MITEN ja millaisena maailma jatkuisi tästä eteenpäin? Oliko hän poistunut siitä? Kadonnut? Oliko hän poistunut väliaikaisesti vai kokonaan? Hän saattoi valita vielä vai saattoiko?
Jorgen kävi sääli ja surku erityisesti Marjoa. Sen jälkeen hän alkoi sääliä itseään ja heitä molempia. Voi meitä raukkoja.
Tämä olotila kesti onneksi vain hetken. Jorge tointui ja tuli takaisin järkiinsä. Olo oli kuin sukelluksen jälkeen, se hetki, kun nousee vedestä takaisin pintaan. Hän käsitti selkeästi ja ehdottomasti, ettei ollut jättämässä mistään hinnasta eikä missään nimessä elämäänsä yhdessä Marjon kanssa. Sitä ei tapahtuisi. Hän ei tekisi niin kohtalokasta virhettä. Hullua edes kuvitella sellaista. Ei ollut olemasssa sitä vaihtoehtoa, että hän katoaisi tänne Pariisiin, katoaisi Marjon elämästä ja Marjo hänen.
”Thank you. You are welcome”, myyjätär kiitti, kun maksu oli selvä, englanniksi Jorge huomasi ja hän vastasi: ”Merci.” Sanat ja hymyt. Hymyjä puolin toisin.
Jorge meni istumaan jakkaralle ikkunaseinän ääreen ja seurasi siitä paikaltaan keltaliivien menoa, ihmismerta, joka valui ohi holtittomasti kuin karjalauma. Hän ajatteli, että ne ovat korvanneet autot täällä sivukujilla. Meteli oli jäljellä, huudot, kehotukset ja kansanvillitsijöiden käskyt. Kummaa porukkaa, kummaa elämää. Sama rähinä oli vallinnut Venäjällä, Ukrainassa ja nyt myös täällä Pariisissa. Jorgen ajatuksiin tuli kontrastina Hamina. Se huvitti, sillä Hamina oli niin täysin toisenlainen, oma maailmansa. Mikä oli Haminan kaupunki? Rauhan kaupunki. Se pitäisi ristiä uudelleen.
Jorge otti kännykän esiin. Hän naputti salasanan. Hän muisti sen sentään. Salasana ei ollut missään ylhäällä. Useita sähköposteja ja saapuneita, vastaamattomia puheluja. Ekaterina ja Juri Zanev ja pari tuntematonta. Jorge päätteli, että hänen ex-luokkatoverinsa olivat saaneet hänen numeronsa ja pommittivat sitä. Hän siirtyi posteihin, alkoi käydä niitä läpi, mutta keskeytti, kun seuraava tuleva puhelu alkoi hälyttää. Hän sulki kännyn.
Vähin erin keltaliivien liikehdintä valui kahvilan ohi. Kumu siirtyi kauemmas. Jorge nousi, uskaltautui ulos kadulle ja kääntyi siihen suuntaan, jonne oli pyrkinyt ennen välikohtausta, poispäin liivihemmoista. Uteliaisuudesta hän poikkesi tutkimaan bussikatoksen näyttöä ja tarkisti samalla kellosta ajan: Oli kulunut vajaa tunti siitä, kun hän poistui kuin varas Gare du Nordin juhlasviitistä ja katosi. Ajanlasku alkoi siitä. Lähtiessään hän oli ollut menossa puhumaan viattomasti puhelimessa Marjon kanssa, niissä aikeissa, mutta puhelu jäi kakkoseksi tärkeämmän rinnalla.
Jorge oli harkinnut soittaa Marjolle äsken kahvilassa, mutta siirsi sen odottamaan sitä hetkeä, kun pääsisi istumaan jollekin sopivalle, rauhalliselle penkille. Marjosta hänen ajatuksensa siirtyivät Pirittaan. Hän voisi soittaa tälle, koska Piritan puhelinnumero oli kännykän muistissa. Hän voisi pyytää Pirittaa hakemaan hänen matkatavaransa Ekaterinan asunnolta, sillä Piritalla oli avain sinne. Olisiko rikos tai kuinka suuri rikos, jos Piritta tekisi sen, käyttäisi hänelle luotettua avainta tähän tarkoitukseen?
He voisivat sopia paikan, jonne Piritta toisi tavarat ja jossa he tapaisivat.
Ajatus oli harkitsemisen arvoinen.
Jorgen mietteet harppasivat vielä kauemmas. Hän kuvitteli millainen tulisi huomisesta lähtöpäivästä ja -hetkestä, jos hän pysyisi karkuteillä siihen asti? Jorge hahmotti vision, jossa hän odotti itsekseen lennon lähtöä, kun Piritta, Ekaterina ja Juri Zanev saapuivat kolmisin kentälle Piritan matkatavaroiden kanssa.
”Hei karkulainen”, Juri tervehtii. Hän hymyilee, mutta ilme on hapan.
Ekaterina katsoo moittien: ”Jorge, en olisi uskonut sinusta.”
Tämä tulevaisuudenkuva ei miellyttänyt Jorgea. Ihminen haluaa esiintyä aina edukseen, miellyttää ennemmin kuin kuulla haukkuja ja arvostelua.
Jorge ajatteli vaihteeksi asiaa: Hänen pitää ottaa yhteyttä joko Pirittaan tai Ekaterinaan. Hän voisi heittää kolikolla, antaa sen ratkaista kumman valitsisi? Piritta voisi ja pystyisi hakemaan hänen tavaransa Ekaterinan asunnolta, kyllä, piti paikkansa, mutta Ekaterina voisi tehdä halutessaan enemmän: He kaksi voisivat tavata toisensa jossain sovitussa paikassa, vain he kaksi ja jatkaa sieltä yhdessä Ekaterinan luo.
Suostuisiko Ekaterina siihen ehdotukseen?
Tunti sitten Ekaterina oli ollut ja jäänyt Gare du Nordille, samoin kuin myös muu luokkakokousväki. Todennäköisesti he olivat kaikki yhä siellä. Jos heillä oli järkeä, he pysyisivät siellä edelleen, yhdessä, paikan päällä ja jatkaisivat karkeloaan siltä osin kuin jatkaisivat. Olennaista oli, että he olisivat siellä valmiina ikään kuin kohtauspaikalla, jonne karkulaisen, Jorgen, saattoi odottaa ja laskea palaavan.
Jorge päätti vastata puheluun seuraavalla kerralla, kun Ekaterina soittaisi.
Tai hän tekisi niin, että soittaisi ensin Marjolle. Aloittaisi siitä, ottaisi sen puhelun ensimmäiseksi. Marjon jälkeen hän ottaisi yhteyttä Ekaterinaan. Niin päin. Hän ei odottaisi välttämättä niin kauan, että Ekaterina soittaisi hänelle, vaan olisi aloitteellinen ja soittaisi itse Ekaterinalle.
Selvä, Jorge ajatteli. Hän oli tyytyväinen, että oli kyennyt päättämään edes tämän verran.
Hän huomasi ajautuneensa mukaan johonkin isompaan kansainvaellukseen. Pienempien katujen sokkelosta hän oli tullut monikaistaisen valtaväylän varteen. Jorge seurasi muiden kadullakulkijoiden mukana, seurassa ja perässä suojatietä myöten kadun yli. Hän seurasi jalankulkijoiden muodostamaa vihreää aaltoa. Suojatien jälkeen hän alkoi hakeutua sivuun joukosta jalkakäytävän toiselle reunalle, rakennuksen seinustalle ja jatkoi kulkuaan siellä ja väistyi seuraavalle kujalle, kun se osui kohdalle.
Hän oli enemmän kotonaan sivukujilla ja -kaduilla.
Rue de Sofia. Hän luki sen kyltistä rakennuksen seinässä. Ensimmäinen kadunkyltti, jonka hän luki ja huomioi tällä yksinäisellä retkellään. Hieno ja tyylikäs kadunnimi. Rue de Sofian jälkeen hän tuli Rue Picardille. Molemmat nimet olivat Jorgesta hienoja. Kapea katu vei puistoon. Mainiota. Hän muisti, että oli etsinyt alun alkaen sopivaa levähdyspaikkaa. Se oli ollut hetken unohduksissa, mutta tuli nyt syystä mieleen.
Hän asteli puiston rauhallista sorakäytävää. Korkeiden, vanhojen puiden latvuksien takaa erottui niitä korkeampana iso kirkonkupoli. Ei Notre-Dame, hän tunnisti.
Jorge tunsi siirtyneensä Georges Simenonin Maigret -kirjojen kuvitteelliseen Pariisiin. Hän oli lukenut kymmeniä Maigret -suomennoksia opiskellessaan suomea, Marjon äidinkieltä. Hänellä oli muistikuva, että yhden tällaisen kirjan nimenä saattoi olla juuri Maigret ja penkillä istuskelija. Oliko hän itse nyt yksi näitä joutilaita istuskelijoita?
Jorge naputti salasanan kännykkään. Hän oli soittanut tänään täältä Pariisista kahdesti Marjolle. Ne tuntuivat tapahtuneen joskus kauan sitten, toisessa, aiemmassa elämässä. Toinen ihminen oli soittanut hänen sijastaan.
Oliko Pariisi muuttanut hänet, muovannut hänet uudestaan?
”Marjo?”
Marjon ääni oli kysyvä. Hän oli odottanut varmaan puhelimen vieressä tai pitänyt kännyn vieressään, käden ulottuvilla.
”Hei”, Jorge sanoi. ”Puhelu katkesi.”
”Löit luurin korvaan. Sinä löit.”
”Anteeksi”, Jorge pahoitteli. ”Ei ollut tarkoitus.”
”Mikä oli niin tärkeää, että päätit soittaa vielä?” Marjo kysyi. ”Älä vaan sano, että tuli muutos suunnitelmiin?”
”Ei mitään sellaista.”
Kyllä, aika lähelle jotain sellaista, Jorgen omatunto väitti ja muistutti.
”Tulet huomisella lennolla niin kuin oli sovittu. Tai tulette.”
”Totta. Tai mitä sanot, jos vaikka reissaisin kaikessa rauhassa takaisin jollain rahtialuksella?”
Jorge ei ollut ajatellut eikä aikonut sanoa sillä lailla.
”Hah”, Marjo antoi palautteen.
Marjo ei sanonut muuta, joten Jorge mainitsi istuvansa jonkin tuntemattoman puiston penkillä.
”Itseksesi?”
”Tällä hetkellä.”
”Piritta meni kioskille hakemaan jäätelöä ja sä päätit soittaa sinä aikana.”
”Sulla on mielikuvitusta. En tiedä missä arvon nainen on?”
Jostain syystä Jorge vaihtoi Piritan nimen arvon naiseen. Kai hän kuvitteli, että se kuulostaisi paremmalta, mutta se taisi olla vain pahempi.
”Korotit hänet oikein.”
”En tarkoittanut sitä sillä lailla.”
”No millä muulla lailla?”
Jorge aukaisi suunsa, mutta ei keksinyt, mitä vastaisi ennen kuin Marjo jatkoi: ”Kerron, että olen tällä puheella sua vastassa huomenna illalla Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Lasket siihen. Viisainta, että saavut sillä koneella. Tai oletan, että saavutte molemmat.”
”Kyllä”, Jorge vastasi.
”Oliko muuta asiaa? Oletan, että oli?”
Jorgesta ei tuntunut oikein, että voisi sanoa tähän, tällaisen tylyn sananvaihdon perään, mitään varsinaisesti hempeää. Hän ei voinut sanoa rakastavansa Marjoa tai kaipaavansa häntä. Se olisi kaivannut tuekseen toisenlaista ilmapiiriä.
”Ajattelin vain, että ihmettelet, kun meidän puhelu katkesi aiemmin vähän oudosti?”
”Samaa mieltä. Minä en katkaissut sitä, jos luulet?”
”En luule mitään. Anteeksi, jos soitin pahaan aikaan?”
Jorge ajatteli, että se tuli ainakin selväksi, jos ei muuta, että kukaan täältä Pariisista ei ollut ottanut yhteyttä Marjoon. Marjo ei tiennyt, että hänen miehensä oli kadonnut mystisesti. Marjo olisi ottanut asian puheeksi. Hän olisi kysynyt sitä heti ja he olisivat keskustelleet sen jälkeen tämän aiheen läpikotaisin. He keskustelisivat siitä varmaan yhä.
”Toimimme siis näin”, Jorge töksäytti puhelun päätteeksi. ”Näemme huomenna.”
”Huomiseen”, Marjo vastasi. ”Hei ja terveisiä.”
”Samoin. Ja hei.”
”Kelle mä sanon terveisiä?” Marjo kysyi.
”Nähdään”, Jorge muutti. ”Niin mun piti sanoa.”
”Selvä. Näemme.”
”Moi.”
”Moi.”
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti