Kaunis kesäpäivä

tiistai 4. elokuuta 2020

Terveisiä Taavetista

4.8.2020  




Helena väittää, että minulle on vaikea ostaa kirjaa, kirjalahjaa. Olen ihmeissäni. Luulen päinvastoin, että tilanne on kohdallani tyystin toinen. 

Toissajouluna Helena löysi minulle meille ennestään tuntemattoman kirjailijan E.L.Doctorowin Gangsterin oppipoika -kirjan Keltaisen kirjaston pehmeäkantisena painoksena. Luin ja pidin. Luin sen heti uudestaan. En ole tainnut tehdä koskaan ennen sellaista. Luin sen tällä toisella kerralla ääneen. Kirjastosta löytyi Marssi ja Homer ja Langley. Luin myös ne molemmat ääneen.

Eilen kirjastossa käydessämme katse osui poistettujen kirjojen laatikkoon: Kolme Doctorowia – Danielin kirja, Kuikkajärvi ja Maailmannäyttely. Kaikki olivat minulta ja meiltä toistaiseksi lukematta. Ne päätyivät tässä kirjankierron ja -elon vaiheessa meille. Olemme sellainen kirjankerääjien pääteasema.


5.8.2020

Takkuturkkinen, märkä, harmaan läikällinen jänis piti sadetta pihanurmikolla talon päädyssä, kun toin puoli kuudelta aamiaistarjottimen parvekkeelle. Se pysyi makuuksellaan niin kauan kunnes ensimmäinen auto ajoi ohi Vallitietä. Silloin jänis kaapaisi pystyyn, yritti tielle, tajusi, että ei sinne ja kaarsi vauhdikkain, joustavin loikin niittyä näkymättömiin rakennuksen taakse.

Vuokrasimme eilen ärrältä auton viikoksi. Haemme sen perjantaina Kouvolasta, lähimmästä hakupisteestä. Tätä oli suunniteltu ja ennakoitu ja se oli odottanut vain sitä, että tulisi asiaa Helsinkiin. Viikon vuokra-aika on hyvä siksi, että meillä on nyt muun ohessa monta päivää aikaa kierrellä kaaralla ympäriinsä Taavettia ja lähitienoita. Marja- ja sieniastia samaan tapaan kuin autoihmiset puhuvat perheen kakkosautosta kauppakassina.


6.8.2020

Aamulla, kun pyöräilimme rannalle, näimme Niemeläntiellä kahdensadan metrin päästä tietä ylittämässä metsäkauriin ja vasan tai oliko siellä iso koira ja sen pentu vai susi? Eläimet menivät tien yli ja voimalinjan laitaan tehtyä uutta tietä. Kun olimme pyörillä siinä tien kohdalla, näkyi isomman eläimen selkää, kun se meni alhaalla notkossa. Kun palasimme uimasta, etsin sorkan painaumia tien hiekasta, mutta se oli yllättävän kovaa. Löysin kuitenkin jonkinmoisen tassun painauman ja siitä tuli mieleen, että ehkä nämä kaksi olivat ilves ja sen pentu?

Myöhemmin päivällä menimme kaupalle. Kävelimme mutkan huoltoaseman takaa ja Joukolantiellä oli ruskea kaarnanpala asvaltilla paitsi että se oli auton alle jäänyt orava, jonka pää oli litissä ja sisälmykset levinneet pitkin. Kärpäset olivat löytäneet sen.


7.8.2020

Autokulttuuria. Haimme ärräauton viikoksi Kouvolan rautatieasemalta. Ensin oli vähän, että häh – ei ollut virtalukkoa, jonne tarjota avain. Onneksi oli painike, josta engine käynnistyi. Vielä piti löytää käsijarru ja hapuilla kaikki penkinaluset ennen kuin keksin painella keskikonsolissa olevia näppäimiä. Punainen käsijarruvalo sammui. Selvä, liikkeelle.


sunnuntai 2. elokuuta 2020

Makeaa lupiinia(14)

>>>jatkuu>>>  





ILLAN pimeä lankesi. Käänne päivänvalosta yöhön tapahtuu nopeasti näillä leveysasteilla. Se ei ollut uutta eikä yllättänyt Jorgea, mutta hän yllättyi silti. Hän katseli ihmisiä, jotka oikaisivat yksittäin ja pareina puiston läpi valaistuja hiekkakäytäviä pitkin. Väkimäärä oli vähenemään päin. Ehkä ilmiö on vain hetkellinen? Pariisi huokaili jossain takana ja ympärillä. Suurkaupungin rauhaton hengitys. Kaupunki keräsi voimia yötä varten. 

Jorge katsoi kännykän näyttöä. Latausta oli jäljellä yhä yli kuusikymmentä prosenttia. Sen suhteen ei ollut hätää. 

Hän poimi muistista Piritan numeron ja nollasi mielessään aiemmat suunnitelmat ja hahmotelmat, mitä puhuisi ja pyytäisi nuorelta matkakaveriltaan. Hän tiesi, että Piritta näkisi kännystä sen hälyttäessä, että soittaja oli hän, Jorge ja asennoituisi sen mukaan.

Uusin ja viimeisin soittojärjestys meni nyt näin, että ensin hän oli hoitanut pois tieltä tärkeimmän, Marjon ja toiseksi valikoitui puolittain kevennyksenä Piritta ja Ekaterina saisi olla ja odottaa vuorossa viimeisenä.

Hei?” Piritta vastasi. Hänen äänensä oli juuri sellainen kysyvä kuin Jorge oli odottanut. Tavallaan yhtä ihmettelevä kuin Marjo hetki sitten. Kaksi eri-ikäistä ja samanlaista naista, naiseudessaan samanlaista ja joissa molemmissa hän herätti hämmästystä ja ehkä myös hämmennystä.

Jorge tässä.”

Aivan.”

Missä olet?”

Piritta vastasi asiallisesti olevansa yhä Pariisin keskustassa. Hän sanoi liikkuvansa kävelykeskustassa.

Et ole sattumoisin käymässä Ekaterinan asunnolla?” Jorge kysyi.

En.”

Jorge ajatteli, että puhelut ovat tätä. Niistä ei tiedä etukäteen, miten ne sujuvat. Edes alan ammattilaiset, puhelinmyyjät, eivät tiedä varmuudella, miten heidän työpuhelunsa etenee? Jos aikoo pysyä tiukasti ja tarkasti käsikirjoituksessa, pitäisi olla sellainen.

Kävelykeskusta?” Jorge kysyi.

Miten sen ottaa.”

Piritan ääni oli normaali ja luonteva. Melko iloinen. Jorge veti siitä johtopäätöksen, että hänen soittonsa ei ollut siitä kaikkein pahimmasta päästä, ei täysin ei-toivottu, mutta hän pyysi silti anteeksi aiheuttamaansa häiriötä: ”Pahoittelut, jos soitin mahdollisesti sopimattomaan aikaan?”

Ei mitään”, Piritta vähätteli. ”Istun itsekseni puiston penkillä Montmartren kaupunginosassa keskellä Pariisia ja seuraan illan hämärtymistä yöksi.”

Hän puhuu, Jorge ajatteli. Tähän asti Piritta oli ollut vähäpuheinen ainakin hänen, Jorgen seurassa, mutta nyt nuori nainen antoi kielensä laulaa.

Hienoa”, Jorge sanoi.

Eikö?”

Heille oli löytymässä yhteinen sävel. Ajatus huvitti Jorgea. Voiko ihminen löytää jotain, jos ei ole hakemassa mitään?

Piritta kysyi mitä Jorgelle kuului: ”Joko lupiinimiesten kokous päättyi?”

Jo.”

Jorge odotti kaksi harkinnan sekuntia ennen kuin paljasti sen verran lisää, että oli livistänyt paikalta.

Anteeksi? En kuullut.”

Kuulit, usko tai älä, Jorge väitti mielessään. Hän kuvitteli kuinka Piritta nojautui vaistomaisesti eteenpäin, kuulolle. Hän epäilee kuulevansa ja kuulleensa harhoja.

Pitää paikkansa. Se tilaisuus ei ollut mikään sellainen, rehellinen, tieteellinen symposium kuin piti, vaan yksinkertaisesti vanhojen luokkatoverien tapaaminen. Vanhaa vuosikertaviiniä”

Jorge vaikeni. Hän soi Piritalle tilaisuuden sanoa asiaan jotain, mutta nuori nainen pysyi hiljaa.

Minut huijattiin sinne”, Jorge jatkoi. ”Laskin niin, että voin huijata heitä vastavuoroon ja lähteä lätkimään.”

Oikein.”

Sitä minäkin.”

Missä Jorge oli parastaikaa? Ekaterinan luona?

Ei”, Jorge vastasi. ”Siksi minä soitin sinulle. Tietenkin myös kuullakseni miten voit, mutta tilanne on sikäli erikoinen, että minulla ei ole avainta Ekaterinan asuntoon ja hän on ties missä. Eli oletan, että Ekaterina jäi sinne neuvonpitoon. Paikan nimi oli Gare du Nord.”

Metroasema.”

Piritta tiesi sen. Tietenkin.

Myös hotelli.”

Näitä on”, Piritta uskoi.

Minä olen myös jossain upeassa puistossa. En tiedä paikan nimeä. Istun penkillä ja ihmettelen”, Jorge jatkoi. ”Tarina tarinasta.”

Matkit minua.”

Piritta ei nauranut. Hänen äänensä oli rauhallinen. Jorge kuuli sen. Ensimmäisen kerran hän huomioi ja pani merkille, että hänen nuorella kollegallaan oli ääni, jota kuunteli mielellään. Veikeä havainto. Tavanomaisesta poiketen Jorge ei tuntenut tällä hetkellä mitään tarvetta eikä kiirettä katkaista puhelua, vaikka hän ei harrastanut yleensä pitkiä eikä venytettyjä puheluja. Nyt asetelma oli erilainen. Hän koki olonsa tasapainoiseksi ja tilanteen helpoksi ja luontevaksi. Hänelle kävi rupatella. Hän ymmärsi tarrautuvansa tähän yhteyteen, kurottavansa tämän ihmisen puoleen.

Seuraavaksi Jorgelle tuli mieleen, että ehkä tämä tunne johtui yksinkertaisesti siitä, että he kaksi olivat molemmat ulkomailla, vieraalla seudulla. He olivat kaksi maanmiestä, maannainen ja maanmies, jotka kohtasivat vierailla mailla.

Jorge selitti: ”Näemmä ihminen löytää itsensä puistonpenkiltä, kun ajautuu ulos elämän kaarteessa.”

Kerro vielä, että olet Montmartrella?”

En tiedä. Miksi Montmartre?” Jorge kysyi. Tietenkin hän tiesi sen nimisen kaupunginosan Pariisissa. Sitä paitsi hän oli saanut juuri sieltä tämän harhauttavan lupiinikutsun, mutta hän ei tiennyt tarkkaan missä päin Pariisia Montmarte sijaitsi? Tai hän ei tiennyt edes omaa sijaintiaan?

En näe varsinaista kylttiä, josta selviäisi puiston nimi. Tiedän sen verran, että kävelin tullessani pientä katua pitkin. Sen nimi oli Rue Picard.”

Puhelimen toisessa päässä oli odottava hiljaisuus, jonka jälkeen Piritta kysyi, näkikö Jorge ison kirkon lähistöllä?

Kirkon?” Jorge yllättyi.

Iso kirkko”, Piritta tarkensi.

Kun kysyit. Sellainen näkyy parhaillaan. Näen sen koko ajan puiston puiden takana ja yli. Komea kirkon kupoli täältä katsottuna.”

Odota siellä. Älä lähde minnekään.”

En.”


Muutama minuutti vierähti. Sitten Jorge näki Piritan lähestyvän puistokujannetta pitkin. Hän ilahtui. Hän tunnisti henkilön kävelystä. Kun Piritta oli kymmenkunnan askeleen päässä, Jorge huomasi naisen hymyilevän. Oli taatusti aihetta, hän ymmärsi. Monenlaista aihetta. Koneessa tulomatkalla Piritta oli ollut varsinainen hapannaamaa, mutta nyt hymy irtosi iloisesti. Menikö se jälleennäkemisen piikkiin?

Mies, josta ei voi erehtyä”, Piritta naurahti tervehdykseksi.

Jorge oli sanaton.

Puku päällä ja salkku kainalossa. Älä nyt hyvä mies vain hukkaa sitä.”

En”, Jorge vastasi. ”Istu alas, ole hyvä.”

Hän ei ollut kuvitellut etukäteen tällaista tapaamista ja kohtaamista, mutta sen hän ymmärsi, että Marjo, jos hän olisi ollut paikan päällä näkemässä, tulkitsisi tämän tilanteen niin, että siihen sisältyi erinäisiä salattuja merkityksiä. Vaikka tarvitsiko Marjon edes nähdä tietääkseen ja vaistotakseen? Hän pystyi vetämään omat johtopäätöksensä pelkästä vihjeestä. Marjo pystyi täyttämään mielikuvituksensa intuitiolla kaikki hatarat aukkopaikat.

Jorge tiesi, että tämä tapaaminen oli sellainen, josta hän ei voisi puhua eikä kertoa mitään kotona vaimolleen. He näkisivät asian eri silmin.

Piritta epäröi hetken ennen kuin istui. Sen jälkeen he istuivat siinä rinnatusten ja katselivat samaa, hämärää puistonäkymää edessään. Pulut puuttuivat. Ne olivat paneutuneet yöpuulle.

Tämä on Montmartrea”, Piritta esitteli. ”Jos et tiennyt ennen?”

Nyt tiedän.”

Mitä Jorgelle oli sattunut?

Sait päähäsi karata ja teit sen?” Piritta täsmensi kysymystään ennen kuin mies ehti vastata. ”Olen huvittunut. Mitä aiot tehdä seuraavaksi? Soitat Ekaterinalle, oletan?”

Kyllä”, Jorge vastasi.

Pyydät anteeksi tekoasi?”

Näin tapahtuu.”

Jorge päätti sen siinä samalla hetkellä. Piritan ehdotus oli järkevä. Ihailtavaa, Jorge ajatteli. Piritta meni kiertelemättä suoraan asiaan. Hänen pitäisi, ei vaan pitää ottaa mallia näistä nuorista naisista, sekä Piritasta että Marjosta.

Hölmö teko minulta, lähteä karkumatkalle” Jorge tunnusti. ”Noloa ja hävettävää.”

Älä välitä.”

Jorge katsoi Pirittaa: ”En kai mä ole sotkemassa sua mukaan mihinkään typerään?”

Tuskin”, Piritta hymähti.

Mutta olet sitä mieltä, että mun pitää soittaa? Otanko yhteyttä Ekaterinaan vai Juri Zaneviin?”

Ekaterinaan”, tuli välittömästi. ”Tietenkin. Ei siihen äijään.”

Äijään, Jorge ajatteli. Hän oli huvittunut. Juri ei pitäisi tästä luonnehdinnasta.

Poistan hänet soittolistalta”, Jorge sanoi. ”Ei Juri Zaneville.”

Poista.”

Ennen kuin soitan mun on pakko kysyä, mitä sulla on suunnitelmissa täksi illaksi? Loppuillaksi?”

Ei mitään.”

Ehdota jotain, jotta voin kertoa sen Ekaterinalle. Sopiiko, jos sanon, että näimme toisemme ja olemme menossa kaljalle, elokuviin tai en tiedä minne?”

Siitä vaan.”

Sitten Piritta sanoi, että hänellä on yksi ajatus mielessä.

Mikä?” Jorge kysyi. Hänelle heräsi heti tietty epäilys tai aavistus. Vai oliko se toivomus?

En kerro vielä. Sun ei tarvitse puhua mistään erityisestä Ekaterinalle. Sano, että me teemme kaupunkikierroksen ja palaamme omia aikojamme. Sen pitäisi riittää. Sinuna soittaisin ennen kuin Ekaterina alkaa pommittaa sua.”

Jorge ei kertonut, että sitä on tapahtunut jo ja tapahtuu kaiken aikaa.

Oletko soittanut vaimollesi?”

Äsken.”

Hyvä. Soita nyt Ekaterinalle. Sano, että olet menossa.”

Jorge avasi kännyn. Ekaterina oli viimeinen, joka oli yrittänyt ottaa yhteyttä häneen. Jorge painoi puhelun menemään.

Hei”, kuului naisen varovainen ääni.

Hei”, Jorge vastasi. ”Katosin teidän juhlista. Anteeksi. Olen pahoillani.”

Niin huomaan.”

Oliko hirveän paha teko?”

Ekaterina huokaisi: ”Kieltämättä jäi ikävä maku.”

Näin Piritan.”

Kenet?”

Piritan. Työtoverini.”

Hyvä”, Ekaterina innostui.

Hyvä? Jorge ajatteli. Miltä kannalta hyvä?

Tarkoittaa, että olen nyt hänen talutushihnassaan. Tulemme ajastaan yhdessä sun asunnolle, jos olemme vielä tervetulleita?”

Kyllä. Olette tervetulleita. Sitä ei tarvitse epäillä.”

Jorge vilkaisi Pirittaa vieressään: ”Hyvä. Me käymme jossain. Piritta löytää reitin sun luo. Auttaako tämä tieto?”

Auttaa”, Ekaterina vastasi. ”Pääasia, että pysytte yhdessä. Mä en aivan luota sinuun.”

En minäkään.”

Kuinka?”

Jorge selitti, että hän oli vaikea tapaus. Hän ei ymmärtänyt itsekään aina itseään.

Ekaterina odotti hetken ja sanoi sitten lähtevänsä kotiin: ”Mua väsyttää. Mä olen kuitti. Viettäkää te kaksi keskenänne mukavaa iltaa.”

Jorge ei tiennyt oliko Ekaterinan ääni huojentunut vai surullinen vai molempia?

Sopiiko, että välität Jurille terveiset?” Jorge esitti vielä. ”Me kaksi näemme tässä myöhemmin toisemme, mutta en tapaa välttämättä Juria. En tiedä sitä paitsi meneekö Piritalla ja mulla myöhään? Piritta pudistaa päätä.”

Sanon terveiset”, Ekaterina vastasi. ”Olen varmaan hereillä, kun te tulette. Olkaa kunnolla.”

Aina.”

Ekaterina naurahti.

Selvä. Kiitos, että soitit. Me kaikki täällä olemme olleet huolesta suunniltamme.”

Kysyitte toisiltanne, että mitä päätöntä se hullu on keksinyt?” Jorge arvasi.

Ei ole puhuttu sellaista.”

Eikö? Jorge epäili hiljaa mielessään.


>>>jatkuu>>> 



perjantai 31. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

31.7.2020  



Heinäkuun viimeinen päivä. Pilvinen päivä. Välillä tuulee niin, että parvekeella lasit helisevät. Tuulee niin, että pulujen höyhenet pöllyävät räystäskourun laidalla. Me asumme tätä taloa, mutta niin myös pulut. Talon toisessa päädyssä oletan pääskysten pesivän. Harakat käyskentelevät pihalla. Enemmän harakoita kuin variksia. Varikset päivystävät todennäköisesti kuutostien varrella raatovahteina. 

Kävimme aamupäivällä kirjaston jälkeen ulkona syömässä paikallisessa, pizzalla. Tällä kertaa emme kävelleet torille. Säävaraus.

Asvalttimiehet päällystivät kauppakiinteistön pihaa Riihitiellä. Uutta asvalttia oli vedetty Linnalantien varteen pyörätielle ja Sepänkujalle huoltoaseman luo.



1.8.2020

Eilen iltayöstä pilvet kaikkosivat taivaalta ja näimme viisi tuttua, valovoimaista tähteä – Arcturus tuli näkyviin ensimmäisenä, sitten Vega, Altair, Deneb ja Capella ja lisäksi kellertävä kuu nousi etelästä. Täysikuun hetki on elokuun kolmas päivä, jolloin sääennusteessa on luvassa pilviä ja sadetta. Aika usein täydenkuun aika vierähtää ohi pilvien merkeissä tai sitten vain tuntuu siltä.

Aamulla pyöräilimme yhdessä Sivuintielle, Suohoikinsuon laitaan poimimaan mustikoita.


 Sää oli mainio, kaksitoista astetta lämmintä ja kevyt pohjoistuuli. Palasimme takaisin metsäautotietä ja polkua Puukylän laitaan ja kotiin päin. Västäräkkejä lensi tiellä edessä. Västäräkkejä oli pihallamme. Lintuihmiset ovat havainnoineet, että varpuset ovat taantuneet viime vuosina, mutta västäräkit taitavat sopeutua muutoksiin paremmin.

Olen edennyt David Foster Wallacen kirjassa Infinite Jest sivulle 190.


2.8.2020

Tänään aamulla oli edelleen poutaa. Pyöräilimme Näkötorninmäelle. Keräsimme mustikoita ja laskimme ohikolkuttavia junia.

Siitä on vasta muutama päivä, kun sain Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitukseni ensimmäisen version, kirjoituskerran valmiiksi. En ole avannut sitä sen jälkeen, mutta Helena on lukenut sitä kolmanneksen tai puolet. Hän lupaa antaa palautteen luettuaan sen. Maltanko odottaa?

Kirjoittamiseni, se pakko ei ole kuitenkaan loppunut eikä hävinnyt minnekään. Olen työstänyt yhtä keskeneräistä aihetta, jota kaavailen erääseen kirjoituskilpailuun. Olen menettänyt varsinaisen kiinnostukseni kirjoituskilpailuihin – se tapahtui samaan aikaan, kun aloimme pitämään Helenan kanssa yhteistä Kaunis kesäpäivä -kulttuuriblogia – mutta tämä yksi poikkeus mahtuu joukkoon. Löysinkö bloginpidossa mieleisen forumin, jossa saan esille tekstejäni? Se riittää. Sitäkö se on? Osittain, uskon.

Kirjoitan blogiin tekstiä, päiväkirjaa läppärillä ja toista kaunokirjoituksella vihkoon ja joka kaunokirjoittaminen tuli kuvioihin viime vuoden syksyllä. Tunsin tarvitsevani sitä, ei tekstaamista, ei missään nimessä tekstaamista, vaan kaunokirjoittamista. Kirjoitan siis kolmea eri päiväkirjaa yhtä aikaa, rinnakkain ja peräkkäin ja näiden kirjoitusprojektien ohessa tuotan ja työstän muuta tekstiä, joka päivä. Tämän takia lukemiseni jää vähemmälle, vaikka luen myös päivittäin. 



3.8.2020

Sadetta illalla, yön yli ja nyt aamulla.

Luontoja ja lintuja ja miksei myös koiria on tullut seurattua tältä maisemaparvekkeeltamme. Pääskyset ovat olleet hyvin näkösällä ja yleensä niitä on lentänyt visertäen ohi useita rinnakkain ja perätysten. Eilen näin yksinään lentävän pääskysen. En ollut niin tarkkana, että olisin ollut varma, että se oli pääsky, mutta se oli yksi ainoa. Pääskyset muuttavat etelään hyvissä ajoin, elokuun aikana ja joka vuosi suunnittelemme, että seuraamme ja pidämme kirjaa, milloin ne lähtevät, mutta aina ne katoavat jälkiä jättämättä.

Rastaat lensivät yli kymmenen linnun parvena parvekkeemme ohi. Eli ilmeisesti nekin valmistautuvat muuttomatkaan.

Eilen illalla siirryimme hämärän langettua lukemaan sisälle, olohuoneen sohvalle. Laitoimme kattovalon. Helenalla oli oma kirjansa, kirjaston kirja, Leena Krohnia ja minä luin Wallacen Infinite Jestiä, joka on nyt sivulla 220 ja vähän yli. Sähköjännite: 220 V.

Laitoin kirjan sohvapöydälle, kun tulin siinä sopivaan kohtaan ja istuin ja katselin asuntoamme, kotiamme. Televisio oli kiinni, tietenkin, olimme lukemassa, mutta televisioruudun yläpuolella, seinällä oli musta piste. Edellisen asukkaan jäljiltä meillä on seinällä kiinnitystulppia ja niiden reikiä. Havaitsin kuitenkin, että piste oli irti seinästä. Hämähäkki oli laskeutumassa alas katosta. Nousimme molemmat tarkastelemaan sitä. Kun siirtyi sopivasti, näki valon tullessa sivusta hienonhienon verkon, jota hämähäkki oli kutomassa. Hienoa.

Nyt aamulla, kun toin aamiaistarjottimen parvekkeelle, kävelin päin verkkoa.  




keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(13)

>>>jatkuu>>>  



MITEN ja millaisena maailma jatkuisi tästä eteenpäin? Oliko hän poistunut siitä? Kadonnut? Oliko hän poistunut väliaikaisesti vai kokonaan? Hän saattoi valita vielä vai saattoiko?

Jorgen kävi sääli ja surku erityisesti Marjoa. Sen jälkeen hän alkoi sääliä itseään ja heitä molempia. Voi meitä raukkoja.

Tämä olotila kesti onneksi vain hetken. Jorge tointui ja tuli takaisin järkiinsä. Olo oli kuin sukelluksen jälkeen, se hetki, kun nousee vedestä takaisin pintaan. Hän käsitti selkeästi ja ehdottomasti, ettei ollut jättämässä mistään hinnasta eikä missään nimessä elämäänsä yhdessä Marjon kanssa. Sitä ei tapahtuisi. Hän ei tekisi niin kohtalokasta virhettä. Hullua edes kuvitella sellaista. Ei ollut olemasssa sitä vaihtoehtoa, että hän katoaisi tänne Pariisiin, katoaisi Marjon elämästä ja Marjo hänen.

Thank you. You are welcome”, myyjätär kiitti, kun maksu oli selvä, englanniksi Jorge huomasi ja hän vastasi: ”Merci.” Sanat ja hymyt. Hymyjä puolin toisin.

Jorge meni istumaan jakkaralle ikkunaseinän ääreen ja seurasi siitä paikaltaan keltaliivien menoa, ihmismerta, joka valui ohi holtittomasti kuin karjalauma. Hän ajatteli, että ne ovat korvanneet autot täällä sivukujilla. Meteli oli jäljellä, huudot, kehotukset ja kansanvillitsijöiden käskyt. Kummaa porukkaa, kummaa elämää. Sama rähinä oli vallinnut Venäjällä, Ukrainassa ja nyt myös täällä Pariisissa. Jorgen ajatuksiin tuli kontrastina Hamina. Se huvitti, sillä Hamina oli niin täysin toisenlainen, oma maailmansa. Mikä oli Haminan kaupunki? Rauhan kaupunki. Se pitäisi ristiä uudelleen.

Jorge otti kännykän esiin. Hän naputti salasanan. Hän muisti sen sentään. Salasana ei ollut missään ylhäällä. Useita sähköposteja ja saapuneita, vastaamattomia puheluja. Ekaterina ja Juri Zanev ja pari tuntematonta. Jorge päätteli, että hänen ex-luokkatoverinsa olivat saaneet hänen numeronsa ja pommittivat sitä. Hän siirtyi posteihin, alkoi käydä niitä läpi, mutta keskeytti, kun seuraava tuleva puhelu alkoi hälyttää. Hän sulki kännyn.

Vähin erin keltaliivien liikehdintä valui kahvilan ohi. Kumu siirtyi kauemmas. Jorge nousi, uskaltautui ulos kadulle ja kääntyi siihen suuntaan, jonne oli pyrkinyt ennen välikohtausta, poispäin liivihemmoista. Uteliaisuudesta hän poikkesi tutkimaan bussikatoksen näyttöä ja tarkisti samalla kellosta ajan: Oli kulunut vajaa tunti siitä, kun hän poistui kuin varas Gare du Nordin juhlasviitistä ja katosi. Ajanlasku alkoi siitä. Lähtiessään hän oli ollut menossa puhumaan viattomasti puhelimessa Marjon kanssa, niissä aikeissa, mutta puhelu jäi kakkoseksi tärkeämmän rinnalla.

Jorge oli harkinnut soittaa Marjolle äsken kahvilassa, mutta siirsi sen odottamaan sitä hetkeä, kun pääsisi istumaan jollekin sopivalle, rauhalliselle penkille. Marjosta hänen ajatuksensa siirtyivät Pirittaan. Hän voisi soittaa tälle, koska Piritan puhelinnumero oli kännykän muistissa. Hän voisi pyytää Pirittaa hakemaan hänen matkatavaransa Ekaterinan asunnolta, sillä Piritalla oli avain sinne. Olisiko rikos tai kuinka suuri rikos, jos Piritta tekisi sen, käyttäisi hänelle luotettua avainta tähän tarkoitukseen?

He voisivat sopia paikan, jonne Piritta toisi tavarat ja jossa he tapaisivat.

Ajatus oli harkitsemisen arvoinen.

Jorgen mietteet harppasivat vielä kauemmas. Hän kuvitteli millainen tulisi huomisesta lähtöpäivästä ja -hetkestä, jos hän pysyisi karkuteillä siihen asti? Jorge hahmotti vision, jossa hän odotti itsekseen lennon lähtöä, kun Piritta, Ekaterina ja Juri Zanev saapuivat kolmisin kentälle Piritan matkatavaroiden kanssa.

Hei karkulainen”, Juri tervehtii. Hän hymyilee, mutta ilme on hapan.

Ekaterina katsoo moittien: ”Jorge, en olisi uskonut sinusta.”

Tämä tulevaisuudenkuva ei miellyttänyt Jorgea. Ihminen haluaa esiintyä aina edukseen, miellyttää ennemmin kuin kuulla haukkuja ja arvostelua.

Jorge ajatteli vaihteeksi asiaa: Hänen pitää ottaa yhteyttä joko Pirittaan tai Ekaterinaan. Hän voisi heittää kolikolla, antaa sen ratkaista kumman valitsisi? Piritta voisi ja pystyisi hakemaan hänen tavaransa Ekaterinan asunnolta, kyllä, piti paikkansa, mutta Ekaterina voisi tehdä halutessaan enemmän: He kaksi voisivat tavata toisensa jossain sovitussa paikassa, vain he kaksi ja jatkaa sieltä yhdessä Ekaterinan luo.

Suostuisiko Ekaterina siihen ehdotukseen?

Tunti sitten Ekaterina oli ollut ja jäänyt Gare du Nordille, samoin kuin myös muu luokkakokousväki. Todennäköisesti he olivat kaikki yhä siellä. Jos heillä oli järkeä, he pysyisivät siellä edelleen, yhdessä, paikan päällä ja jatkaisivat karkeloaan siltä osin kuin jatkaisivat. Olennaista oli, että he olisivat siellä valmiina ikään kuin kohtauspaikalla, jonne karkulaisen, Jorgen, saattoi odottaa ja laskea palaavan.

Jorge päätti vastata puheluun seuraavalla kerralla, kun Ekaterina soittaisi.

Tai hän tekisi niin, että soittaisi ensin Marjolle. Aloittaisi siitä, ottaisi sen puhelun ensimmäiseksi. Marjon jälkeen hän ottaisi yhteyttä Ekaterinaan. Niin päin. Hän ei odottaisi välttämättä niin kauan, että Ekaterina soittaisi hänelle, vaan olisi aloitteellinen ja soittaisi itse Ekaterinalle.

Selvä, Jorge ajatteli. Hän oli tyytyväinen, että oli kyennyt päättämään edes tämän verran.

Hän huomasi ajautuneensa mukaan johonkin isompaan kansainvaellukseen. Pienempien katujen sokkelosta hän oli tullut monikaistaisen valtaväylän varteen. Jorge seurasi muiden kadullakulkijoiden mukana, seurassa ja perässä suojatietä myöten kadun yli. Hän seurasi jalankulkijoiden muodostamaa vihreää aaltoa. Suojatien jälkeen hän alkoi hakeutua sivuun joukosta jalkakäytävän toiselle reunalle, rakennuksen seinustalle ja jatkoi kulkuaan siellä ja väistyi seuraavalle kujalle, kun se osui kohdalle.

Hän oli enemmän kotonaan sivukujilla ja -kaduilla.

Rue de Sofia. Hän luki sen kyltistä rakennuksen seinässä. Ensimmäinen kadunkyltti, jonka hän luki ja huomioi tällä yksinäisellä retkellään. Hieno ja tyylikäs kadunnimi. Rue de Sofian jälkeen hän tuli Rue Picardille. Molemmat nimet olivat Jorgesta hienoja. Kapea katu vei puistoon. Mainiota. Hän muisti, että oli etsinyt alun alkaen sopivaa levähdyspaikkaa. Se oli ollut hetken unohduksissa, mutta tuli nyt syystä mieleen.

Hän asteli puiston rauhallista sorakäytävää. Korkeiden, vanhojen puiden latvuksien takaa erottui niitä korkeampana iso kirkonkupoli. Ei Notre-Dame, hän tunnisti.


Jorge tunsi siirtyneensä Georges Simenonin Maigret -kirjojen kuvitteelliseen Pariisiin. Hän oli lukenut kymmeniä Maigret -suomennoksia opiskellessaan suomea, Marjon äidinkieltä. Hänellä oli muistikuva, että yhden tällaisen kirjan nimenä saattoi olla juuri Maigret ja penkillä istuskelija. Oliko hän itse nyt yksi näitä joutilaita istuskelijoita?

Jorge naputti salasanan kännykkään. Hän oli soittanut tänään täältä Pariisista kahdesti Marjolle. Ne tuntuivat tapahtuneen joskus kauan sitten, toisessa, aiemmassa elämässä. Toinen ihminen oli soittanut hänen sijastaan.

Oliko Pariisi muuttanut hänet, muovannut hänet uudestaan?

Marjo?”

Marjon ääni oli kysyvä. Hän oli odottanut varmaan puhelimen vieressä tai pitänyt kännyn vieressään, käden ulottuvilla.

Hei”, Jorge sanoi. ”Puhelu katkesi.”

Löit luurin korvaan. Sinä löit.”

Anteeksi”, Jorge pahoitteli. ”Ei ollut tarkoitus.”

Mikä oli niin tärkeää, että päätit soittaa vielä?” Marjo kysyi. ”Älä vaan sano, että tuli muutos suunnitelmiin?”

Ei mitään sellaista.”

Kyllä, aika lähelle jotain sellaista, Jorgen omatunto väitti ja muistutti.

Tulet huomisella lennolla niin kuin oli sovittu. Tai tulette.”

Totta. Tai mitä sanot, jos vaikka reissaisin kaikessa rauhassa takaisin jollain rahtialuksella?”

Jorge ei ollut ajatellut eikä aikonut sanoa sillä lailla.

Hah”, Marjo antoi palautteen.

Marjo ei sanonut muuta, joten Jorge mainitsi istuvansa jonkin tuntemattoman puiston penkillä.

Itseksesi?”

Tällä hetkellä.”

Piritta meni kioskille hakemaan jäätelöä ja sä päätit soittaa sinä aikana.”

Sulla on mielikuvitusta. En tiedä missä arvon nainen on?”

Jostain syystä Jorge vaihtoi Piritan nimen arvon naiseen. Kai hän kuvitteli, että se kuulostaisi paremmalta, mutta se taisi olla vain pahempi.

Korotit hänet oikein.”

En tarkoittanut sitä sillä lailla.”

No millä muulla lailla?”

Jorge aukaisi suunsa, mutta ei keksinyt, mitä vastaisi ennen kuin Marjo jatkoi: ”Kerron, että olen tällä puheella sua vastassa huomenna illalla Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Lasket siihen. Viisainta, että saavut sillä koneella. Tai oletan, että saavutte molemmat.”

Kyllä”, Jorge vastasi.

Oliko muuta asiaa? Oletan, että oli?”

Jorgesta ei tuntunut oikein, että voisi sanoa tähän, tällaisen tylyn sananvaihdon perään, mitään varsinaisesti hempeää. Hän ei voinut sanoa rakastavansa Marjoa tai kaipaavansa häntä. Se olisi kaivannut tuekseen toisenlaista ilmapiiriä.

Ajattelin vain, että ihmettelet, kun meidän puhelu katkesi aiemmin vähän oudosti?”

Samaa mieltä. Minä en katkaissut sitä, jos luulet?”

En luule mitään. Anteeksi, jos soitin pahaan aikaan?”

Jorge ajatteli, että se tuli ainakin selväksi, jos ei muuta, että kukaan täältä Pariisista ei ollut ottanut yhteyttä Marjoon. Marjo ei tiennyt, että hänen miehensä oli kadonnut mystisesti. Marjo olisi ottanut asian puheeksi. Hän olisi kysynyt sitä heti ja he olisivat keskustelleet sen jälkeen tämän aiheen läpikotaisin. He keskustelisivat siitä varmaan yhä.

Toimimme siis näin”, Jorge töksäytti puhelun päätteeksi. ”Näemme huomenna.”

Huomiseen”, Marjo vastasi. ”Hei ja terveisiä.”

Samoin. Ja hei.”

Kelle mä sanon terveisiä?” Marjo kysyi.

Nähdään”, Jorge muutti. ”Niin mun piti sanoa.”

Selvä. Näemme.”

Moi.”

Moi.”


>>>jatkuu>>> 



maanantai 27. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

27.7.2020  



Eilen illalla pilvipeite rakoili, sinitaivasta tuli esiin siellä täällä ja reilussa tunnissa pilvet kaikkosivat kokonaan. Niinpä näimme oranssina auringonlaskussa hehkuvan suihkukoneen pakokaasuvanan kulkevan lännen ja luoteen puolelta ohi kaksikymmentä vaille yksitoista. Luimme sen jälkeen vielä kumpikin omia kirjojamme kunnes tuli sen verran hämärää, että laitoimme kirjat pois ja istuimme ja katsoimme tarinoiden turkoosia taivaanrantaa. Puoli kahdentoista aikaan huomasin tähden, Capella. Se tulee näkyviin ensimmäisenä pohjoisen puolella. Sen jälkeen etsimme lännen puolelta Karhunvartijan tähdistön Arcturuksen. Se löytyi, kirkkaampana kuin Capella. Laitoimme lipottimet jalkaan ja menimme ulos talon edustalle katsomaan näkyikö niin sanottu kesäkolmio? Kyllä. Vega oli kirkkaimpana, Altair alhaalla ja ylempänä Vegasta itään Deneb. Jokainen niistä on oman tähdistönsä valovoimaisin tähti ja se, mikä näkyy ensimmäisenä yön hämärtyessä.

Tänään aamulla oli seesteisen yön jälkeen vain kymmenkunta astetta. Lähdin polkemaan Näkötorninmäelle kuuden jälkeen. Parissa tunnissa olin poiminut melkein kolme litraa mustikoita. Kolme pientä kanttarellia tuli otettua mukaan.


28.7.2020

Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitus on kirjoitettu kertaalleen. Siinä on sivuja 319. Aloitin sen maaliskuun lopussa eli olen kuljettanut sitä matkassa mukana neljä kuukautta.

Olen lukenut David Foster Wallacen Infinite Jestiä sivulle 114. Käyn läpi yhtä alaviitettä, joka on kirjan lopussa. Sitä on kai kuusi sivua pienellä painettua pränttiä – yksi kirja kirjassa. Infinite Jest on muutenkin tiheää tekstiä, mutta viitteet ovat vielä miniatyyrimäisempiä.

Kävin Tervalamminsuolla mustikassa ja poimin samalla eteen osuvat hillat. Helena teki hillatortun.


29.7.2020

Sumua aamulla. Pyöräilimme uimarannalle. Veden pinta oli harmaa, kun sitä katsoi kauempaa.

Infinite Jest on sivulla 130. Tietyt henkilöhahmot siinä vuorottelevat, heitä seurataan muutaman sivun ajan ja sen jälkeen hypätään seuraaviin henkilöihin tai palataan heihin, muutama sivu heidän seurassaan ja taas eteenpäin. Rakenteesta tulee mieleen tv-sarjat.

En ole lukenut mitään opasta tai pohjustusta Wallacen Infinite Jestiin, mutta olen kirjoittanut pari hakusanaa nettiin olettaen, että saisin sieltä faktaa, mutta haku on vienyt takaisin Infinite Jestiin. Eli en tiedä onko kirjan taustalla jotain totta todella vai onko kaikki mielikuvitusta?  




30.7.2020

Viime perjantaina 24:s päivä heinäkuuta aloin lukea David Foster Wallacen kirjaa Infinite Jest. Tänään on seitsemäs päivä eli viikko täyttyy. Olen tekstissä sivulla 163. Luen enimmäkseen ilman sanakirjaa. Olen katsonut kuitenkin noin kolmekymmentä hakusanaa, joista kaikkia ei ole löytynyt, koska kyse on slangisanasta tai vastaavasta. Viimeksi katsoin sanakirjasta allegedly -sanan: Muka.

Kirjassa on menossa hauska jakso, jossa isä opastaa kymmenvuotiasta poikaansa. Se on yksinpuhelua, paasaamista, joka alkaa siitä, että poika avaa väärin autotallin oven: ”Jim not that way Jim. That's no way...” Opastusta on riittänyt nyt seitsemän sivua, tiheään painettuja sivuja – laskin 43 riviä sivussaan – ja asiasisältönä on ollut muun muassa miten autoa pitää käsitellä arvostavasti, kirjaa ei saa heittää, vaan se pitää laskea käsistään ja aina väliin isähenkilö on verrannut kaikkea kertomaansa ja opastamaansa tenniksen peluuseen, hyvään tennispelaajaan. Isä väittää, että pojan on mahdollista kehittyä todelliseksi tennislupaukseksi ja vielä enemmän, menestyä kansallisesti ja kansainvälisesti.

Lukemisen ohella kävin keräämässä seuraavasta uudesta, ennen näkemättömästä luontokohteesta kaksi litraa mustikoita ja lampaankääpiä ja herkkutatin. Periaatteessa olisin voinut löytää hilloja, mutta näin pelkkiä lehtiä.

Teimme myös päiväkävelyn Taavetin asemalle, näimme kauempaa tavarajunan kolistelevan ohi ja lähdimme asemalta takaisin keskustaan viisi minuuttia ennen seuraavaa junaa. Kiskot kolkkasivat, kun olimme päässeet näköyhteyden ulkopuolelle. Poikkesimme kirjastoon, sieltä kaupalle ja kotiin. 

 


Alkoi sataa. Siestan jälkeen huomasin, että asvaltti oli märkä vastalangenneen sateen jäljiltä, mutta ei satanut. Nyt sadepisarat ropisevat jälleen lasitetun parvekkeen aluspelteihin.

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(12)

>>>jatkuu>>>  



AINOA mutka matkassa oli, että ennemmin tai myöhemmin hänen olisi pakko ja aika palata, ottaa askel takaisin päin. Hänen oli määrä ja puhe olla yötä Ekaterinan luona. Se oli lähtöoletus. Vaikka hän muuttaisi suunnitelmaa ja menisi johonkin hotelliin yöksi, hänen pitäisi noutaa jossain vaiheessa matkatavaransa Ekaterinan asunnolta. Tärkeimpänä matkaliput. Ne olivat ison kassin sivutaskussa. Ja kassi toisena. Hänen lippunsa. Piritan paluuliput olivat nuoren neidon omassa huomassa. 

Piritta? Jorge tajusi. Ajatuksissa tapahtui pieni pykällys, hyppäys, siirros uuteen ulottuvuuteen ja nimet seurasivat toisiaan peräjälkeen kuin nauhasta vetäen: Marjo ensin, sitten Piritta, Ekaterina ja Juri Zanev. Neljä nimeä, joita hänen piti ajatella.

Hänen on otettava yhteyttä Marjoon ja kerrottava, mitä on tapahtunut. Sama Piritan kohdalla ja Ekaterinan. Tai Ekaterina tietää kyllä, mikä on tilanne tällä hetkellä, mutta hänen on oltava silti yhteydessä myös häneen, emäntäänsä. Selitettävä ja sovittava jatkotoimista. Hänen ei tarvitse ottaa erikseen yhteyttä Juri Zaneviin, sillä Juri-ystävä hoituu Ekaterinan kautta.

Hän oli karannut luokkatoverien yhteisestä illanvietosta, toiminut kummallisesti ja epätyypillisesti. Mitä Marjo ja mitä Piritta miettisivät kuullessaan sen? Miltä heistä tuntuisi? Miten he ottaisivat asian, siinä vaiheessa, kun kuulisivat siitä? Jorge pystyi kuvittelemaan tai aavistamaan, mitä Ekaterina tunsi parhaillaan ja missä mielentilassa hän oli. Hän pyysi mielessään anteeksi emännältään ja pahoitteli tapahtunuta.

Ikään kuin minulla ei olisi siinä mitään osaa, Jorge jatkoi mielessään. Kuin se mitä tapahtui, olisi tapahtunut minusta riippumatta.

Jorge pyysi mielessään anteeksi myös Marjolta. Hän toivoi vaimoltaan ymmärrystä.

Mitä hän tekisi seuraavaksi? Kääntyäkö ympäri ja palata hotellille? Se oli järkiajatus. Sitä ei voinut kiistää, mutta Jorge oli haluton antautumaan sillä tavoin. Hän ei halunnut tehdä sitä ainakaan vielä.

Miten typerää, että hän oli karannut. Käsittämättömän tökerö ja ajattelematon temppu. Jorge keksi vain yhden seikan puolustuksekseen: Hän ei ollut kestänyt olla niissä pippaloissa mukana enää yhtään kauempaa. Hänen oli ollut pakko lähteä.


Jorge ei tiennyt missä Ekaterina asui? Hän ei tiennyt asunnon sijaintia eikä osoitetta. Hän oli käynyt paikalla, mutta ei tiennyt, miten löytäisi sinne takaisin?

Hän ei voisi ottaa ja pysäyttää esimerkiksi taksia, napata sitä lennosta ja pyytää ajamaan siihen ja siihen osoitteeseen, sinne ja sinne kaukaiseen kaupunginosaan, koska hän ei tiennyt osoitetta. Sarjassa toinen käsittämätön, käsittämättömän huvittava, typerä ja nolo asia. Hän töpeksi urakalla. Hän oli seurannut vain mukana, antanut Ekaterinan taluttaa itsensä tämän asunnolta kaukaa Pariisin esikaupungista keskustaan eikä ollut kiinnittänyt missään välissä erityistä huomiota ympäristöön, heidän ohittamiinsa katuihin, ei niiden nimiin eikä edes junaan, metrojunaan, jolla he olivat ajaneet keskustaan. Hän ei ollut yrittänyt painaa asioita mieleensä. Sen seurauksena hän oli nyt eksyksissä oleva ummikko vieraassa, tuntemattomassa kaupungissa.

Hän oli katsonut maisemia junan ikkunasta, mutta pelkkinä maisemina. Hän oli turisti tietämättömimmästä ja typerimmästä päästä.

Kartta, Jorge muisti. Hänellä oli kartta salkussa. Vai jäikö se siihen isoon kassiin, joka oli siellä jossain Ekaterinan olohuoneen sohvan päädyssä? Oliko hän nostanut kartan sohvapöydälle? Ei, hän ei ollut käsitellyt sitä.

Kännykkä hälytti. Se katkaisi ja sekoitti Jorgen mietteet. Känny oli äänettömällä, mutta värinä oli päällä ja hän tunsi sen kylkeä vasten. Ekaterina. Hän yritti soittaa. Jorge huomasi, että soitto oli järjestyksessä toinen. Hän työnsi kännyn vastaamatta takaisin taskun pohjalle. Hänellä ei ollut mitään aikomusta vastata. Ei vielä. Hän ei ollut valmistautunut siihen.

Kännykkä värisi itsepintaisesti aikansa ennen kuin hiljeni viimein. Värinä lakkasi.

Jorge tunsi yksinäisyyden kirpaisun. Hän oli yksin ja hylätty, yksin kadulla tässä kaupungissa ja ylipäänsä maailmassa. Hänellä oli orpo olo. Hän oli kuvitellut, että olisi huojentunut ja helpottunut sen jälkeen, kun puhelin vaikenisi, mutta kävi päinvastoin.

Hän aukaisi kännyn ja poisti valikosta värinänvaihtoehdon. Nyt luuri oli täysin äänetön.

Jalkakäytävä kaartui edessäpäin. Jorge käveli, siirsi jalkaa toisen eteen eikä ajatellut hetkeen tietoisesti mitään eikä ketään. Marjon kuva pysyi kuitenkin hänen mielessään, mutta se oli ainoa. Se oli kuin taulu, mutta taulu, jota hän vain katsoi. Marjo tuntui kaukaiselta. Jorge kysyi itseltään oliko hän menettänyt Marjon? Olivatko he eronneet? Oliko hän kadonnut Marjan elämästä ja samalla tästä tavallisesta todellisuudesta?

Jorgelle tuli mieleen uusi ajatus: Ehdottaisiko ja saisiko joku luokkakokouksen älykköjen porukasta päähänsä, että heidän pitäisi tai kannattaisi ottaa yhteyttä poliisiin?

Mitä sitten tapahtuisi?

Ei mitään. Se ajatus hautautuisi omaan mahdottomuuteensa. Mitä he selittäisivät poliisille? Mistä he valittaisivat? Missä piili rikos? Hymyilisikö poliisi vinosti vastaukseksi ja sanoisi, että tämän luonteinen asia ei kuulu heidän toimialaansa. Tai mitä ikinä sanoisi tai sanoisivat, jos kyseessä olisi perinteinen, kahden jepen partio. Juri Zanev ei puoltaisi ehdotusta eikä Ekaterina. Kumpikaan heistä kahdesta ei haluaisi kääntyä poliisin puoleen. Kumpikaan ei näkisi siihen mitään syytä.

Ekaterina oli yrittänyt soittaa hänelle kahdesti. Jorge oletti, että Ekaterina ei ollut luovuttamassa, vaan hän soittelisi niin kauan, että hän, Jorge, vastaisi viimein. Ekaterina saattaisi soittaa hädissään ja suutuksissaan myös Marjolle.

Se ajatus ja näkökohta pysäytti. Ei onnistu, Jorge tajusi. Ekaterina ei tiedä Marjon numeroa. Mutta hän voi soittaa Piritalle. He olivat vaihtaneet keskenään puhelinnumeroita.

Mitä Piritalle kuului? Missä hän vaelsi tai viihtyi parhaillaan? 

Jorge ylitti risteyksiä, katuja, kulki yhtä katua pitkin ja sitten toista. Hänellä ei ollut kiirettä. Hänellä ei ollut paikkaa, minne mennä. Hän vain vaelsi. Hän huomioi eri tavoin ympäristöä, jonka ohitti, rakennukset kapean kadun kahtapuolen. Hän päätteli, että tämä näkymä oli aidointa, vanhaa ja alkuperäistä Pariisia.

Yhtäkkiä hänen ympärillään oli kiinteä rykelmä keltaliivisiä mielenosoittajia. Jorge totesi olevansa rintaman keskellä. Porukka metelöi, parveili ja elämöi. Hetken Jorge luuli, että tässä oli menossa filminteko, joukkokuvaus, ensimmäiset sekunnit hän eli sitä harhaa, ennen kuin muisti Suomeen asti kuvina kiirineet uutiset paikallisista, keltaisiin liiveihin sonnustautuneista mielenosoittajista. He vastustivat eläkelainsäädäntöä tai eläke-etujen heikennyksiä tai jotain vastaavaa.

Väkijoukko näytti keltaisissaan pienoiselta armeijakunnalta, jos ei ottanut huomioon, että porukka eteni järjestäytymättömänä ja kaoottisena sokkeloisessa katukapeikossa. Hallitsemattomuuden ja arvaamattomuuden aisti samalla lailla kuin kaikissa epävirallisissa ja miksei myös virallisissa massakokoontumisissa. Kypäriä oli isolla osalla joukosta, monilla myös suojalasit, kaulasta hihnassa roikkuvia kaasunaamareita, mutta enemmän oli tavallisia kuonokoppia, paperisia hengityssuojaimia. Kyynelkaasun varalta, Jorge ajatteli, vaikka hän ei tiennyt, auttoiko tällainen, tämän vertainen suojautuminen? Varusteet ja varustautuminen alleviivasi kuitenkin sitä vaikutelmaa, että keltaliivit olivat liikkeellä tosissaan. Vihainen väkijoukko marssi.

Jorge antoi porukalle tietä parhaansa mukaan, väistyi sen laitamille, mutta luovutti, kun huomasi, ettei onnistuisi ohittamaan tungosta. Hän kääntyi kulkemaan muitten mukana, meni siinä seassa kuin roska tai lastu, jota tuuli vei mennessään, joutui työnnetyksi auki olevan, pienen, muutamapaikkaisen kahvilan ikkunaa vasten ja pääsi tuurilla sinne sisälle turvaan. Pariisi oli ollut hänelle toistaiseksi yhtä tyrkkimistä.

Hän seisoi ovensuussa, kahvilan puolella ja siirtyi siitä tiskin eteen.

Cafe, sil vous plait”, hän tilasi nuorelta naistarjoilijalta.

Tarjoilija kysyi millaisena asiakas halusi kahvinsa, mustana, maidon kera, maitovara? Jorge tiesi kysymykset, vaikka ei ymmärtänyt kieltä, ranskaa tarpeeksi, vain muutamia yksittäisiä sanoja ja sanontoja.

Black”, hän vastasi englanniksi.

Tarjoilijatar laski kuppiin kahvia ja Jorge käytti pankkikorttia kortinlukijan kyljessä. Kuinka kauan kortti kelpaisi? Milloin Marjo saisi tiedon hänen katoamisestaan, karkaamisestaan ja sulkisi tilin? Vai sulkisiko hän? Ei välttämättä. Miksi sulkisi?

Jorge antoi itselleen hylätyn arvosanan. Hän ei tainnut olla oikein viisas. Hän ei ajatellut niin kuin täyspäisen kuuluu.


>>>jatkuu>>> 



torstai 23. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

23.7.2020  



Lokit ovat urheiluhenkisiä. Huomasin urheilukentän ohi pyöräillessäni, että nurmikolla oli seitsemän tai kahdeksan lokinpoikasta ja niitä kaitsemassa kaksi tai kolme aikuista lintua. 

Eläinkokemuksia riittää. Aamulla kuuden jälkeen, kun lähdin liikkeelle, Vallitien niityltä lähti vauhdikkaasti kaksi jänöpupua kirittämään minua. En pysynyt niiden perässä. Kun pääsin Riihitien risteykseen, jäniksiä ei näkynyt enää missään. Pyöräilijä tuli mäkeä alas, mikä tarkoitti, että jänikset olivat kokeneet kaksi järkytystä peräjälkeen, mutta ne ovat varmaan tottuneet niihin.

Maaliskuun loppupuolella aloittamani käsikirjoitus Kaksi tiikerintaljaa oli eilen sivulla kolmesataaneljä. Toiveissa on, että tänään tulee sivu tai kaksi lisää. Marja- ja sieniaika tekee sen, että kirjoittaminen jää vähemmälle. Kaavailin jossain välissä – kirjoitusprojektin alussa tai kesken kaiken, että Kaksi tiikerintaljaa olisi novelli ja olin aikeissa tehdä siihen päätöskiemurat, kun sivumäärä oli sadan paikkeilla, mutta Helena patisti jatkamaan. Kuulemma hyvää tarinaa ei saa jättää kesken.

Anna Burnsin Maitomies on lopuillaan. Siinä oli keskivaiheilla kaksi kohtaa, joissa tuntui, että veto loppuu, mutta sen jälkeen teksti on päässyt uuteen vauhtiin ja imuun. Odotan iltaa, että pääsen lukemaan sen loppuun.


24.7.2020



Luin eilen loppuun palkitun Anna Burnsin kirjan Maitomies. Se oli 29:s tänä vuonna lukemani kirja. Pidin siitä. Aihe oli hyvä ja se myös, että kirja oli kirjoitettu naisen näkökulmasta. Lopun viisikymmentä sivua odotin jotain uutta yllätystä, luulin nimittäin kirjailijan pohjustavan sellaista, mutta se taisi olla vain jäähdyttelyä.

Kävin Tervalamminsuolla, Puukylän puolella. Muutamia hilloja löytyi. Mustikat olivat isoja ja varret makasivat maassa raskaina marjojen täyteydestä.


25.7.2020

Aloin lukea uudestaan alusta alkaen David Foster Wallacen kirjaa Infinite Jest. Olen siinä sivulla 23. Ehtaa Wallacea. Tosin en ole lukenut häntä aikaisemmin alkuperäisenä, vaan suomeksi käännettynä.

Ulkona sataa. Satoi jo aamulla, kun istuimme parvekkeella yhdessä aamiaisella.

Nyt läppärini on latauksessa, piuhan päässä ja kirjoitan näitä rivejä klaffipiirongin ääressä. Helena on vallannut keittiön pöydän, tuolit, pakastimen päällystän ja hyllyn omilla, kuivuvilla akvarelleillaan.



26.7.2020

Sunnuntaihiljaisuus. Aamulla poljimme Sorosenselän rantaan uimaan. Edellisestä kerrasta oli kulunut noin viikko. Vesi oli viilentynyt. Jänöpupu aikoi tulla rannalle, mutta kääntyi äkkiä takaisin, kun näki meidät tulossa pyörien luo. Se oli keskenkasvuinen eläin, eli kai elämänsä ensimmäistä loppukesää.



Joko se on loppukesä? Meillä täyttyy kaksi kuukautta Taavetissa. Meidän jälkeemme tähän kerrostaloon on muuttanut kolmeen asuntoon uudet asukkaat. Yksi asukas on ilmeisesti lähtenyt, koska nimi on häipynyt taululta ja varastokomero ammottaa tyhjyyttään. Sattumoisin meidän komeron viereinen.

Miten olemme viihtyneet? On kuin emme olisi koskaan asuneet missään muualla. Olemme kotonamme.