauppaan. On aina ihanaa ajaa ratikalla. Se ei ole muuttunut vuosien myötä. Siinä suhteessa olen yhä lapsi. Pasilan uusien rakennusten ja niiden rinnalla olevien vanhojen patinoitujen seinien ja fasadien välistä, katuja pitkin, jotka ovat olleet olemassa kauan, joita moni on vaeltanut meitä ennen. Historiaa. Kallion yli Kallion toiselle puolelle, Karhupuiston viertä Linjoille, Hakaniemeen, Pitkänsillan yli Kaisaniemeen, puutarha korkeine puunlatvoineen jäämässä taakse oikealle, odottamassa tulevaa kevättä, jonka ensimmäiset enteet olin aistimassa ilmassa. Rautatieaseman ohi, Simonkatua ylös, Kamppi, Ruoholahden villat hetkeksi silmissä ja mielessä kiitollisuus siitä, että ne ovat säilyneet, rantaa kohti ja uudelle Jätkäsaarelle, uudelle ylväälle asuinalueelle. Kiitos myös siitä.
”Koska sä voitit Kenossa?” Kulta kysyi. ”Eikun missä se oli?”
”Jackpot, jos olet kuullut sellaisesta. Jättipotti.”
Tajusin, että seuralaiseni on varsin viaton uhkapeliasioissa. Ihmettelin myös, että tästä aiheesta, aiheosiosta ei ollut tullut aiemmin puhetta. Kulta Kimonolle oli riittänyt, kun kerroin, että minulla on rahaa, älä huoli. Olin rikas tyttö parka ja se riitti hänelle.
Tietenkin ymmärsin kysymyksen johtuvan tilanteesta. Olimme ostamassa minulle televisiota.
”Meinaatko raahata sen jotenkin kaupungin läpi?” Kulta kysyi. Hän tiesi, että laite on isokokoinen tai todennäköisesti olen ostamassa ison vastaanottimen ja joka on hankala käsiteltävä ja painava.
”Pyydän tuomaan”, sanoin. ”Jos raha kelpaa, kauppa saa tuoda sen ja asentaa käyttökuntoon. Ostan palvelua ja vaadin sitä.”
Aloitimme Verkkokaupasta. Se oli matkamme reitillä. Lähdin oletuksesta, että telkku löytyy sieltä, että muualla ei tarvitse käydä. Jäimme ratikasta liikkeen edessä. Olin innoissani. Yleensä en nauti erikoisemmin ostoksilla olosta, siinä miehinen piirteeni nousee esiin, mutta minusta oli kiva olla ostoksilla Kullan kanssa. Hänen seuransa mausti homman, teki siitä hohdokkaampaa.
Telkku, johon päädyin ja jonka valitsin aikamme ihmeteltyämme, oli iso, vaan ei markkinoiden suurin. Siinä oli kokoa viisikymmentä tuumaa vai olisiko ollut viisikymmentäkaksi? Hienoa, ajattelin, silloin ja nyt, että tuumamitat työntyvät tällä lailla vaivihkaa elämäämme, nykyaikaan, sinnittelevät mukana todellisuudessa. Reliikit elävät. Tiesin, että tuumat ovat käytössä myös naulojen pituuksina. Nauloja myydään ja ostetaan kaksi ja puolituumaisina ja kolmetuumaisina ja niitä on vielä pitempiä. Työmiehet käyttävät arkikielessä näitä tuumamittoja. Puutavara, rakennuspuutavara on sekin tuumina, kaksi kakkosina ja kaksi kertaa nelosina. Tämän verran olin oppinut ja sisäistänyt lyhyillä harjoittelujaksoilla rakennuksilla koulun yhteydessä, taksvärkkipäivinä ja työhön tutustujana, mutta muuten tämä miehinen maailma ja käsitteistö on jäänyt minulle vieraaksi tai ulkokohtaiseksi. Esimerkiksi autot ja erityisesti ne ovat sellainen erityisala, joka ei ole tarttunut minuun eikä niellyt meikäläistä. Ajoin ajokortin, koska se oli selviö, mutta siihen itsestäänselvyydet päättyivät. Tai melkein. Muistan, että olin hommaamassa heti kortin saatuani omaa autoa, normaali asia ja normaalia käytöstä nuorelta mieheltä siinä tilanteessa, halpaa kulkupeliä, rassia, mutta rahaa ei ollut, joten hanke siirtyi tuonnemmas.
Ja kun niin kävi, järki voitti ja tavoite siirtyi myös muuten. Kokonaan. Alusta loppuun. Tilapäisestä tuli pysyvää. Tiesin sen sisimmässäni jo tuolloin, vaikka kuvittelin muuta. Syvin ja perimmäisin syy siihen, etten hankkinut autoa vaivoikseni, oli toinen: Sydämeni ei ollut mukana asiassa.
Tarkastelimme ja tuijottelimme kymmeniä ellei useampia littuisia ja entistä ohuempia, suoria ja kaarevia televisioruutuja, joita oli pitkä seinä rinnakkain ja alekkain eikä niissä ollut mitään katsomista. Vain terävyydessä ja väreissä oli eroja. Mitä uudempi laite, sitä terävämpi kuva ja paremmat värit. Resoluutio. Sitä viimeisen päälle. Hinnat olivat korkeita.
Valitsin kalliin tuotteen. Miljonääri ostoksilla.
”Glup”, Kulta Kimono sanoi vieressäni, kun jäin katsomaan tätä yhtä mahdollista ruutua.
Se huvitti, ääni, sana.
”Mitä sanoit?” kysyin.
”Aiotko sä ostaa tuon?”
Odottamatta vastausta hän lisäsi: ”Huh.”
Myyjä tuli paikalle. Olen huomannut, että Verkkokaupassa myyjät eivät imeydy kantaan. Kauppa toimii enemmän itsepalveluperiaatteella, mutta näemmä ostoaikeisen näköinen hömelö katsomassa telkkuja panee liikettä myyjiin. Raha. Ymmärrän, että sillä on valtaa ja voimaa. Se nöyrryttää ihmisen. Ja nöyryyttää hänet, joka sallii sen.
Ostin tuotteen. Ilmoitin osoitteen ja kysyin milloin se toimitetaan minulle? Milloin pitää olla paikalla vastaanottamassa?
”Käteisellä?” myyjä kysyi toista asiaa.
”Kortilla.”
Kun tieto oli selvillä, myyjä pahoitteli, että heillä ei ole kotiintoimituspalvelua: ”Valitan.”
”Ei toimitusta, ei kauppaa”, vastasin hymyillen. Tein siitä valintatilanteen. Tunsin hymyn huulillani. Kuulin Kullan äänettömät hyvä-hyvä-kannustukset vierelläni. Hän piti ja nautti tästä.
>>>jatkuu>>>
