Kaunis kesäpäivä

torstai 7. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista










Näitä hienoja syysaamuja. Eteläinen ilmavirtaus, lämpöä yli kahdeksan astetta. Eilen aamulla olimme metsässä aamun sarastaessa. Keltaiset koivut hehkuivat vihreiden havupuiden rintamassa. Nummen mäntyjen välissä työhtötiaispari pyrähteli virkkuna. Oletan, että ne olivat töyhtötiaisia, harmaata ja sipaisu ruskeaa. Tuuli tuntui aukealla kohtaa, mutta se peittyi naavaisten kuusten ja mäennyppylän taakse. Helena pysähtyi keräämään puolukoita mäkirinteeseen ja minä laskeuduin polkua alas puronvarren notkelmaan etsimään hämärässä kuusikossa haaparouskuja. En löytänyt. Uusia ei ollut noussut, mutta löysin suppilovahveroita kahden kastikkeen verran. Kotona Helena keitti perunoita, teki muusia suppiskastikkeen kanssa ja lisukkeena oli pulmupuolukoita, näkkileipää ja piimää ja jälkiruaaksi banaanit.


 

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Tiikerintalja(11)

>>>jatkuu>>>   














Alus on rantautumassa. Sen huomaa, kun tasainen, muuttumaton liike järkkyy, moottori alkaa jarruttaa, lasti nytkyy ja täristää. Sitä riittää aikansa, keinahduksia, kolahduksia, liike pysähtyy, liikkeen suunta vaihtuu tai vaihtuu tai ei, tuntuu, että paatti on yhä liikkeessä ja sitä odottaa ja varautuu, jännittää itseään milloin tulee väistämätön kovempi törmäys vasten laiturin lepuuttajia, mutta sitä ei tule eikä tapahdu, ei tietenkään. Punaiset merkkivalot sammuvat. Siitä tietää, että olemme rantautuneet. Potkin kiilat pois ja kapuan hyttiin. Teppo istuu penkillä. Istumme rinnatusten valmiusasemissa. Kuuluu dieselmoottorien käynnistysääniä ja ruuma alkaa tyhjetä opastetussa järjestyksessä. Sitä ei näe mistään, mutta pääasia on, että ajastaan tulee meidän vuoro, hehkutan ja käynnistän moottorin, vapautan seisontajarrun ja alan peruuttaa. Ajattelen, että ensimmäisen kerran olen ulkomailla kuskina. Siis kohta. Olisin kuvitellut, että tämä reissu olisi suuntautunut Skandinaviaan, mutta ei Viro haittaa. Se ei ole paha. Latviasta puolestaan en tiedä muuta kuin nimen, mutta enpä tiedä paljon Virostakaan? Eiköhän se rajoitu Tallinnaan ja sen vanhaan kaupunginosaan ja satamaan.

Ylitämme ulostulorampin ja seuraan ohjattua reittiä. Asvaltti on kuiva. Täällä ei ole satanut. Teppo on ottanut paperit valmiiksi esiin. Ajan ryömintävauhtia ikkuna auki, ojennan nivaskan, saan sen takaisin ja puomi nousee ja jatkamme seuraavalle puomille, hitaasti ja rauhallisesti, tasaisesti, puomi kohoaa, suljen ikkunan ja työnnän taas vaihteen sisään. Scania hyrähtää.

Viro”, Teppo sanoo.

Hymähdän: ”Selvisimme. Täällä ollaan.”

Seuraamme muita satama-alueelta pois pyrkiviä ajoneuvoja, käännymme muun letkan perässä katuverkostoon ja kysyn onko tohtorin aika?

Ei ole”, Teppo jurahtaa.

Minusta pitäisi ja kannattaisi”, aloitan, mutta Teppo keskeyttää: ”Ei ole tarpeen.”

Pitääkö päästä vessaan, syödä jotain, juoda?”

Teppo ei vastaa.

Et sano mitään?”

En. Seuraa opasteita. Ee kuusikymmentäseitsemän.”

Näen kyltin.

Kyllä. Näen”, sanon. ”Pidän silmällä.”

Hyvä.”

Pärnu odottaa.”

Ulosmenoreitti on selvä. Riittää, kun seuraa edellä ajavia rekkoja. Teppo on ottanut esiin maantiekartan ja tutkii sitä.

Onko se ajan tasalla?” kysyn.

On. Tutkin mieluummin karttaa kuin tihrustan kännyn pientä näyttöä.”

Kukin mielensä mukaan, ajattelen. Edessä oleva rekka on Tsekistä. Tai oletan niin rekisterikilvestä. Tsekistä tai jostain muusta oudosta maasta. Pidän lyhyttä etäisyyttä sen perään ja yritän nähdä auton ohi, mitä edessäpäin on varalla? Liikennevalot tulevat vastaan, näkyvät ylhäällä rekan katon päällä, vaihtuvat keltaiseksi ja siirrän jalan jarrulle.

Olisit ehtinyt vielä”, Teppo sanoo.

Ehkä”, vastaan. En sano, että tuon neuvon mukaan joutuisin ottamaan lisää harjoitustunteja, jos lähtisin moisella asenteella inssiajoon. Tietenkään Teppo ei ajattele enää sellaisia vanhoja, taakse jääneitä asioita, mutta minä saisin jo pelkän väärän asenteen pohjalta hylätyn ja mikä on aivan oikein.

Et ole samaa mieltä?” Teppo arvaa. ”Sanon vaan, että vanhat kuskit eivät olisi pysähtyneet noihin keltaisiin.”

Punaisiin”, sanon. En hellitä katsetta liikennevaloista. Poikittaisliikenne pysähtyy, joten työnnän vaihteen päälle ja nostan kytkintä samaan aikaan, kun punainen muuttuu keltaiseksi.

Kymmenen pistettä. Hyvä Nikke. Kyllä susta kuski tulee.”

En ota kantaa. Ajattelen, että toivuit äkkiä. En kysy edes, mittasitko kuumeen äsken autossa, kun olimme vielä laivassa? 


>Länsi>


Larry istuu kuistilla rahilla ja puhdistaa vastakeräämiään kananmunia. Niitä on kahdessa telineessä, kolmattakymmentä. Joku rauhanvartijaintoimistosta ratsastaa hakemaan niitä pikapuoliin tai tulee rattailla, jos tällä on muuta toimitettavaa samalla kertaa.

Syksy on muuttanut maiseman värejä, mutta muutaman kylmemmän päivän jälkeen tuulen suunta on kääntynyt jälleen ja ilma lämmennyt melkein kesäisiin lukemiin. Pienen maissipeltotilkun ja vajan ja sen päässä olevan käymälän ja sivummalla olevan pajan välistä näkyy aroheinää kasvavalle laitumelle. Larry ei tiedä mikä on sen heinäkasvin, korren oikea, virallinen nimi, jota kasvaa maassa kauttaaltaan, mutta hänen omat siirtolaisvanhempansa puhuivat aina aroheinästä. Laidun ei ole sekään varsinaisessa laidunkäytössä, koska se on pelkkää joutomaata, karu autiomaan kaistale. Siellä täällä näkyy marunapensaita, tiheikköjä, jotka kaikki kulkijat ovat kiertäneet ikiajan ja jättäneet rauhaan. Ne ovat ainoina saaneet maaperästä vankan jalansijan. Lisänä muutama pystyyn kuivunut puu, joista kuoret ovat hankautuneet irti ja viimeiset vielä kiinni olevat, kuivat kuorennahat lepattavat lämpenevän aamuilman synnyttämissä tuulenpyörteissä. Tien tuolla puolen levittäytyvässä rannattomassa erämaassa erottuvat yksittäisten, matalien kaktuksien koukeroisina ojentuvat käsivarret. Ne ovat kuin polvillaan rukoilevia pikkuihmisiä.

Mailin päässä aron takana on Kentucky-Joen talo. Sen takaa erottuu talon yläpuolelle nousevana hiekkaharjanne. Joen suomalaistalo on hyvässä paikassa sikäli, että harjumuodostelma suojaa rakennuksia tuulelta. Larry uskoo, että Joe on valikoinut talonpaikan juuri sillä silmällä.

Hiekkaharjanne jatkuu kumpuilevana jokivarren metsään asti. Larry kuvittelee mielellään, että näillä kohden on ollut vuosisatoja tai -tuhansia sitten varsinainen joenuoma tai yksi sellainen, mutta jokin mullistus on siirtänyt sen jälkeen joen reitin. Joki elää kaiken aikaa. Lietteet ja veden kuljettama muu maa-aines tarttuu kiinni johonkin kohtaan ja alkaa kasaantua siihen samalla lailla kuin tuulen pieksemä lumi kinostuu talvella aitoihin ja ojantöyräisiin. Ilmiö tapahtuu nopeasti.

Intiaanikaupunki on harjanteen toisella puolella. Paikalliset puhuvat Intiaanikaupungista. Se ei ole kuitenkaan virallinen reservaatti. Intiaanikaupunkiin vievän kärrytien varrella, samoin hiekkaharjun tuolla puolen, on kaatopaikka. Sitäkään ei ole olemassa virallisesti eikä oikein muutenkaan, sillä intiaanit hakevat pois kaikki ne vähät romut, joita ihmiset rahtaavat sinne pois nurkistaan. Intiaaneille on kaikelle käyttöä. Kaikki kelpaa, katkiruostuneet piikkilangat, rikkoutuneet öljylampun pohjat, lasinsirpaleet, loppuun kävellyt kengät, joita kukaan ei ole halunnut polttaa takassaan.

Larry on puhdistanut munat. Hän istuu silti yhä paikallaan ja katsoo hatunlierin alta lämmössä väreilevän maan yli pajan ja vajan muodostamasta väliköstä. Kentucky-Joen nainen, squaw, Siiseli menee kaivolle hakemaan vettä. Siiseli on naisen nimi, mutta Larry ei tiedä miten se kirjoitetaan. Nainen on lyhyt, mitä ei näe tietenkään näin kaukaa, mutta hän tietää sen muuten. Siiseli ei ole vielä naisen iässä. Hän on intiaaninaisen mittapuullakin arvioiden tavallista yksinkertaisempi. Hänen isänsä on myynyt tyttöä paikallisille nuorille pojille, joita ei päästetä vielä saluunaan eikä niiden taka- tai ylähuoneisiin.

Tietenkin se kaikki on kuulopuhetta. Larry ei ole käynyt itse tutkimassa Siiselin turkkia, mutta hän uskoo kuitenkin, että pääosa kaikesta hänen kuulemastaan pitää paikkansa. Heikkolahjaisia tyttöjä ja miksei myös poikia on käytetty aina hyväksi. Se onnistuu niin helposti.

Lyhyt nainen jokin värikäs poncho päällään viipyy hetken kaivon luona ja palaa talolle. Hän häipyy näkyvistä talon nurkan taakse.

Kaksi kuukautta sitten Larry kuuli ensimmäisen kerran, että Kentucky-Joe oli käynyt Intiaanikylässä ja ostanut sieltä naisen itselleen. Kodinhoitajaksi, ruuanlaittajaksi ja sängynlämmittäjäksi. Se ei hämmästyttänyt Larrya, mutta se kyllä, että Joe osti juuri Siiselin. Hän luuli hetken aikaa, että ehkä Joe on aikeissa sijoittaa ilotyttöihin tai aikoo viedä tämä squawinsa tienaamaan kaupungissa, mutta se ei onnistuisi. Hän oli tajunnut sen heti. Kaupungissa ei suvattaisi sitä, että intiaaninainen tai -tyttö, lapsi harjoittaisi seksiä kaupungin herrojen ja miesten kanssa. Se olisi liian julkista ja röyhkeää.

Larryltä vei viikon päivät ennen kuin hän uskoi lopulta, että Kentucky-Joe oli ottanut tämän nuoren intiaanitytön omaan taloonsa. Joko Joe ei välittänyt siitä, että tyttöä on jo käytetty ja että tämä on ehtinyt tottua pahimmassa tapauksessa kaikille huonoille tavoille tai saanut jonkin taudin tai mies ei ymmärrä asiaa. Joe on tavallisen viisaan oloinen tyyppi ja osa kaupunkilaisista taisi arvostaa hänet korkealle, mutta silti tässä suomalaisessa on jotain mitä Larry ei ymmärrä.

Hevosen kavioiden ääni ja kärrynpyörien kitinä saavat Larryn kääntämään katseen. Sheriffin oma poika tulee hevosen ja rattaiden kanssa, kääntyy pihaan ja pysähtyy muutaman yardin päähän kuistista. Larry nousee, ottaa munakotelot, nostaa ne varovasti kuskinpukille ja työntää suojaan pojan saappaiden taakse.

Saatko sä menemään ne ehjinä?” Larry kysyy.

Kyllä.”

Poika on kymmenen tai kahdentoista, niillä main. Larry olisi toivonut mieluummin, että joku muu, joku aikamies olisi laitettu asialle, joku sellainen, jonka kanssa hän olisi osannut puhua paremmin.

Mitä uutta kaupunkiin?” hän kysyy kuitenkin.

Ei mitään erikoista”, poika vastaa.

Larry ottaa tyhjät munakotelot vitsaskotelosta kuskinpukin takaa.

Muuta postia?” hän kysyy.

Ei kai.”

Larry ajattelee, että jos poika olisi vaikka kolme vuotta vanhempi, hän voisi kysyä oliko hän päässyt polkaisemaan Kentucky-Joen intiaaninuorikkoa? Tai ei, hän ei voisi kysyä sitä. Sen ikäinen pojannulikka ei kertoisi, koska hän häpeäisi. Tai tällainen nuorukainen voi puhua ja kerskua asialla, mutta ei aikuisille. Aikuisten maailma on oma maailmansa ja nuoret haluavat pysyä siitä erossa.

Larryllä ei ole lapsia, hänellä ei ole vaimoakaan, mutta hän luottaa silti tämän oman järkeilynsä pätevän. Nuorukaiset ovat umpimielisiä ja heistä henkii suuri epäluottamus, kun joku aikuinen puhuttelee heitä. Nuoret miehet ovat poikkeuksetta sen oloisia ja käyttäytyvät niin kuin olisivat jääneet juuri kiinni jostain tekemästään kolttosesta. Heillä on jatkuvasti huono omatunto.

Nuorukainen räväyttää ohjaksilla hevosta lautasille ja eläin lähtee liikkeelle. Larry siirtyy askeleen taaemmas ja väistää editseen vyöryviä kärrynpyöriä.

Hän vie vitsaksista taivuttelemansa munakotelot vajan seinustalle pystyyn ja kääntää kanatarhan oven puoliksi auki, jotta ilma vaihtuu siellä sisällä. Ovessa on saranoina vanhat saappaanpohjat. Oviaukko on suojattu kananlankaverkolla, joka on hakasilla kiinni kehikon pielipuissa. Intiaanimeininkiä, Larry ajattelee hieman huvittuneena. Kaupunkilaisilla on käytössä oikeita saranoita. Hänelläkin pitäisi olla rautasaranat. Hän voisi takoa ne itse, mutta hän on tehnyt toistaiseksi rautaiset saranat vain ulko-oveen ja sisälle välioveen. Vajan, ulkohuussin ja pajan ovissa on kaikissa vanhoista saappaanrisoista otetut nahkapohjat saranoina. 


>>>jatkuu>>>




tiistai 5. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   













Aino Huilajan Pakumatkalla oli viideskymmeneskahdeksas tänä vuonna lukemani kirja. Tyypillinen matka- ja muistelukirja. Siinä oli maikkarin uutishuoneen makua, tietoista pyrkimystä dramatisoida ja muokata draamaa ja kuinka ollakaan yksi pandemia tuli mukaan apuun ja loi vahvanvärisen uhkaavan, ukkosta ennakoivan taustan. Lainasimme kirjan kirjastosta viikko sitten. Pakumatkalla -nimi oli siinä päätekijänä. Me muistelemme Helenan kanssa melkein joka maanantai sitä toukokuun lopun maanantaita viime vuonna, kun muutimme kahden kesken kaksi pakukuormallista astioita, tauluja ja pikkusälää Lappeenrannan Sammonlahdesta Luumäen Taavetin keskustaan kerrostaloon. Isompi muutto oli vuorossa kolme päivää myöhemmin, mutta maanantai oli se pakumuutto. Muuten Luumäen kirjastossa, Taavetissa on näyttelyssä esillä vitriinipylväissä pieniä pronssihevospatsaita.




maanantai 4. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  











Eilen, kun aamu valkeni, kävelimme lähimetsään. Usvaa pyörteili notkopaikoissa ja satojen hanhien auroja lensi ylitsemme. Helena otti valokuvia ja minä laskeuduin puronnotkoon etsimään suppilovahveroita ja löysin sen verran, että niistä tuli kastike spagetille. Meillä on ollut keväästä asti maksullinen jalkapallokanava, mutta nyt sen on voinut viimein irtisanoa ja se palvelu loppuu tulevan kuun vaihteessa. Jalkapalloa tulee viikonloppuna heti puolenpäivän jälkeen ja iltaa yöhön asti. Tulisi yölläkin, jos haluaisi katsoa toisen mantereen otteluita. Jalkapalloa riittää, mutta kaikkeen ei riitä aikaa. Joten laitamme kanavan pois ja jatkossa on vuorossa televisiofutiksen sijaan pitkiä iltapuhteita, jolloin luen ääneen yhdessä valitsemiamme kirjoja ja Helena kutoo kuunnellessaan.









sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   










Sienilehden tämän vuoden numero kolme ilmestyi. Siinä oli mielenkiintoinen historiikki torajyväsienestä. Pelottava ja pelkoa aiheuttanut sieni, jonka aiheuttamia, kuolemaan johtaneita tartuntoja esiintyi epidemioina ennen viljojen peittaamista. Vitsauksia on ollut aina ihmiskunnan historiassa. Olen työstänyt viikon ajan Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoitusta. Näitä riittää ikuisuusprojekteja eli uudelleen- ja uudelleenkirjoituksia. Eilen pääsin tekstissä sivulle kaksikymmentäkuusi. Samalla käsikirjoitukseen on kertynyt viisi lisäsivua. Se lihoo lihottamatta. Eilen aamulla jätimme metsäkeikan väliin, sillä ilmassa oli tihkua ja asvaltti kiilteli märkänä. Illalla taivas kirkastui ja nyt aamuvarhaisella näkyi kuunsirppi idän taivaalla. Kaksi astetta.








lauantai 2. lokakuuta 2021

Tiikerintalja(10)

>>>jatkuu>>>    












Laulava intiaani nostaa pääkallon toteemipaalun päähän. Vanha, kuivunut ja pieneksi nahistunut ihmisen kallo ja josta roikkuvat pitkät naisten hiukset. Niin Kentucky-Joe ajattelee, vaikka hän mieltää samalla, että pääkallon haltija on ollut mies, soturi tai päällikkö. Nyt siitä ei ole muuta jäljellä kuin tumma, turpea nauris, johon on tarttunut sotkuinen tukkavyyhti. Voisi luulla, että se on pelkkä multakokkare, mutta Joe on nähnyt tarpeeksi haudoista kaivettuja luurankoja tietääkseen miltä vuosia maassa mädännyt ihmispää näyttää. 

Ruumiinkaivajat hakevat aarteita. Kaikki kelpaa. Vainajan suussa saattaa olla pois vedettäviä kultahampaita.

Intiaanin toteemin päähän asettelema pääkallo on saanut muutaman iskun lapiosta. Niin Kentucky-Joe kuvittelee ensin ennen kuin käsittää, että tämä on myös tiikerien tekoja. Molemmat eläimet ovat purkaneet raivoaan tähän kuivuneeseen raatoon. Ei kokonaiseen raatoon, vaan pelkkään päähän. Ehkä se on edustanut eläimille jotain uhkaa, jotain sellaista, jonka päälle pitää käydä.

Nahka, vuosien saatossa kuivunut ja kaiken lihansa ja nesteensä menettänyt iho, joka on varjellut pääkalloa kuin jalkapallon nahkakylki, on repeytynyt toiselta poskelta tai ohimolta. Se paljastuu, kun intiaani kääntelee päätä. Hän on yhä polvillaan, laulaa valittaen ja käsittelee tätä haudanryöstäjien aarretta hellävaroen ja arvostavasti. Sitten hän laskee vainajan hatun sen päähän. Tämä on nyt sen intiaanin henki, joka menehtyi taistelussa tiikerin kanssa.

Kun laulaja vaikenee, Kentucky-Joe kysyy tulentekijältä, mikä tämä toteemihenkilö on?

Soturi. Heimopäällikkö”, intiaani vastaa. Hän pysyy yhä kyyryssä nuotion äärellä.

Vanha vainaja?” Joe kysyy.

Tasankointiaaneja.”

Joe ajattelee, että mies ei ymmärrä välttämättä, mitä hän kysyi?

Tietääkö tai muistaako kukaan mihin tämä toteemin vainaja kuoli?”

Joe käsittää kysyvänsä enemmän kuin kuuluu tai on sopivaa. Hänen ei ole aikomus sentään ystävystyä näitten intiaanimiesten kanssa. He eivät ole niin paljon samaa heimoa.

Käärmehenki”, intiaani vastaa.

Hän nostaa kämmenensä ylös kaikki viisi sormea harittaen: ”Viisi käärmettä pisti soturia.”

Kentucky-Joe murahtaa siihen. Kaksi tai kolme, hän ajattelee, vähentäen väitetystä lukumäärästä liioitteluvaran.

Intiaani kertoo muutamin jäykin sanoin, että soturi oli kerännyt kalkkarokäärmeitä säkkiin valkoisille kilpailua varten. Hän otti kiinni liian monta käärmettä ja säkki purkautui toisesta päästään ja vapautuneet käärmeet pistivät hänet hengiltä.

Käärmejumala, Joe ajattelee. Aivan oikein. Tai käärmehenki.

Toinen intiaani asettuu samalla lailla kyykkysilleen toverinsa viereen. Hän alkaa lämmitellä käsiään nuotiossa. Siihen ei ole mitään tarvetta tällaisena helteisenä päivänä, mutta saman tien Joe ymmärtää, että miehen liikkeet ovat yhä rituaalia. Hän työntää molemmat kädet tuleen, liekkeihin, tempaa ne pois, kun tuli alkaa polttaa, työntää kädet silti saman tien uudestaan tuleen ja taas pois. Joe ei laske kuinka monta kertaa mies kärventää näin käsiään. Kidutusta, hän ajattelee. Tai ehkäpä yksinkertainen keino desinfioida kädet sen jälkeen, kun mies on käsitellyt kalmoa, ruumista? 


>Itä>


Jonotamme ja odotamme. Ehdotan, että Teppo voi mennä yhtä hyvin edeltä paattiin sisälle, mutta hän ei innostu eikä kannata ajatusta. Ymmärrän, hänen pitää olla valvovina silminä tarkkailemassa ajosuoritustani. Hän kantaa vastuun. Teppo kapuaa kuitenkin takatilaan ja sanoo pitävänsä hetken silmiä kiinni. Hyvä, hyvä. Katselen purkautuvia rekkoja, jotka kiertävät ulostuloreitille ja -rampille, odottavat selvityksiä ja lupia tai leimoja seisten oman aikansa kussakin välietapissa ja jatkavat matkaa. Sekava vyyhti. Rahtarit liikkeellä. Lokkeja vahdissa paalujen päissä, isoja lintuja, joista aina välillä jokin yksittäinen lintu nousee siivilleen ja lentää laiskoin siiveniskuin laivan kerrostalonkorkuisen rungon ohi merelle. Meri keinahtelee harmaana tihkun alla. Sitten valo vaihtuu vihreäksi ja edessäolevat autot alkavat ryhmittyä.

Joko?” Teppo kysyy takaa.

Jo.”

Tepon ei tarvitse eikä tietenkään kuulu nousta tällä kertaa ulos autosta näyttämään käsimerkein ajo-ohjeita, sillä autokannella on oma henkilökunta sitä varten heijastavissa turvaliiveissään, valopatukat ja kilpilätkät käsissä, radiopuhelimet vyössä, handsfreet korvissa ja lisänä vielä raitisilmapuolinaamarit päässä selässä kuin reppuina hihnoissa kannettavine pumppulaitteineen. Scanian ääni voimistuu ja kaikuu moninkertaisena, kun auton keula ylittää rampin ja tulee aluksen seinien sisään. Luola. Taustalla jymisee kaikkien muiden yhtä aikaa eri puolilla hallitilaa paikalleen hakeutuvien ajoneuvojen tärisyttävä taustamelu. Tunkeilua. Ahtautumista. Valopatukka pyörii kaaressa kehotuksena ajaa eteenpäin, ajaa pysähtymättä, opastaja jää taakse ja seuraava henkilö ohjaa ajamaan ja kääntymään palkkiseinän sivuun lokeroon, antaa luvan ensin jatkaa ja kun saan käännettyä ja pyöritettyä keulan annettuun suuntaan, lätkä nousee heti uudestaan kiellon merkiksi, pysähdys, kori keinahtaa, painan liinat kiinni ja mies sujahtaa auton keulan editse puskuria hipoen, avaa hytin apukuskin puoleisen oven ja kehottaa eleellä Teppoa tulemaan ulos. Sen jälkeen opastaja lyö oven kiinni, siirtyy edellä parkkiruudun perälle ja viittilöi seuraamaan. Ajan palkkiseinää hipoen niin pitkälle, että ajo-opastaja näyttää viimein kieltomerkkiä, käännän seisontajarrun päälle ja sammutan moottorin.

Kun olemme laittaneet asianmukaiset kiinnitykset ja topparit paikalleen pyörien kahtapuolen, otamme hytistä mukaan käsimatkatavarat ja puikkelehdimme luvallisia jalankulkuväyliä myöten pois hallista ja ruumasta ylös matkustamokannelle.

Aikamoista meininkiä”, Teppo toteaa päästyämme pakenemaan melusta porrasnousuun. Sitten hän kysyy sopiiko, jos haemme ensin apteekin?

Sopii.”

Nousemme raput keskilaivaan ja pysähdymme tutkimaan opastekarttaa tusinan muun kaltaisemme rinnalle. Kuljemme ostoskujannetta, apteekki löytyy ja Teppo menee peremmälle. Minä jään katselemaan siksi aikaa laivaan nousevaa väkeä, jota purkautuu tasaisena virtana keskiosan paraatikäytävälle. Puheensorinaa. Iloisia ja kiihtyneitä ilmeitä. Lomailijoita, lomallelähtijöitä enimmäkseen. Monilla koululaisilla on syysloma ja perheen huoltajat ovat sovittaneet vapaansa samaan ajankohtaan.

Teppo palaa. Hän näyttää hankkimaansa kuumemittaria: ”Tämä puuttui auton apteekista. Tiedoksi.”

Nyökkään. Lähdemme liikkeelle. Teppo hakeutuu istumaan penkille vesipisteen luo. Hän ottaa kahta eri lajia pillereitä ja nielee kertakäyttömukista vettä perään.

Särkyyn ja kuumeseen”, hän sanoo selitykseksi, vaikka en kysy mitään. Tosin sen jälkeen kysyn onko hänellä kuumetta?

Sellainen olo.”

Olisiko meidän pitänyt ottaa sittenkin hytti?”

Teppo pudistaa päätä.

Miten on”, hän sanoo. ”Me käymme tietenkin syömässä heti, kun laiva lähtee. Onko se seisova pöytä vai jotain muuta?”

Seisova pöytä käy hyvin.”


Emme ole ensimmäisiä tungeksimassa buffetissa. Laivalla on tuskin koskaan ensimmäisenä missään ja laivalla on aina väkeä riittämiin, meni minne hyvänsä. Riittää äänten sorinaa, puhetta, naurua ja huutoja.

Otan kaksi pihviä päälletysten, lautasenmittaisen pätkän savulohta, kuormaan lisukkeeksi keon kermaperunoita, nakkeja vielä, italiansalaattia ja rutistan sinappia pihveille ja nakeille. Lautanen on kukkuroillaan. Teppo ottaa saman kattauksen, mutta suurin piirtein puolet vähemmän kuin meikäläinen. Täytän itselleni kaksi lasia appelsiinituoremehua ja yhden lasin vettä ja siirrymme tarjottiminemme lähimpään, vapaaseen pöytään.

Teppo on kalpea, mutta en ota hänen vointiaan puheeksi, vaan katselen enimmäkseen lautastani ja ympärilleni, en häntä. Ei tunnu järin hyvältä, jos Teppo tulee pahemmin kipeäksi. Ajaminen ei tuota minulle heikkoa, mutta annan mieluummin Tepon hoitaa kaiken muun, paperiasiat ja asioimiset. Näen kuitenkin, että ruoka ei taida olla hänelle maullaan.

Voit ottaa olutta, jos haluat”, sanon. ”Mä ajan mielelläni.”

Uskon.”

Tepolla on ruokailu vielä kesken, kun olen tyhjentänyt lautaseni.

Haenko kahvia?” kysyn. ”Haen itselleni, mutta tuonko sulle samalla?”

Tuo pois.”

Otatko jotain kahvin kanssa?”

Ei mitään.”

Haen kaksi kupillista kahvia ja otan itselleni palan suklaakakkua ja keksin. Teppo on saanut nautittua sillä välillä annoksensa. Juomme kahvia ja katselemme ympärillemme.

Eurooppa kuusikymmentäseitsemän”, Teppo sanoo.

Nyökkään: ”Katsoin kartasta.”

Ajamme sitä etelään Pärnuun ja Latvian puolelle Riikaan ja Liettuan Panerytsiniin. Muistaakseni siellä on sen niminen paikka. En ole käynyt, mutta kartan mukaan on. Virossa ja Latviassa ja Liettuassa on kaikissa käytössä euro.”

Nyökkään.

Tankataan Pärnussa.”

Sopii”, sanon. ”Pitäisikö sun käydä lääkärissä?”

Laivalääkärillä vai?”

Tai Tallinnassa.”

Ei. Enpä tiedä. Katsotaan nyt.”

Tepon otsalla on hikipisaroita.

Onko kuuma?” kysyn.

On.”

Selvä. Voimme mun puolesta hakeutua muualle.”

Kahvi tulee ulos”, Teppo sanoo.

Hikenä, ajattelen, mutta yhtä hyvin Teppo voisi tarkoittaa, että häntä oksettaa.

Piti nyt tällainen sattua”, hän jupisee, mutta en vastaa siihen. Menen edellä pois ravintolasalista vai hyttikö se on. En katso taakseni, tuleeko Teppo sieltä, mutta kun pysähdyn paraatikäytävän laitaan, mies asettuu seisomaan siihen viereen.

Mitä nyt?” hän kysyy.

Kysytkö oikeasti? En tiedä. Kai meidän on kulutettava aikaa jossain.”

Peliautomaateille on jonoa. Seuraamme sivusta, kun porukka pelaa pokeria. Automaatit päästävät omia ääniään. Ei kuulu sentään kilisevän potin metallista vyöryä kaukaloon. Jatkamme kierrosta. Pubi on täynnä. Toinen pubi samaten. Irti päässeitä, heliumtäytteisiä ilmapalloja on takertuneena korkealle paraatikäytävän kattorakenteisiin. Ne heijailevat siellä. Lapset juoksentelevat kilpaa pujotellen aikuisten välissä. Vaikka väkeä on joka paikassa, sitä riittää myös kuljeksimaan edestakaisin. Näköalakannella on ikkunanvierus miehitetty.

Haluatko istua jossain?” kysyn.

Vaikka. Penkillä”, Teppo vastaa. ”Mikä tahansa tavallinen penkki käy.”

Palaamme vesipisteelle ja sen viereinen penkki vapautuu sopivasti.

Ostammeko jotain evästä matkalle?” kysyn.

Juotavaa ainakin. Sen ehtii.”

Kyllä.”

Otan kännykän esiin, nousen penkiltä ja napsaisen pari kuvaa Teposta ja laivataustasta.

Todisteeksi”, sanon.

Siitä vaan.”


Palaamme hyvissä ajoin hiljaiselle ja autiolle alakannelle. Teppo on ottanut toisen satsin pillereitä ja menee makaamaan hytin takaosaan. En tiedä mittaako hän lämpöään? Kuuntelen hänen hengitystään ja omaa hengitystäni. En aukaise radiota enkä laita kuulokkeita korviin. Pidättäydyn. Nukahdan melkein ja toivon puolittain, että Teppo olisi pirteämpi, puhuisi jotain. Minulle kelpaisi nyt, vaikka hän esittelisi omaa historiantuntemustaan, esitelmöisi hansakaupunki Tallinnasta ja ylipäänsä hansa-alueesta, mutta Teposta on veto pois.

En tiedä nukuinko oikeasti, sillä yhtäkkiä autokannella on eloa, henkilökunta asettuu passiin, asemiin ja nousen tasolle jaloittelemaan ja odottamaan lupaa ottaa kiilat ja varmistukset pois. Ilmastointi on imenyt dieselinkatkun pois, mutta haju on jäänyt, kylmä huoltoaseman korjauspajan ominaishaju, johon sekaantuu merelle ominainen suolainen leyhähdys. 


>>>jatkuu>>>



  

perjantai 1. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  











Kalle Päätalon Viimeinen savotta oli viideskymmenesseitsemäs tänä vuonna lukemani kirja. Nautin lukemastani. Viimeinen savotta on tasapainoinen teos, eräänlainen yhteenveto kaikista Kallen kirjoista. Jos aikoisi lukea yhden Kalle Päätalon romaanin, suosittelisin Viimeistä savottaa. En muista edellistä, viidenkymmenen vuoden takaista lukukokemustani tästä kirjasta, mutta muistin muuten kaikkea muuta tuttua, monia tapahtumayksityiskohtia. Mietin kirjan lopun lähestyessä alitajuisesti ja uteliaana, miten kirja päättyy? Tyylikkäästi. Jätkä muuttuu kuollessaan poroksi. Miten Kalle Päätalo osaa kirjoittaa tunnelmia, keväistä yötä, kun on vielä lunta ja kuun noustessa nuoskalumi kovettuu kohvaksi? Kalle kirjoittaa monisanaisesti. Koska olen lähetellyt itse omia kirjoitusyritelmiäni kustantajille, olen saanut sieltä muun muassa sen ohimennen heitetyn palautteen, että ei pidä kirjoittaa liian yksityiskohtaisesti, vaan pitää jättää lukijalle tilaa. Hyvä neuvo. Kaikki kustantajien neuvot ovat hyviä, mutta Kalle Päätalo ei tainnut taipua siihen, vaan kirjoitti niin pitkästi, paksusti ja laveasti kuin tuntui olevan tarpeen.