Tiikerintalja(10)

>>>jatkuu>>>    

Laulava intiaani nostaa pääkallon toteemipaalun päähän. Vanha, kuivunut ja pieneksi nahistunut ihmisen kallo ja josta roikkuvat pitkät naisten hiukset. Niin Kentucky-Joe ajattelee, vaikka hän mieltää samalla, että pääkallon haltija on ollut mies, soturi tai päällikkö. Nyt siitä ei ole muuta jäljellä kuin tumma, turpea nauris, johon on tarttunut sotkuinen tukkavyyhti. Voisi luulla, että se on pelkkä multakokkare, mutta Joe on nähnyt tarpeeksi haudoista kaivettuja luurankoja tietääkseen miltä vuosia maassa mädännyt ihmispää näyttää. 

Ruumiinkaivajat hakevat aarteita. Kaikki kelpaa. Vainajan suussa saattaa olla pois vedettäviä kultahampaita.

Intiaanin toteemin päähän asettelema pääkallo on saanut muutaman iskun lapiosta. Niin Kentucky-Joe kuvittelee ensin ennen kuin käsittää, että tämä on myös tiikerien tekoja. Molemmat eläimet ovat purkaneet raivoaan tähän kuivuneeseen raatoon. Ei kokonaiseen raatoon, vaan pelkkään päähän. Ehkä se on edustanut eläimille jotain uhkaa, jotain sellaista, jonka päälle pitää käydä.

Nahka, vuosien saatossa kuivunut ja kaiken lihansa ja nesteensä menettänyt iho, joka on varjellut pääkalloa kuin jalkapallon nahkakylki, on repeytynyt toiselta poskelta tai ohimolta. Se paljastuu, kun intiaani kääntelee päätä. Hän on yhä polvillaan, laulaa valittaen ja käsittelee tätä haudanryöstäjien aarretta hellävaroen ja arvostavasti. Sitten hän laskee vainajan hatun sen päähän. Tämä on nyt sen intiaanin henki, joka menehtyi taistelussa tiikerin kanssa.

Kun laulaja vaikenee, Kentucky-Joe kysyy tulentekijältä, mikä tämä toteemihenkilö on?

”Soturi. Heimopäällikkö”, intiaani vastaa. Hän pysyy yhä kyyryssä nuotion äärellä.

”Vanha vainaja?” Joe kysyy.

”Tasankointiaaneja.”

Joe ajattelee, että mies ei ymmärrä välttämättä, mitä hän kysyi?

”Tietääkö tai muistaako kukaan mihin tämä toteemin vainaja kuoli?”

Joe käsittää kysyvänsä enemmän kuin kuuluu tai on sopivaa. Hänen ei ole aikomus sentään ystävystyä näitten intiaanimiesten kanssa. He eivät ole niin paljon samaa heimoa.

”Käärmehenki”, intiaani vastaa.

Hän nostaa kämmenensä ylös kaikki viisi sormea harittaen: ”Viisi käärmettä pisti soturia.”

Kentucky-Joe murahtaa siihen. Kaksi tai kolme, hän ajattelee, vähentäen väitetystä lukumäärästä liioitteluvaran.

Intiaani kertoo muutamin jäykin sanoin, että soturi oli kerännyt kalkkarokäärmeitä säkkiin valkoisille kilpailua varten. Hän otti kiinni liian monta käärmettä ja säkki purkautui toisesta päästään ja vapautuneet käärmeet pistivät hänet hengiltä.

Käärmejumala, Joe ajattelee. Aivan oikein. Tai käärmehenki.

Toinen intiaani asettuu samalla lailla kyykkysilleen toverinsa viereen. Hän alkaa lämmitellä käsiään nuotiossa. Siihen ei ole mitään tarvetta tällaisena helteisenä päivänä, mutta saman tien Joe ymmärtää, että miehen liikkeet ovat yhä rituaalia. Hän työntää molemmat kädet tuleen, liekkeihin, tempaa ne pois, kun tuli alkaa polttaa, työntää kädet silti saman tien uudestaan tuleen ja taas pois. Joe ei laske kuinka monta kertaa mies kärventää näin käsiään. Kidutusta, hän ajattelee. Tai ehkäpä yksinkertainen keino desinfioida kädet sen jälkeen, kun mies on käsitellyt kalmoa, ruumista? 

>Itä>

Jonotamme ja odotamme. Ehdotan, että Teppo voi mennä yhtä hyvin edeltä paattiin sisälle, mutta hän ei innostu eikä kannata ajatusta. Ymmärrän, hänen pitää olla valvovina silminä tarkkailemassa ajosuoritustani. Hän kantaa vastuun. Teppo kapuaa kuitenkin takatilaan ja sanoo pitävänsä hetken silmiä kiinni. Hyvä, hyvä. Katselen purkautuvia rekkoja, jotka kiertävät ulostuloreitille ja -rampille, odottavat selvityksiä ja lupia tai leimoja seisten oman aikansa kussakin välietapissa ja jatkavat matkaa. Sekava vyyhti. Rahtarit liikkeellä. Lokkeja vahdissa paalujen päissä, isoja lintuja, joista aina välillä jokin yksittäinen lintu nousee siivilleen ja lentää laiskoin siiveniskuin laivan kerrostalonkorkuisen rungon ohi merelle. Meri keinahtelee harmaana tihkun alla. Sitten valo vaihtuu vihreäksi ja edessäolevat autot alkavat ryhmittyä.

”Joko?” Teppo kysyy takaa.

”Jo.”

Tepon ei tarvitse eikä tietenkään kuulu nousta tällä kertaa ulos autosta näyttämään käsimerkein ajo-ohjeita, sillä autokannella on oma henkilökunta sitä varten heijastavissa turvaliiveissään, valopatukat ja kilpilätkät käsissä, radiopuhelimet vyössä, handsfreet korvissa ja lisänä vielä raitisilmapuolinaamarit päässä selässä kuin reppuina hihnoissa kannettavine pumppulaitteineen. Scanian ääni voimistuu ja kaikuu moninkertaisena, kun auton keula ylittää rampin ja tulee aluksen seinien sisään. Luola. Taustalla jymisee kaikkien muiden yhtä aikaa eri puolilla hallitilaa paikalleen hakeutuvien ajoneuvojen tärisyttävä taustamelu. Tunkeilua. Ahtautumista. Valopatukka pyörii kaaressa kehotuksena ajaa eteenpäin, ajaa pysähtymättä, opastaja jää taakse ja seuraava henkilö ohjaa ajamaan ja kääntymään palkkiseinän sivuun lokeroon, antaa luvan ensin jatkaa ja kun saan käännettyä ja pyöritettyä keulan annettuun suuntaan, lätkä nousee heti uudestaan kiellon merkiksi, pysähdys, kori keinahtaa, painan liinat kiinni ja mies sujahtaa auton keulan editse puskuria hipoen, avaa hytin apukuskin puoleisen oven ja kehottaa eleellä Teppoa tulemaan ulos. Sen jälkeen opastaja lyö oven kiinni, siirtyy edellä parkkiruudun perälle ja viittilöi seuraamaan. Ajan palkkiseinää hipoen niin pitkälle, että ajo-opastaja näyttää viimein kieltomerkkiä, käännän seisontajarrun päälle ja sammutan moottorin.

Kun olemme laittaneet asianmukaiset kiinnitykset ja topparit paikalleen pyörien kahtapuolen, otamme hytistä mukaan käsimatkatavarat ja puikkelehdimme luvallisia jalankulkuväyliä myöten pois hallista ja ruumasta ylös matkustamokannelle.

”Aikamoista meininkiä”, Teppo toteaa päästyämme pakenemaan melusta porrasnousuun. Sitten hän kysyy sopiiko, jos haemme ensin apteekin?

”Sopii.”

Nousemme raput keskilaivaan ja pysähdymme tutkimaan opastekarttaa tusinan muun kaltaisemme rinnalle. Kuljemme ostoskujannetta, apteekki löytyy ja Teppo menee peremmälle. Minä jään katselemaan siksi aikaa laivaan nousevaa väkeä, jota purkautuu tasaisena virtana keskiosan paraatikäytävälle. Puheensorinaa. Iloisia ja kiihtyneitä ilmeitä. Lomailijoita, lomallelähtijöitä enimmäkseen. Monilla koululaisilla on syysloma ja perheen huoltajat ovat sovittaneet vapaansa samaan ajankohtaan.

Teppo palaa. Hän näyttää hankkimaansa kuumemittaria: ”Tämä puuttui auton apteekista. Tiedoksi.”

Nyökkään. Lähdemme liikkeelle. Teppo hakeutuu istumaan penkille vesipisteen luo. Hän ottaa kahta eri lajia pillereitä ja nielee kertakäyttömukista vettä perään.

”Särkyyn ja kuumeseen”, hän sanoo selitykseksi, vaikka en kysy mitään. Tosin sen jälkeen kysyn onko hänellä kuumetta?

”Sellainen olo.”

”Olisiko meidän pitänyt ottaa sittenkin hytti?”

Teppo pudistaa päätä.

”Miten on”, hän sanoo. ”Me käymme tietenkin syömässä heti, kun laiva lähtee. Onko se seisova pöytä vai jotain muuta?”

”Seisova pöytä käy hyvin.”

Emme ole ensimmäisiä tungeksimassa buffetissa. Laivalla on tuskin koskaan ensimmäisenä missään ja laivalla on aina väkeä riittämiin, meni minne hyvänsä. Riittää äänten sorinaa, puhetta, naurua ja huutoja.

Otan kaksi pihviä päälletysten, lautasenmittaisen pätkän savulohta, kuormaan lisukkeeksi keon kermaperunoita, nakkeja vielä, italiansalaattia ja rutistan sinappia pihveille ja nakeille. Lautanen on kukkuroillaan. Teppo ottaa saman kattauksen, mutta suurin piirtein puolet vähemmän kuin meikäläinen. Täytän itselleni kaksi lasia appelsiinituoremehua ja yhden lasin vettä ja siirrymme tarjottiminemme lähimpään, vapaaseen pöytään.

Teppo on kalpea, mutta en ota hänen vointiaan puheeksi, vaan katselen enimmäkseen lautastani ja ympärilleni, en häntä. Ei tunnu järin hyvältä, jos Teppo tulee pahemmin kipeäksi. Ajaminen ei tuota minulle heikkoa, mutta annan mieluummin Tepon hoitaa kaiken muun, paperiasiat ja asioimiset. Näen kuitenkin, että ruoka ei taida olla hänelle maullaan.

”Voit ottaa olutta, jos haluat”, sanon. ”Mä ajan mielelläni.”

”Uskon.”

Tepolla on ruokailu vielä kesken, kun olen tyhjentänyt lautaseni.

”Haenko kahvia?” kysyn. ”Haen itselleni, mutta tuonko sulle samalla?”

”Tuo pois.”

”Otatko jotain kahvin kanssa?”

”Ei mitään.”

Haen kaksi kupillista kahvia ja otan itselleni palan suklaakakkua ja keksin. Teppo on saanut nautittua sillä välillä annoksensa. Juomme kahvia ja katselemme ympärillemme.

”Eurooppa kuusikymmentäseitsemän”, Teppo sanoo.

Nyökkään: ”Katsoin kartasta.”

”Ajamme sitä etelään Pärnuun ja Latvian puolelle Riikaan ja Liettuan Panerytsiniin. Muistaakseni siellä on sen niminen paikka. En ole käynyt, mutta kartan mukaan on. Virossa ja Latviassa ja Liettuassa on kaikissa käytössä euro.”

Nyökkään.

”Tankataan Pärnussa.”

”Sopii”, sanon. ”Pitäisikö sun käydä lääkärissä?”

”Laivalääkärillä vai?”

”Tai Tallinnassa.”

”Ei. Enpä tiedä. Katsotaan nyt.”

Tepon otsalla on hikipisaroita.

”Onko kuuma?” kysyn.

”On.”

”Selvä. Voimme mun puolesta hakeutua muualle.”

”Kahvi tulee ulos”, Teppo sanoo.

Hikenä, ajattelen, mutta yhtä hyvin Teppo voisi tarkoittaa, että häntä oksettaa.

”Piti nyt tällainen sattua”, hän jupisee, mutta en vastaa siihen. Menen edellä pois ravintolasalista vai hyttikö se on. En katso taakseni, tuleeko Teppo sieltä, mutta kun pysähdyn paraatikäytävän laitaan, mies asettuu seisomaan siihen viereen.

”Mitä nyt?” hän kysyy.

”Kysytkö oikeasti? En tiedä. Kai meidän on kulutettava aikaa jossain.”

Peliautomaateille on jonoa. Seuraamme sivusta, kun porukka pelaa pokeria. Automaatit päästävät omia ääniään. Ei kuulu sentään kilisevän potin metallista vyöryä kaukaloon. Jatkamme kierrosta. Pubi on täynnä. Toinen pubi samaten. Irti päässeitä, heliumtäytteisiä ilmapalloja on takertuneena korkealle paraatikäytävän kattorakenteisiin. Ne heijailevat siellä. Lapset juoksentelevat kilpaa pujotellen aikuisten välissä. Vaikka väkeä on joka paikassa, sitä riittää myös kuljeksimaan edestakaisin. Näköalakannella on ikkunanvierus miehitetty.

”Haluatko istua jossain?” kysyn.

”Vaikka. Penkillä”, Teppo vastaa. ”Mikä tahansa tavallinen penkki käy.”

Palaamme vesipisteelle ja sen viereinen penkki vapautuu sopivasti.

”Ostammeko jotain evästä matkalle?” kysyn.

”Juotavaa ainakin. Sen ehtii.”

”Kyllä.”

Otan kännykän esiin, nousen penkiltä ja napsaisen pari kuvaa Teposta ja laivataustasta.

”Todisteeksi”, sanon.

”Siitä vaan.”

Palaamme hyvissä ajoin hiljaiselle ja autiolle alakannelle. Teppo on ottanut toisen satsin pillereitä ja menee makaamaan hytin takaosaan. En tiedä mittaako hän lämpöään? Kuuntelen hänen hengitystään ja omaa hengitystäni. En aukaise radiota enkä laita kuulokkeita korviin. Pidättäydyn. Nukahdan melkein ja toivon puolittain, että Teppo olisi pirteämpi, puhuisi jotain. Minulle kelpaisi nyt, vaikka hän esittelisi omaa historiantuntemustaan, esitelmöisi hansakaupunki Tallinnasta ja ylipäänsä hansa-alueesta, mutta Teposta on veto pois.

En tiedä nukuinko oikeasti, sillä yhtäkkiä autokannella on eloa, henkilökunta asettuu passiin, asemiin ja nousen tasolle jaloittelemaan ja odottamaan lupaa ottaa kiilat ja varmistukset pois. Ilmastointi on imenyt dieselinkatkun pois, mutta haju on jäänyt, kylmä huoltoaseman korjauspajan ominaishaju, johon sekaantuu merelle ominainen suolainen leyhähdys. 

>>>jatkuu>>>