>>>jatkuu>>>
Valo välähti pimeydessä. Se alkoi vilkkua ja siirtyä puitten välissä, puulta puulle, puunrunkojen rytmillisesti katkomana ja lähestyi nopeasti viistoon kohti. Juna, tajusin. Myöhästyin siitä. Käännyin sivuttain, jotta en sokaistuisi veturin valonheittimen raa'assa loisteessa. Sen jälkeen seurasin, kun juna rymisi ohi. Huomasin, että se oli tavarajuna, koska se oli pimeänä. Vaunut, joita veturi kiskoi perässään olivat kaikki pimeitä. Puujuna ja -kuorma. Pitkä juna, jolta kesti kauan ohittaa minut, ohittaa tämä radankohta, mutta ajastaan ja viimein viimeinen vaunu oli mennyt ohi ja perävalot heiluivat ja erottuivat vielä hetken aikaa pimeydessä ennen kuin katosivat yöhön.
En ollut laskenut enkä ajatellut mitään tavarajunien varaan. Tietenkin, tavarajunia kulki kaiken aikaa, mutta en ollut ajatellut niitä. Tavarajunilla ei ollut esillä olevia eikä helposti löydettäviä julkisia aikatauluja niin kuin henkilöjunilla.
Puujuna ajaisi seuraavaksi sivuun väistöraiteelle tai tekisi sen viimeistään aseman ratapihalla ja jolloin henkilöjuna pääsisi lähtemään aikataulun mukaan vapautuneelle radalle.
Otin kuulokkeet pois korvilta. Annoin niiden riippua kaulalla ja kuuntelin yötä. Sydän hakkasi. Jos ei ottanut sitä huomioon, oli hiljaista.
Tekisikö sydämeni lopun minusta ennen? ajattelin. Ajatus ei ollut aivan kohdallaan eikä täydellinen, mutta en keksinyt mikä siinä oli vialla? Tekisikö sydämeni lopun minusta ennen kuin menisin radan alle?
Junan alle, korjasin sen mielessäni.
Etäinen autonääni tavoitti korvani. Rekka meni valtatiellä.
Uusi viesti kilahti kännykkään. Taustavalo loisti niin kirkkaana, että tunsin sen melkein lämmittävän kasvojani: ”Tule tai me haemme.”
En tule, vastasin mielessäni. En halua. En kaipaa seuraa.
Käänsin kännykän poispäin itsestäni ja valaisin sillä eteeni. Sitten taustavalo hiipui, sammui ja olin taas keskellä pimeää. Pysähdyin. Sydän löi ja väpätti.
Otin kaksi tai kolme askelta tien yli. Kankein, jäykin jaloin. Tuli mieleen, että tällä lailla hirtettävät varmaan laahustivat kohden odottavaa, rasvattua köyttään. Hiekka ja sora rahisi jalkojen alla. Sitten ääni muuttui, joten olin kai siirtynyt tieltä metsään, kanervikkoon. Liikuin näkemättä eteeni mäntyjen välissä. Alla oli hiekkaperäinen maa, neulasmatto, karike. Hivuttauduin eteenpäin pelkästään jalkatuntumalla, mutta hivuttauduin kaikesta huolimatta. Nummi oli suhteellisen tasaista, mutta siinä oli kuitenkin siellä täällä kuoppia, satunnaisia oksia, risuja ja kiviä ja kantoja, joihin saattoi kompastua ja kaatua.
Silmät alkoivat tottua hämärään. Näin pian, ajattelin. Jo on.
Taivas erottui vaaleampana sitä tummempien puitten latvojen yllä. Olin radan vieressä. Seisoin siinä. Sitten luisuin jonkinmoisen pudotuksen hiekassa radan viereiseen kuivaan ojaan ja aloin nousta sieltä karkeaa sepelimurskaa ylös ratapenkereelle. Näin ratakiskot ja kannatinpylväät. Kiskot kiilsivät. Oletin, että ne imivät itseensä valon kajoa jostain avaruudesta. Kompuroin ja horjahdin, kun jalka osui kiskoon. Astuin sen yli keskelle rataa pölkkyjen väliin.
Sydän kouristeli. Oli kuin se ei saisi tarpeeksi happea.
Tällä paikalla päättyy elämä. Ajattelin niin juhlallisesti. En voinut mennä enkä voinut kuvitella edes, että olisin mennyt hädissäni isän tai äidin puheille ja pyytänyt heidän apuaan. En tällaisesta syystä, itseaiheutetusta syystä. Se oli ollut selvää alusta asti. Lähdin mukaan peliin, jossa oli kovimmat mahdolliset panokset. Siinä ei tunnettu armoa. Hävisin.
Ajattelin, että jos ihmisen on kuoltava, niin miksi ei yhtä hyvin nyt? Laitoin luurit takaisin korville.
Muistin vanhan lehtijutun kuolonkolarista tässä lähistöllä. Maantiekolari. Ehkä se ei ollut edes mikään lehtijuttu, vaan pelkkä tarina. Joka tapauksessa tarinasta oli jäänyt mieleeni, että kun onnettomuuspaikka oli saatu raivattua kolarin jäljiltä ja avattua uudestaan liikenteelle, ohiajajat näkivät kauhukseen kolaripaikalla, vääntyneen suojakaiteen päähän takertuneet naisen nimettömät, pikkuhousut. Kaide oli lävistänyt ja seivästänyt naisen.
Juna tulee, oletko valmis?
Olen valmis, niin totta kuin ihminen on.
Käsitin, että tämä hetki sekoitti mieleni ja ajatukseni. Aloin puhua outoa kieltä, eri kieltä kuin ennen. Tai ajatella. Oliko tämä vainajien puhetta, erilaista kieltä ja siinä mielessä kummallista ja outoa? Mitä ja millä kielellä vainajat puhuvat keskenään?
Hyvä herra, mikä teidät toi tänne?
Huono onni. Kävi pahoin. Kehnosti. Elämäni oli vasta alussa, mutta se ei jatkunut sen kauemmas. Sillä oli laidat liian lähellä.
Vainaiden kuoro nyökkää hiljaa.
Tunsin väriseväni kylmästä. Se sai minut hymyilemään katkerana. Onneksi minun ei tarvitse kärsiä kauaa kylmyydestä. Juna on tulossa ja se niittaisi ja liiskaisi minut ja lopettaisi kaikki kivut. Toivottavasti niin. Toivottavasti kaikki käy nopeasti. Uskoin ja luotin siihen.
Jos siis uskon, että kuoleman jälkeen ei ole enää kipua. Jos luotan siihen. Se ei ole tietoa, vaan pelkkää luuloa ja toiveajattelua.
Näin aina vain paremmin. Silmät sopeutuivat. Tappisolut ottivat vallan sauvasoluilta. Tappisolut ovat valoherkkiä. Niille maailma on mustavalkoinen, pimeää ja valkeutta. Näin radan rinnakkaiset kiskot, puut, jotka muodostivat tummemmat reunat radan kahtapuolen ja astetta kirkkaamman taivaan yllä. Taivas ei ollut paljon vaaleampi muuta pimeää, mutta oli kuitenkin. Pimeää, kihisevää hämärää. Silmissä vilisti.
Seisoin selin, selkä päin lähestyvää junaa ja tajusin joistain merkeistä, että se oli tosiaan tulossa. Junan valot kirkastivat ja valaisivat laajalti männikköä, puita ja maanpiiriä. Valoilmiö, johon en ollut valmistautunut enkä varautunut. Olin tiennyt ja laskenut etukäteen, että en kuulisi mitään, että kuolisin tajuamatta asiaa, mutta en ymmärtänyt, että tulisin näkemään tällaisen valon kirkkauden. En päässyt näkemästä sitä. Vaikka puristin silmäluomeni yhteen, valo tanssi silti ja hohti silmäluomieni läpi. Räväytin silmät auki uudelleen, säikähdin ja hyppäsin sivuun pois radalta.
Juna huusi. Se oli junan pilli. Tajusin sen ja kuulin kuulokkeiden ja musiikin läpi. Veturinkuljettaja soitti torvea. Pitkä, valittava, jatkuva ulina.
Ilmavirta heitti minut somerikkoon. Näin välähdykseltä rataa eteenpäin, siihen suuntaan, jonne juna kiisi. Siellä seisoi hirvi tai hirvenvasa tai valkohäntäpeura, joka jähmettyi valojen satimeen keskelle rataa. Juna jyrähti ohitseni, paiskasi minut nurin kuin keilan ja perään tömähti. Käsitin, että se oli hirvi. Juna törmäsi siihen.
En jäänyt odottamaan. Nousin seisomaan. Olin kadottanut hämäränäköni. Luulin ensin, että olin menettänyt kokonaan näköni, mutta tämä ei ollut sentään sitä, pahinta, vaan seuraus äkillisestä, kirkkaasta valon leimahduksesta, joka sokaisi ja sysäsi minut takaisin pimeään. Kiipesin hapuillen metsään. Konttasin. Polveen sattui. Juna meni. Se ei pysähtynyt. Väistin jäykkinä seisovia mäntyjä ja erotin auton vaaleamman läikän tiellä. Näin taas sen verran.
Auton avaimet olivat taskussani. Painoin avauspainiketta ja auto vastasi. Ovien lukitus laukesi. Vedin kuskin puolen oven levälleen ja sisävalo syttyi. Annoin oven olla tarkoituksella niin tutkiessani itseäni valon loisteessa. Housunpolvi oli repeytynyt. Toisesta kämmenestä valui verta. Käsi kirveli. Se ei näyttänyt pahalta, mutta se oli silti haava. Olin iskenyt käteni ratapenkereen teräviin kiviin, kun kaaduin. Asetuin istumaan auton penkille ja kurotin hansikaslokerosta paperinenäliinan. Painoin sen kämmentä vasten tyrehdyttääkseni vuodon. Seuraavaksi käänsin taustapeilin niin, että pääsin tarkastelemaan kasvojani. Vieras tuntematon tuijotti minuun. Hätkähdin. En tuntenut itseäni, en heti. Silmät olivat syvät, mustat kuilut, pyöreät porausaukot tyhjyyteen.
Ajattelin ja surin hirveä. Uskoin, että se olisi pelastunut, jos en olisi seissyt esteenä valon tiellä.
