AINOA mutka matkassa oli, että ennemmin tai myöhemmin hänen olisi pakko ja aika palata, ottaa askel takaisin päin. Hänen oli määrä ja puhe olla yötä Ekaterinan luona. Se oli lähtöoletus. Vaikka hän muuttaisi suunnitelmaa ja menisi johonkin hotelliin yöksi, hänen pitäisi noutaa jossain vaiheessa matkatavaransa Ekaterinan asunnolta. Tärkeimpänä matkaliput. Ne olivat ison kassin sivutaskussa. Ja kassi toisena. Hänen lippunsa. Piritan paluuliput olivat nuoren neidon omassa huomassa.
Piritta? Jorge tajusi. Ajatuksissa tapahtui pieni pykällys, hyppäys, siirros uuteen ulottuvuuteen ja nimet seurasivat toisiaan peräjälkeen kuin nauhasta vetäen: Marjo ensin, sitten Piritta, Ekaterina ja Juri Zanev. Neljä nimeä, joita hänen piti ajatella.
Hänen on otettava yhteyttä Marjoon ja kerrottava, mitä on tapahtunut. Sama Piritan kohdalla ja Ekaterinan. Tai Ekaterina tietää kyllä, mikä on tilanne tällä hetkellä, mutta hänen on oltava silti yhteydessä myös häneen, emäntäänsä. Selitettävä ja sovittava jatkotoimista. Hänen ei tarvitse ottaa erikseen yhteyttä Juri Zaneviin, sillä Juri-ystävä hoituu Ekaterinan kautta.
Hän oli karannut luokkatoverien yhteisestä illanvietosta, toiminut kummallisesti ja epätyypillisesti. Mitä Marjo ja mitä Piritta miettisivät kuullessaan sen? Miltä heistä tuntuisi? Miten he ottaisivat asian, siinä vaiheessa, kun kuulisivat siitä? Jorge pystyi kuvittelemaan tai aavistamaan, mitä Ekaterina tunsi parhaillaan ja missä mielentilassa hän oli. Hän pyysi mielessään anteeksi emännältään ja pahoitteli tapahtunuta.
Ikään kuin minulla ei olisi siinä mitään osaa, Jorge jatkoi mielessään. Kuin se mitä tapahtui, olisi tapahtunut minusta riippumatta.
Jorge pyysi mielessään anteeksi myös Marjolta. Hän toivoi vaimoltaan ymmärrystä.
Mitä hän tekisi seuraavaksi? Kääntyäkö ympäri ja palata hotellille? Se oli järkiajatus. Sitä ei voinut kiistää, mutta Jorge oli haluton antautumaan sillä tavoin. Hän ei halunnut tehdä sitä ainakaan vielä.
Miten typerää, että hän oli karannut. Käsittämättömän tökerö ja ajattelematon temppu. Jorge keksi vain yhden seikan puolustuksekseen: Hän ei ollut kestänyt olla niissä pippaloissa mukana enää yhtään kauempaa. Hänen oli ollut pakko lähteä.
Jorge ei tiennyt missä Ekaterina asui? Hän ei tiennyt asunnon sijaintia eikä osoitetta. Hän oli käynyt paikalla, mutta ei tiennyt, miten löytäisi sinne takaisin?
Hän ei voisi ottaa ja pysäyttää esimerkiksi taksia, napata sitä lennosta ja pyytää ajamaan siihen ja siihen osoitteeseen, sinne ja sinne kaukaiseen kaupunginosaan, koska hän ei tiennyt osoitetta. Sarjassa toinen käsittämätön, käsittämättömän huvittava, typerä ja nolo asia. Hän töpeksi urakalla. Hän oli seurannut vain mukana, antanut Ekaterinan taluttaa itsensä tämän asunnolta kaukaa Pariisin esikaupungista keskustaan eikä ollut kiinnittänyt missään välissä erityistä huomiota ympäristöön, heidän ohittamiinsa katuihin, ei niiden nimiin eikä edes junaan, metrojunaan, jolla he olivat ajaneet keskustaan. Hän ei ollut yrittänyt painaa asioita mieleensä. Sen seurauksena hän oli nyt eksyksissä oleva ummikko vieraassa, tuntemattomassa kaupungissa.
Hän oli katsonut maisemia junan ikkunasta, mutta pelkkinä maisemina. Hän oli turisti tietämättömimmästä ja typerimmästä päästä.
Kartta, Jorge muisti. Hänellä oli kartta salkussa. Vai jäikö se siihen isoon kassiin, joka oli siellä jossain Ekaterinan olohuoneen sohvan päädyssä? Oliko hän nostanut kartan sohvapöydälle? Ei, hän ei ollut käsitellyt sitä.
Kännykkä hälytti. Se katkaisi ja sekoitti Jorgen mietteet. Känny oli äänettömällä, mutta värinä oli päällä ja hän tunsi sen kylkeä vasten. Ekaterina. Hän yritti soittaa. Jorge huomasi, että soitto oli järjestyksessä toinen. Hän työnsi kännyn vastaamatta takaisin taskun pohjalle. Hänellä ei ollut mitään aikomusta vastata. Ei vielä. Hän ei ollut valmistautunut siihen.
Kännykkä värisi itsepintaisesti aikansa ennen kuin hiljeni viimein. Värinä lakkasi.
Jorge tunsi yksinäisyyden kirpaisun. Hän oli yksin ja hylätty, yksin kadulla tässä kaupungissa ja ylipäänsä maailmassa. Hänellä oli orpo olo. Hän oli kuvitellut, että olisi huojentunut ja helpottunut sen jälkeen, kun puhelin vaikenisi, mutta kävi päinvastoin.
Hän aukaisi kännyn ja poisti valikosta värinänvaihtoehdon. Nyt luuri oli täysin äänetön.
Jalkakäytävä kaartui edessäpäin. Jorge käveli, siirsi jalkaa toisen eteen eikä ajatellut hetkeen tietoisesti mitään eikä ketään. Marjon kuva pysyi kuitenkin hänen mielessään, mutta se oli ainoa. Se oli kuin taulu, mutta taulu, jota hän vain katsoi. Marjo tuntui kaukaiselta. Jorge kysyi itseltään oliko hän menettänyt Marjon? Olivatko he eronneet? Oliko hän kadonnut Marjan elämästä ja samalla tästä tavallisesta todellisuudesta?
Jorgelle tuli mieleen uusi ajatus: Ehdottaisiko ja saisiko joku luokkakokouksen älykköjen porukasta päähänsä, että heidän pitäisi tai kannattaisi ottaa yhteyttä poliisiin?
Mitä sitten tapahtuisi?
Ei mitään. Se ajatus hautautuisi omaan mahdottomuuteensa. Mitä he selittäisivät poliisille? Mistä he valittaisivat? Missä piili rikos? Hymyilisikö poliisi vinosti vastaukseksi ja sanoisi, että tämän luonteinen asia ei kuulu heidän toimialaansa. Tai mitä ikinä sanoisi tai sanoisivat, jos kyseessä olisi perinteinen, kahden jepen partio. Juri Zanev ei puoltaisi ehdotusta eikä Ekaterina. Kumpikaan heistä kahdesta ei haluaisi kääntyä poliisin puoleen. Kumpikaan ei näkisi siihen mitään syytä.
Ekaterina oli yrittänyt soittaa hänelle kahdesti. Jorge oletti, että Ekaterina ei ollut luovuttamassa, vaan hän soittelisi niin kauan, että hän, Jorge, vastaisi viimein. Ekaterina saattaisi soittaa hädissään ja suutuksissaan myös Marjolle.
Se ajatus ja näkökohta pysäytti. Ei onnistu, Jorge tajusi. Ekaterina ei tiedä Marjon numeroa. Mutta hän voi soittaa Piritalle. He olivat vaihtaneet keskenään puhelinnumeroita.
Mitä Piritalle kuului? Missä hän vaelsi tai viihtyi parhaillaan?
Jorge ylitti risteyksiä, katuja, kulki yhtä katua pitkin ja sitten toista. Hänellä ei ollut kiirettä. Hänellä ei ollut paikkaa, minne mennä. Hän vain vaelsi. Hän huomioi eri tavoin ympäristöä, jonka ohitti, rakennukset kapean kadun kahtapuolen. Hän päätteli, että tämä näkymä oli aidointa, vanhaa ja alkuperäistä Pariisia.
Yhtäkkiä hänen ympärillään oli kiinteä rykelmä keltaliivisiä mielenosoittajia. Jorge totesi olevansa rintaman keskellä. Porukka metelöi, parveili ja elämöi. Hetken Jorge luuli, että tässä oli menossa filminteko, joukkokuvaus, ensimmäiset sekunnit hän eli sitä harhaa, ennen kuin muisti Suomeen asti kuvina kiirineet uutiset paikallisista, keltaisiin liiveihin sonnustautuneista mielenosoittajista. He vastustivat eläkelainsäädäntöä tai eläke-etujen heikennyksiä tai jotain vastaavaa.
Väkijoukko näytti keltaisissaan pienoiselta armeijakunnalta, jos ei ottanut huomioon, että porukka eteni järjestäytymättömänä ja kaoottisena sokkeloisessa katukapeikossa. Hallitsemattomuuden ja arvaamattomuuden aisti samalla lailla kuin kaikissa epävirallisissa ja miksei myös virallisissa massakokoontumisissa. Kypäriä oli isolla osalla joukosta, monilla myös suojalasit, kaulasta hihnassa roikkuvia kaasunaamareita, mutta enemmän oli tavallisia kuonokoppia, paperisia hengityssuojaimia. Kyynelkaasun varalta, Jorge ajatteli, vaikka hän ei tiennyt, auttoiko tällainen, tämän vertainen suojautuminen? Varusteet ja varustautuminen alleviivasi kuitenkin sitä vaikutelmaa, että keltaliivit olivat liikkeellä tosissaan. Vihainen väkijoukko marssi.
Jorge antoi porukalle tietä parhaansa mukaan, väistyi sen laitamille, mutta luovutti, kun huomasi, ettei onnistuisi ohittamaan tungosta. Hän kääntyi kulkemaan muitten mukana, meni siinä seassa kuin roska tai lastu, jota tuuli vei mennessään, joutui työnnetyksi auki olevan, pienen, muutamapaikkaisen kahvilan ikkunaa vasten ja pääsi tuurilla sinne sisälle turvaan. Pariisi oli ollut hänelle toistaiseksi yhtä tyrkkimistä.
Hän seisoi ovensuussa, kahvilan puolella ja siirtyi siitä tiskin eteen.
”Cafe, sil vous plait”, hän tilasi nuorelta naistarjoilijalta.
Tarjoilija kysyi millaisena asiakas halusi kahvinsa, mustana, maidon kera, maitovara? Jorge tiesi kysymykset, vaikka ei ymmärtänyt kieltä, ranskaa tarpeeksi, vain muutamia yksittäisiä sanoja ja sanontoja.
”Black”, hän vastasi englanniksi.
Tarjoilijatar laski kuppiin kahvia ja Jorge käytti pankkikorttia kortinlukijan kyljessä. Kuinka kauan kortti kelpaisi? Milloin Marjo saisi tiedon hänen katoamisestaan, karkaamisestaan ja sulkisi tilin? Vai sulkisiko hän? Ei välttämättä. Miksi sulkisi?
Jorge antoi itselleen hylätyn arvosanan. Hän ei tainnut olla oikein viisas. Hän ei ajatellut niin kuin täyspäisen kuuluu.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti