Me puhallamme kynttilöitä(1)

 

ME PUHALLAMME KYNTTILÖITÄ  

  

KAHDEKSAN kynttilää. Kolme vihreää, yksi keltainen ja neljä punaista. Värit ovat tarkoituksellisia. Punaisten kuuluisi olla mustia, mutta mustat olisivat olleet liian synkkiä. En halunnut niitä.

Seison ikkunassa ja katson alas Runeberginkadulle. Rakastan tätä maisemaa, puistikkoa siinä vastapäätä. Toivottavasti siihen ei rakenneta koskaan mitään. Toivottavasti siihen ei rakenneta minun elinaikanani.

Prinssin syntymästä on kahdeksan vuotta. Hän eli kolmevuotiaaksi. Heppu eli vuoden kauemmin. Neljä vuotta olen elänyt sen jälkeen yksin.

Valehtelen, hymähdän itseäni. Runoilen omiani. Aldous Tsitsis on yhä mukana minun elämässäni. Hän on ollut siinä osallisena kaikki menneet kahdeksan vuotta, kahdeksan kynttilän ajan.

Saa olla. Hän saa olla oma sydänkäpyseni.

Olinko vaihtanut Prinssin ja Hepun Aldoukseen? Ei. Aldous tuli hätiin, kun maailma romahti. Kenestäkään muusta ei ollut ojentamaan auttavaa kättään. Vain Aldous Tsitsis oli kyllin vahva ja empaattinen siihen. Ihminen, joka on heikko ja vahva, vianaluinen, mutta kokonainen.

Mietin, että joku voisi luulla, että Aldous Tsitsis on koiran nimi, mutta Aldous on runoilija, muusapoika. Hän on ristinyt minut Mariaksi. Me olemme toisillemme Maria ja Aldous, Aldous Tsitsis. Aldous fanitti minua ja fanittaa.

Se alkoi sillä. Se alkoi silloin, kun odotin, jo sitä ennen, mutta tulin tietämään asian vasta odotusaikana. Aldous Tsitsis tiesi sen ennen. Hän oli päättänyt niin. Sain kaikenlaisia lahjoja. Kansa rakasti minua. Heppu sanoi, että kansa on saanut kuningattarensa ja annoin Hepun puhua niin. Kaiken paljouden mukana Aldous Tsitsis lähetti runojaan.

Silti Aldous oli ja on ainoa, joka näki sisimpääni. Hänellä on siihen tarvittava kyky. Hän on myötäelävä ja -tunteva.

Prinssin syntymän jälkeen kävi kerran niin, että Heppu väsähti reisiväliini. Luulin, että hän tuli, mutta kun Heppu retkotti vain velttona siinä, kaiken voimansa menettäneenä, käskin mieheni lopettaa pelleilyn ja siirtyä viimein.

”Siirry, rontti.”

En sanonut niin. Jotenkin toisin: ”Rahjus. Hei, sun kova leukasi painaa mun solisluuta.”

Rahjus? Niinkö nimittelin? Omista sanomisistaan ei voi olla varma.

Siitä täytyy kirjoittaa runo. Se täytyy kirjoittaa valmiiksi. Alku on: Sun leukasi painaa mun solisluuta / olet väsynyt, huomaan / mutta voisitko silti siirtyä hieman.

Silti ei ole hyvä. Katson ikkunaa. Ovikello soi.

Kävelen olohuoneen läpi, ruokapöydän ja sillä olevan kahdeksan kynttilän koristaman kakun ohi eteiseen ja aukaisen oven.

Aldous Tsitsis hymyilee minulle. En pidä häntä enää rumana. Olen tottunut Aldouksen toispuoliseen naamaan ja auki olevaan idiootin suuhun.

Aldous on idiootti. Hän ei yritäkään olla eikä esittää mitään muuta. Hän on oma itsensä.

Kun me rakastelimme ensimmäisen kerran, sanoin ja muistutin itselleni, että jos olisin sokea, voisin luulla, että tämä mies rinnoillani on salskea ritari eikä tällainen vianaluiseksi jäänyt menninkäinen. Aldouksella on vikansa, mutta eikö meillä kaikilla ole? Jos minä olen ulkonaisesti kaunis, olenko sitä samassa määrin kuin Aldous Tsitsis on sisimmässään.

Hänellä on kultainen sydän.

Aldouksella on kukkia minulle, keltaisia ruusuja.

”Kiitos”, kiitän.

Nimet ovat meidän oma maailmamme. Aldous vaati sitä ehdottomasti. Hän halusi antaa minulle uuden nimen, ristiä minut Mariaksi ja hän pyysi, etten muistelisi enää entistä nimeäni. Sitten Aldous ilmoitti mahtipontisesti, että hän olisi jatkossa Aldous Tsitsis.

”Käy”, muistan nauraneeni. Se oli silloin, noin kahdeksan vuotta sitten, kun minulla oli vielä paljon syytä nauraa.

Sanoin, että nämä nimet kävivät minulle, kunhan Aldous ei vaatinut, että meidän pitää virallistaa ne?

”Ei tarvetta”, Aldous vastasi. ”Riittää, kun me käytämme niitä ja tiedämme ne. Maria on ensimmäinen nainen. Raamatun nainen.”

”Miksi Aldous Tsitsis? Mistä se Tsitsis tulee? Mistä ne molemmat tulevat?”

Aldous tuli Aldous Huxleysta, kirjailijasta.

”Oletko lukenut Aldous Huxleyta?” kysyin.

Aldous sulki suunsa. Hän pudisti päätään. Turpeat huulet heiluivat. Sitten hän aukaisi suunsa ja hymyili taas älytöntä hymyään, suu, kitalaki näkyen kuin linnunpoika.

Minun linnunpoikani. Olin ajatellut monesti niin.

Linnunpoika oli myös mies. Hänellä seisoi niin kuin kenellä hyvänsä miehellä. Hän ruiskutti spermansa sisälleni. Voiko kahden ihmisen läheisyys olla sen intiimimpää? Silloin mikään ei ole heidän välissään.

”Vau miten hieno kakku”, Aldous Tsitsis sanoo välittömään tapaansa ja jatkaa: ”Päivänsankari olisi ollut iloinen.”

”Päivänsankari olisi ollut iloinen”, toistan hänen sanansa. Niin totta. Prinssi olisi täyttänyt kahdeksan. Hän olisi ollut menossa toiselle luokalle kouluun. Olisi mennyt.

Kun Prinssi kuoli, syynä oli komplikaatio. Tyhmä sana. Vihasin sitä silloin ja vihaan nyt ja aina.

Se oli huonoa tuuria. Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että geenit olisivat olleet huonot. Muka. Mies, siittäjä oli vanha ja minä en ollut enää aivan nuori, mutta ne olivat merkityksettömiä seikkoja. Koko katastrofin alku oli jokin pieni mikrobi ja johon lapsen elimistö reagoi liian voimakkaasti ja seurasi komplikaatio.

”Sanoinko pahasti?” Aldous kysyy. Hän laskee kätensä rauhoittavasti kämmenselälleni.

”Et. En ole enää vereslihalla.”

”Hui. Älä sano noin.”

”Anteeksi”, pyydän. Unohdan helposti, että Aldous on niin lapsenherkkä. Hänessä on olemassa yhtä aikaa lapsi ja aikuinen, viisaus ja lapsellisuus. Hän lukee, tekee runoja ja tuntee syvää kiintymystä, palvovaa kiintymystä, mutta se ei ole silti sama kuin aikuisen tunneskaala. Aldous on lapsi. Aldous on osin aikuinen. Molempia yhtä aikaa. Hän on tietoinen omasta vajavuudestaan ja itkee sitä äänettömin ja näkymättömin kyynelin.

Näin minä tulkitsen.

Hän ei ole millään muotoa diplomaatti. Silloin, kun Heppu eli vielä ja oli terve, minulla oli heissä kaksi ääripäätä, toinen rationaalinen, horjumattoman itsetunnon omaava, empaattinen mies ja toinen, jokeri, pelaamaton kortti, hiomaton timantti, jonka valmistus oli jäänyt vähän kesken ja jäisi siksi ainiaan. Rosoa herkän sydämen ympärillä.

”Kirjoitin sulle tämän.”

Aldous ojentaa muistivihkonsa.

Rakas ystävä on hän / jonka luokse aina kaipaa / ja jonka vierellä / löytää oman paikkansa.

”Nätti”, kehaisen.

”Onko se valmis?”

”En tiedä. Onko mikään koskaan valmis?”

Aldous kiertää käsivartensa ympärilleni ja rutistaa minut itseään vasten. Tunnen hänen siittimensä vasten reittäni. Hän on kiihottunut.

”Anteeksi, tarkoitus ei ollut vihjata mitään”, hän sanoo ja hymyilee suu auki.

Tätä minä tarkoitan. Aldous Tsitsiksen älyssä ja oivalluskyvyssä ei ole mitään suuria puutteita. Hän ymmärtää kyllä, mutta hän ei ole sliipattu ja ilmiselvästi hän ei halua olla sitä. Hän kokee kai sliipattuna olemisen valehteluna ja teeskentelynä ja eikö se sitä ole?

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 19.8.2020  

Noin viikko sitten Helenan tietokone pimeni. Se oli oireillut aikaisemmin ja viestinyt, että emolevy on täynnä. Ei auttanut, vaikka Helena poisti kasapäin kuvatiedostoja ja vanhoja sähköposteja. Lopulta kone ei käynnistynyt ollenkaan, vaan tuijotti vain mykkänä mustalla näytöllään. Se oli siirtynyt tietokoneiden bittilään.

Maanantaina talouteemme tuli uusi tietsikka. Sille oli tehty valmiiksi käyttöönotto, mutta silti riitti ihmettelemistä ja opettelemista. Ensimmäinen asia oli päiväys, joka oli viassa. Sitä ei päässyt korjaamaan ennen kuin kone sai nettiyhteyden. Se onnistui ja hoitui. Asiat etenivät. Muistelimme miten hankalalta oli tuntunut, kun hankimme ensimmäisen tietokoneemme? Se tapahtui vuonna 1995. Kone oli 486. Sitä edeltävä konesukupolvi oli 386, jossa oli ensimmäisen kerran windows. 486:n jälkeen tuli Pentium. Nyt en tiedä eikä erikoisemmin kiinnosta, mikä uusimman tietokoneemme virallinen nimi tai tunnus on? Käyttöjärjestelmä on Windows 10.

Laitoimme kännyn herättämään viime yönä puoli kolme. Kävimme parvekkeella tutkailemassa tähtitaivasta. Venus näkyi kirkkaana ja Ajomiehen tähdistöstä vielä idempänä oli Seulaset.

Tänään aamulla pyöräilimme Nummelle. Keräsimme pienen erän mustikoita ja saimme kylkiäisinä mukaamme muutamia eläväisiä hirvikärpäsiä.

Kävimme vaihteeksi torilla syömässä vedyt puistopenkillä. Ostimme torikojusta perunoita, herneitä ja toisesta kojusta ahvenkukon ja muuta.

20.8.2020

David Foster Wallacen Infinite Jest on sivulla 372. Siinä tapahtumat ovat parhaillaan Bostonin AA:ssa. Pitkiä, kertovia, harhailevia lauseita – pisteestä pisteeseen venyy pisimmillään kokonaisen sivun mittaiseksi ja menee jopa yli. Kirjassa seurataan samoja henkilöitä, pätkän sieltä, pätkän täältä. Toisissa viivytään pitempään kuin toisissa ja osa henkilöistä, joita on seurattu, ajautuu toisten vastaavien joukkoon, esimerkiksi AA:n kokouksissa.

Olen lukenut tätä isoa opusta kolmanneksen ja ajassa kuukauden. Tätä menoa tätä tulevaa ”riemua” riittää kaksi kuukautta eteenpäin. Suomennos on tulossa.  

Me puhallamme kynttilöitä -fiktio, joka on tulossa julki Kaunis Kesäpäivä -blogissa, on viimeisessä työstövaiheessa. Luen sitä läpi ja teen vielä tärkeitä pilkkumuutoksia sivulla 48 eli tekstin puolivälissä. Työskentelen se mielessä, että voisin päästää ensimmäisen osan julki huomenna. Me puhallamme kynttilöitä on toistaiseksi pisin proosakatkelma, näyteteksti, jonka laitan esille.

Tipit tuli ensimmäisenä, lyhyet tekstit Anna käsi ja Isien maa seuraavina ja kesäjatkokertomuksena Makeaa lupiinia. Annoin näille teksteille mahdollisuuden. Päästin ne lentoon. Toinen ajatus on, että palaan täten vanhaan proosaperinteeseen, jossa tekstit ilmestyivät vihkoina tai lehtien jatkokertomuksina ja vasta, jos niissä oli ainesta, ne saatettiin kasata kirjoiksi.

21.8.2020

Me puhallamme kynttilöitä -avaus tuli julki. Helena näytti sille vihreää valoa. Olen käynyt tätä tekstiä läpi kahden viikon ajan keskimäärin kaksi tuntia päivässä ja muutellut sitä. Lisäksi olen korjannut virheitä ja uusia virheitä, joita syntyy korjausten yhteydessä. Välillä tuntuu siltä kuin olisin korjannut jonkin tietyn virheen aiemmin ja teen siis saman korjauksen uudelleen. Ehkä aiempi korjaus ei ole tallentunut? Älykkäämpi selitys on se, että jos olen poistanut vaikka ylimääräisen t-kirjaimen – aikonut tehdä sen – olen saattanut painaa silti väärää painiketta – deleten vieressä näppäimistöllä on home ja jolloin mitään poistoa ei ole tapahtunut. Huomaan silloin tällöin, että olen painanut deleteä, kun on pitänyt painaa home ja päinvastoin.

Mutta Me puhallamme kynttilöitä numero yksi on vihdoin maailmalla. Olo on kuin olisimme olleet niityllä laskemassa kirjekyyhkyn irti. Jatkan silti edelleen tämän käsikirjoituksen parissa. Tänään aamupäivällä kävin sitä läpi puoliväliin ja tein muutaman korjauksen tai parannuksen. Äsken, kun avasin tiedoston, huomasin, että juuri siinä kohdalla, keskellä sivua edessäni on tekstinkohta, jossa ”he” tekevät jotain, kun sen piti olla ”me”. Korjauskynä heilahti.

22.8.2020

Vaihteeksi aamu-uinnilla Ala-Kivijärven hienolla Sorosenselän rannalla. Kuutostieltä kantautuu sopivilla tuulilla rekkojen ja sen takaa rataa myöten kulkevien tavarajunien ääntä ja kolketta, mutta tänä aamuna äänien häly nousi niin päällekäyvän kovaksi ja tuntui tulevan ihan siitä vierestä, että piti kääntyä katsomaan, tuleeko sieltä jokin hävittäjälentokone vaikka metsänrannan yli? Ei tullut. Mietimme äänen ja äänien lähdettä ja päädyimme siihen, että ehkä kaksi pitkää, täydessä lastissa olevaa junaa on tullut sopivasti vastakkain ja äänet kaikuneet niistä moninkertaisina toisiaan vasten. Kun siihen lisää vielä rekkaliikenteen tuomaan oman lisänsä, meteliä on.

Kävelimme kauppamatkan yhteydessä kaurapellon laitaan. Tuoksui myöhäiskesän kypsyvälle viljalle. Haukka lensi läheltä vauhdilla yli ja laskeutui jyrkästi kaartaen alas pellon keskelle. Tuli mieleen onko se sama lintu, joka on käynyt iltaisin Vallitiellä, laskeutunut asvaltille odottamaan saalista ja noussut siitä nopein siiveniskuin ilmaan, tehnyt koukkauksen hämärässä ja palannut takaisin asvaltille? Olemme nähneet sen nyt neljänä tai viitenä peräkkäisenä iltamyöhänä.

Terveisiä Taavetista

 15.8.2020  

Nurmikolla sienet tervehtivät elokuun aamua, toiset vielä virkeinä ja toisissa mailleen menneen patinaa. Poljimme niiden ohi Ala-Kivijärven uimarannalle. Siitä on yli viikko, kun uimme siellä viimeksi. Pilviä oli taivaalla, mutta ne häipyivät taivaanrantaan ja aurinko tuli esiin.

Taavetin Linnalantie oli hiljainen näin lauantaivarhaisena, mutta kuutostien kumu kuului.

Aloittelemme arkea viikon autoloman jälkeen. Totesimme, että ajomatkaa kertyi yli tuhat kilometriä. Auto tuli sinuiksi, ei siinä, mutta enpä tiedä, en ottaisi sitä silti jokapäiväiseksi kaveriksi. Kävelen mieluummin tai pyöräilen, kuljen kevein kantamuksin tai ainakin vähemmin huolin. Ja huollettavin.

16.8.2020

Taidamme olla hullaantuneet juniin muun kumman ohessa.

Eilen teimme päiväkävelyn alas radalle, asemalle. Kukko kiekui. Talojen ja pihapuiden välistä pilkotti tuleentuva viljavainio. Tulin ajatelleeksi niitä ääniä, joita kuuli ennen aikaan maatalon pihassa: Kukko kiekui, kanat kaakattivat, siat röhkivät, lehmät ammuivat, lampaat määkivät, hevonen hirnui, kissa naukui ja koira haukkui.

Asemalla näimme ensin lännestä tulevan, pitkän tavarajunan ja viisi minuuttia myöhemmin meni ohi yhtä pitkä puujuna, tyhjänä tulossa idän puolesta.

Eilen illalla taivas selkeni, pimeä lankesi varhain ja näimme tähtien syttyvän. Jupiterista en ole maininnut ehkä aiemmin, mutta se näkyy, kun menee ulos meidän kerrostalon pihalle, muita, oikeita tähtiä kirkkaampana ja isompana eteläisen taivaanrannan yläpuolella. Eilen tuli uutena havaintona Mars. Helena huomasi sen idän taivaalla. Arvelin ensin, että se voi olla lentokone, joka oli nousussa, mutta ei, se pysyi paikallaan. Almanakassa on planeettojen kohdalla neljän suurimman, meille Maahan paljain silmin näkyvien planeettojen nousu- ja laskuaikoja ja erikseen yhteenveto niiden näkymisestä koko vuoden osalta.

Sunnuntaiaamu nummella. Eli Kelveläntien varrella, Näkötorninmäellä tai sen kupeella. Eiköhän sitä voi nimittää nummeksi?

Löysimme kuivakoita kanttarelleja spagettikastikkeeseen, mustikkaa ja puolukkaa. Luulen, että kaksi hirvikärpästä hurahti korvanjuureen. Toinen taisi lähteä heti pois ja toinen hävisi, kun vedin kammalla hiusten läpi.

17.8.2020

Seuraava Kaunis kesäpäivä -blogissa julki tuleva fiktio on nimeltään Me puhallamme kynttilöitä. Se on vielä kypsymässä, mutta kerron siitä: Aihe valtasi minut kaksi ja puoli vuotta sitten. Kirjoitin reilun sata sivua pitkän käsikirjoituksen ja lähetin tekstin maailmalle kokeilemaan onneaan. Onni ei ollut myötä. Korjasin käsikirjoitusta ja se kutistui melkein kolmanneksen. Edelleen ei herättänyt suurta kiinnostusta eikä intohimoja.

Keväällä luin Me puhallamme kynttilöitä läpi ja totesin, että se vaatii parannuksia. Nyt kesällä, kun alkoi tuntua, että laitan tämän tekstin blogiin, tein ja teen vielä näitä parannuksia ja jaottelin tekstin sopiviksi annoksiksi. Kuvittelin, että voisin laittaa julki tänään ensimmäisen osan, mutta siirrän sen tuonnemmaksi.

18.8.2020

Eilen iltayöstä seurasimme jänistä, joka ylitti tienristeyksen ja söi puputti herkkupaloja ojanpenkalta. Sitten huomasimme linnun istumassa Vallitien asvaltilla. Se oli liian pieni harakaksi, mutta jotenkin outo verrattuna rastaisiin. Päädyimme oletukseen, että se oli jokin pieni haukka. Se asettui asvaltille ja teki syöksyjä siitä hyönteisten perään ja palasi takaisin tielle. Tänään tutkin lintuopasta ja sen perusteella lintu saattoi olla nuolihaukka. Sen ravintona mainittiin myös lepakot ja niitähän on jahdattava pimeällä.

Kävin yöllä puoli kolmen aikaan parvekkeella. Yksi tähti itäisellä taivaalla vei heti huomion: Venus. Luin aamulla almanakasta, että Venus siirtyy Kravun tähdistöstä Orionin tähdistöön ja lähestyy loppuvuodesta aurinkoa ja katoaa näkyvistä.

Aamulla puoli kuudelta lämpötila oli vain seitsemän astetta. Vallitien toisella puolella oli kaksi jänistä viettämässä aamuhetkeä. Helena haki kameran. Kun hän laittoi sen päälle, kamerasta pääsi rapsahdus ja saman tien molemmat jänikset hypähtivät muutaman askeleen, mutta jäivät sitten kuulolle.

Pyöräilimme Tervalamminsuolle, Puukylän puolelle. Mustikoita, muutama puolukka, yksittäisiä kanttarelleja, kangastatti ja jokunen rousku.

Makeaa lupiinia(16)

 >>>jatkuu>>>  

MAANANTAINA Jorge joutui kuulemaan pitkin päivää ajankohtaisia kysymyksiä ja uteluita ja vastailemaan niihin. Hän sai kuulla monia erilaisia kysymyksiä: Miltä Pariisissa näytti? Oliko kaupunki ennallaan? Toiset onnelliset ne reissaavat. Joko kevät on Pariisissa pitkällä? Näkyikö liikkeellä paljon mielenosoittajia?

Liuta erilaisia huomioita ja jotka liittyivät hänen ja heidän kahden matkaan.

”Päivässä ei ehdi paljon”, hän vastasi. ”En käynyt juuri missään. Ensin kokoukseen ja sieltä pois.”

”Olitko eristyksissä? Oliko sulla oikein saattaja varjona vanhaan Neuvostoliiton malliin?”

Jorgesta kysymys oli erikoinen ja röyhkeä. Epäasiallinen. Varsinkin, kun otti huomioon hänen taustansa. Tai nimenomaan siksi. Vain koska hän oli syntyperältään venäläinen, ukrainalainen ja joka oli suomalaisille sama asia, sitä saattoi kysyä.

Jorge oli mielissään päästyään illalla kotiin. Sunnuntaina hän oli ollut väsynyt matkan rasituksista, mutta nyt jaksoi jo paremmin. Oli kiva istua iltaa rauhassa ja tarinoida. Jorge oli etupäässä äänessä. Heidän kahden hengen taloudessa vallitsi hyvin tavanomainen, perinteinen henki ja mikä tarkoitti, että tavallisesti nainen oli enemmän äänessä kuin mies, mutta tällä kertaa Jorge oli ollut poissa, matkoilla, reissussa ja Marjo halusi kuulla hänen kuulumisensa.

He eivät puhuneet eivätkä keskustelleet pieleen menneestä lupiinikokouksesta. Siltä osin he varoivat ja välttelivät molemmat tätä aihetta. Olihan heillä kylliksi muuta jutunaihetta.

Marjo oli laittanut eiffelkorvakorut korvalehtiinsä. Jorge huomasi ne, kun Marjo käänteli tarpeeksi kauan päätään puolelta toiselle.

”Hienot”, hän sanoi. ”Ne sopii sinulle.”

”Kyllä”, Marjo vastasi. Hän hymyili leveästi. ”Sä muistit mua. Ihanaa.”

”Totta kai muistin. Mun oli sua koko ajan ikävä.”

Marjo pudisti epäillen päätään.

”Ja huivi on hieno.”

Jorge huomasi, että Marjo oli sitaissut huivin kaulaansa. Yleensä hänellä ei ollut huivia kaulassa, ei sisällä.

”Oliko sulla joku pariisitar makutuomarina?” Marjo kiusoitteli kevyesti.

”Ei”, Jorge kielsi.

Ekaterina oli venakko, hän ajatteli puolustukseksi. Siinä suhteessa hän ei valehdellut. Ehkä Ekaterina oli myös pariisitar, mutta Jorge halusi uskoa, että hän oli enemmän venäläinen ja ukrainalainen, enemmän sitä sukukuntaa eikä pääsisi tästä taustasta koskaan eroon.

Epäolennaista, Jorge ajatteli muun lisäksi. Hän ei aikonut eikä halunnut luetella Marjolle mitään naisten nimiä.

”Pidän väristä”, Marjo tunnusti.

He istuivat olohuoneen ruokapöydän ääressä. Keittiössä oli pikkupöytä, mutta yleensä he kattoivat olohuoneen ruokailunurkkaukseen. Lautaset olivat yhä korjaamatta pöydällä ja Jorgen olo oli rentoutunut ja kiireetön.

Marjon kännykkä hälytti. Se ei ollut tavatonta. Känny oli sohvapöydällä ja Marjo joutui nousemaan paikaltaan vastaamaan.

”Hei”, Jorge kuuli hänen sanovan.

Hän katseli vaimoaan, tämän sivukuvaa, olohuonetta kokonaisuudessaan, sohvaryhmää ja pöytää ja televisiota kauempana kirjahyllyssä. Telkku oli tarkoituksella niin, että sen näki halutessaan myös ruokapöydän äärestä. Järkevää sisustamista. Marjon kädenjälkeä.

”Mitä varten?” Marjo korotti ääntään. ”En aikonut avata televisiota. Miltä kanavalta?”

Jorge tulkitsi, että puhelu tuli joltain Marjon tutulta, todennäköisimmin hänen työpaikaltaan. Joku monista toimittajakollegoista. Aina silloin tällöin tapahtui, että Marjo sai soiton ja jonka jälkeen hänen piti lähteä jonnekin kiireesti jutun tekoon. Jutut eivät odottaneet.

”Voisit kertoa”, Marjo jatkoi. ”Raukkamaista.”

Marjo lopetti puhelun. Hän laski kännyn kädestään ja tarttui kaukosäätimeen.

”Aukaise televisio”, Marjo matki kuulemaansa. ”Näet itse. En lähde selittämään. Mä pyysin, että sano kanava ja sieltä tuli vastaukseksi, että voit valita vapaasti. Kaikki kanavat näyttävät samaa kuvaa.”

Televisiokuva ilmestyi näkyviin. Kirkko liekeissä, tulessa, kirkon katto. Pariisin Notre-Dame. Jorge näki ja käsitti sen heti.

”Voi ei”, Marjo voihkaisi. Hän seisoi sohvapöydän edessä, kaukosäädin yhä kädessä ja katsoi silmiään kääntämättä televisioruutua. ”Näetkö saman mitä minä?”

”Kyllä”, Jorge vastasi. ”Notre-Dame.”

”Olitko sä siellä? Kävitkö Notre-Damessa? Oliko se vielä pystyssä ja ennallaan, kun sä olit siellä? Oli tietenkin.”

Oli tai ei, Jorge ei tiennyt siitä mitään. Hän ei ollut käynyt paikan päällä tässä kuuluisassa kirkossa ja turistikohteessa. Hän ei ollut nähnyt sitä sisältä eikä ulkopuolelta. Hän ei ollut vieraillut Eiffel-tornissa eikä ollut kiertänyt ylipäätään Pariisin suurimpia ja tunnetuimpia turistikohteita. Montmartre tuli tutuksi tai ehkä on väärin sanoa niin. Koko hänen Pariisin matkansa oli ollut pelkkä pikainen visiitti, käynti ja josta ei ollut jäänyt varsinaisia jälkiä eikä edes suuria muistoja.

”Ei hyvänen aika. Tämä ei voi olla totta”, Marjo jatkoi tyrmistyneenä. Hän oli järkyttynyt. ”Tämä on hirveää. Tämä on katastrofi. Tämän pahempaa ei voi olla. Mikään ei voi olla kamalampaa.”

Eikö? Jorge ajatteli. Hän pudisti päätään. Liekit nousivat tutun kirkon katosta. Hetken hän epäili bluffia: Entä jos tämä on performanssi tai toteutettu kuvateknisin keinoin? Se oli teoriassa mahdollista. Kuvaan ei saattanut luottaa enää. Mihinkään ei voinut luottaa nykyisin. Ei edes itseensä eikä muihin.

”Tämä on katastrofi”, Marjo toisti itseään. Hän huokaili kuin kivussa.

Jorge käänsi katseensa sivuun, Marjon ja hänen kehystettyyn vihkivalokuvaan seinällä ja siitä uudelleen takaisin televisioruutuun: Kuva pysyi. Jokin pienempi torni katolla syttyi kunnon roihuun. Kuvaaja lähensi ja tarkensi siihen. Kuva tanssi ja värisi. Kamerassa oli taatusti pitkä teleobjektiivi. Torni oli ilmiliekeissä ja sen rakenteet alkoivat pettää. Se kallistui kuin hidastetussa filmissä. Kipinäsuihku sinkoutui taivaalle.

Terveisiä Taavetista

 11.8.2020  

Ihana olla kotona taas.

Olimme eilen reissussa melkein neljätoista tuntia, vain, mutta kävimme ikään kuin toisessa maailmassa, jossa on moottoriteitä, vilkkaat kaupungin kadut, kaistanvaihtoja singahdellen, eksyen kiellettyjen ajosuuntien ja kääntymiskieltojen urbaaniviidakkoon ja hakien parkkipaikkaa autolle.

Auto toimi moitteettomasti. Se antoi varoitusääniä, kun peruutin tai sijoitin keulan liian lähelle estettä ja hipaisin ruusupuskia pihatien kapeikoissa.

Saavuimme yhdeksältä Kannelmäkeen. Näimme siellä yhden ruskean kissan, joka on löytänyt kodin itselleen. Kannelmäestä sukkuloimme Jollakseen, uinti kylmässä merivedessä Furuvikissä, jossa on hieno uimaranta vanhoine puineen ja pukukopit ja wc. Kallion kaupunginosaan seuraavaan tapaamiseen. Mennessä kiersin Herttoniemessä täyden ja yli kierroksen liikenneympyrässä kuin olisimme olleet Jacques Tatin elokuvassa ja Sörnäisissä valitsin väärän lähestymisreitin, jolloin jouduin suuntaamaan Hakaniemeen, sitä ennen käännyin Hämeentielle, joka oli remontissa, tietyömaata pitkin Mäkelänkadulle, u-käännös ajastaan Pasilan kulmilla, paluu Sturenkadulle, Brahenkentän laitaan, Porvoonkadulle ja jossa oli asiallinen viistoparkki ja tilaa yhdelle kiertelevälle autolle.

Pysäköintilipun osto onnistui puolittain. Tarkoitus oli ottaa aikaa kaksi tuntia, mutta sitä tuli vain tunti.

Viimeinen etappi vei Kalliosta Jätkäsaareen. Siellä oli kahden tunnin ilmainen pysäköinti kiekolla. Näimme lemmikkirotat tilavassa häkissään.

Tänään me poikkeuksellisesti autoilevat kulttuuri-ihmiset teimme eräänlaisen metsäkierroksen, toki kumisaappaissa ja asianmukaisissa varusteissa. Suursuon hiekkateillä, kirkossa kuuntelemassa hiljaisuutta, Suo-Anttilan risteyksessä, Jurvalaan Kahvi-Pakarin terassille sumpille ja korvapuustille ja viimeiseksi Salen kautta Taavettiin, takalasin pesu huoltoasemalla, Vallitietä kotiin ja auto tyylikkäästi peruuttaen parkkiin.

Tiistai. Tietokoneauto on ollut käytössämme perjantaista asti ja on tulevaan perjantaihin. Puolivälin etappi käsillä.

12.8.2020

Keskiviikko on pitkällä. Elämme myöhäistä iltapäivää. Olemme käyneet Miehikkälässä, Virojoella, Haminassa, Myllykoskella, Sippolassa ja Kaipiaisissa.

Lähdimme vähän yli kuuden. Kymmenen kilometrin jälkeen auton näytölle tuli ilmoitus, että renkaissa on havaittu paineen alenemaa. Tarkista. Samalla näytölle jäi keltainen varoitusvalo. Pysäytin ja painelin jalalla renkaita, kiersin auton enkä havainnut mitään erityistä.

Miehikkälässä oli mahdollisuus tankata bensaa, mutta ei ilmaa eikä tuulilasinpesuvettä. Yhdeksän kilometriä myöhemmin Virojoella oli tyyppiä rajallinen ABC, ei vettä, ei ilmaa. Olin huomannut rengasliikkeen ja ajoin sen pihaan. Liike avasi kahdeksalta, joten odotimme muutaman minuutin. Ammattimies kiersi hetkessä renkaat läpi. Paineet kohdalleen, ei vuotoja, ei hämminkiä. Kaksi euroa. Avasin menu -valikon ja päivitin tiedon autolle ja sen jälkeen hälytysmerkkivalo sammui.

Kiertelimme Haminassa neljän tunnin ajan. Teimme pikkuostoksia, kävimme näyttelyssä, ortodoksisessa kirkossa ja istuimme puiston penkillä. Nautimme myös virvokkeita.

Ajoimme Haminasta Anjalankosken ABC:lle välikahville. Sen jälkeen vierailimme Reuna -kustantamon kirjakaupassa Myllykoskella, valokuvasimme Nappi -kissan ja tarinoimme henkilökunnan kanssa.

Sieltä ajoimme Sippolaan, Kaipiaisiin ja Taavettiin. Nyt kello on 16:42.

13.8.2020

Tänään tuli julki viimeinen Makeaa lupiinia -fiktion osa. Sen osalta täytyy pahoitella ja pyydellä anteeksi, jos eräs tietty lukija odotti tältä tarinalta enemmän kuin mihin se ylti – herrasmies, joka tietää lupiinit.

Uusi näyteteksti on työn alla. Yli kaksi vuotta sitten kirjoitin rennolla otteella vajaa sata sivua pitkän novellin Me puhallamme kynttilöitä. Pidin siitä. Keväällä luin sen pitkästä aikaa uudestaan ja olin nyt sitä mieltä, että tekstiä on parannettava, selkeytettävä. Sen jälkeen, kun päädyin siihen, että laitan sen näyteteksteinä Kaunis kesäpäivä -kulttuuriblogiin, ymmärsin, että sitä on muokattava aika paljon. Ensimmäisenä heitin pois kaikki kappalenimet ja -numerot ja -jäsentelyt.

Tämä työ on kesken. Saa nähdä milloin alan saada sitä julki blogiin? Yritän avausta neljän päivän päähän, mutta se saattaa venähtää.

Autokulttuurielämä jatkui tänään seitsemättä päivää. Teimme autometsäkierroksen. Keräsimme mustikoita Sivuintien varrelta. Kävimme tutustumassa Huopaisenvirran muistomerkkiin ja ihailimme ja valokuvasimme maisemia. Sieltä ajoimme Puukylään, edelleen hiekkatietä voimalinjan ali Sivuintielle ja Itsenäisyydentielle. Nautimme kahvit ja ison vehnäsen Kahvi-Pakarin terassilla. Paluumatkalla tutustuimme Anjalantiehen, hissuttelimme sitä kautta Uroon, kirkon ohi, käännös Taavettiin päin ja ajastaan olimme huoltoasemalla ja pesin takalasin ja perävalot.

14.8.2020

Palautimme vuokra-auton Kouvolaan. Kello oli vähän yli yhdeksän, kun jätimme sen sovittuun ilmaiseen parkkipaikkaan ja toimitimme auton avaimen ärrälle. Laitoin ilmoituksen sähköpostiin.

Paluukyyti julkisilla oli tiedossa. Sellainen oli lähdössä Kouvolasta kello 16:00. Matkakeskuksessa oli juna-aikataulut näytöllä, mutta bussiaikatuluja ei ollut missään. Menimme kahvilaan ja kun näin kaksi bussikuskin näköistä henkilöä, kysyin heiltä, missä Kouvolassa on esillä bussiaikataulut? Ei missään. Varmistin pääseekö bussilla Taavettiin ennen mainittua kello neljän autoa? Ei.

Vietimme siis päivän Kouvolassa. Juolahti mieleen, mutta se sytytti turhan myöhään, että olisimme voineet liftata. Siinä olisi tullut tervetullut nuoruus mieleen.  

  

Terveisiä Taavetista

 8.8.2020  

Kuva on Kannuskoskelta tänään. Olemme ajaneet siitä ohi puolen tusinaa kertaa, mutta emme ole pysähtyneet. Olemme ihailleet paikkaa, mutta se on vielä hienompi, kun ajaa auton parkkiin ja nousee ajoneuvosta katsomaan rauhassa ympärilleen. 

Auto- ja autonajokulttuuri jatkuu. Eilen opin sen, että moottori sammuu punaisissa liikennevaloissa, kun pysähtyy niihin, ottaa vaihteen vapaalle ja nostaa jalan kytkimeltä. Käynnistyy, kun painaa kytkinpolkimen pohjaan ja laittaa vaihteen ykköselle.

Ajoimme tänään Kuolimon rantaan uimaan. Lähdimme puoli seitsemän aikaan aamulla, kun usvaa oli pelloilla ja notkoissa. Uimme, nautimme rannan penkillä aamiaisen, keitetyt kananmunat ja juustoleivät ja joimme hopeateetä. Auton tietokone ei ollut ohjelmoitu muistuttamaan, että teepussit kuuluu ottaa mukaan.

Palasimme Heituinlahden läpi, käännyimme sivuun hiekkatielle, joka vei Viuhkolaan ja Kannuskoskelle. Sieltä pysähdyksen jälkeen kuutostielle, Rantsilanmäestä ylös, ei auki olevia anniskeluliikkeitä ja jatkoimme tutustumaan matonpesupaikkaan. Se oli maailman suosituin paikka.

Joimme kahvit Kahvi-Pakarissa. Ajoimme kirkon kautta Taavettiin ja siellä ensin huoltoasemalle pesemään auton takalasin ja -valot.

Jäi kai mainitsematta, että autossa on viisas peruutusapu, kamera ja siinä laidat ja punainen perälauta. Edelleen auto hälyttää äänimerkillä, jos on ajamassa liian lähelle viereistä autoa tai estettä.

Marketin pihassa olo oli vähän kuin muurahaispesässä. Pikkutyttö istui asvaltilla, auton takana varjossa ja söi jäätelöä. Paikoitusalueen käyttöaste oli noin yhdeksänkymmentä prosenttia eli parkkiruutu löytyi, mutta vasta viimeiseltä riviltä. Otin eteen ruutuun. Vähän takaisin, kamerassa ei ketään ja ruudun sisään. Auto piippasi, kun oli aika pysähtyä.

Aioimme mennä kauppaostoksille, mutta lukitussäätimen painallus ei vaikuttanut autoon. Ei valon vilkahduksia. Peilit eivät menneet ujosti pinnan myötäisesti. Painoin uudestaan. Ei reaktiota. Kokeilin ovia – auki olivat.

Istuin kuskin paikalle. Kokeilin käynnistää auton. Kojelaudan näytölle tuli teksti, että auton avaimet eivät ole niille kuuluvalla paikalla. Kokeilin tätä aika monta kertaa ja mietin missä on avainten paikka. Helena ymmärsi, että hansikaslokerossa on ohjekirja. Aivan, auton valitan -ilmoituksessa mainittiin, että lue ohjekirja.

Säätimen patteri oli lopussa. Sen merkkivalo ei syttynyt, kun painoin näppäimiä. Sain säätimen auki ja sieniveitsen kärjellä irrotettua patterin lokerostaan. Menin ärrälle kysymään samanlaista tilalle, ei ollut, mutta onneksi oli atk-huolto. Se oli kiinni, mutta onneksi naapurissa toimi kukkakauppa, jonka myyjän kanssa haimme atk: puolelta oikean patterin. Kaksi euroa viisikymmentä senttiä. Palasin autolle, kasasin säätimen, annoin avaimien levätä keskikonsolissa, painoin kytkimen pohjaan, vaihteen vapaalle, toisen jalan jarrulle ja sytytin enginen. Se kävi. Se toimi. Pienestä oli kiinni.9.8.2020

9.8.2020

Aamupäivän ajelua. Lastasimme maton hienon vuokra-automme peräkonttiin, ämpärin, jossa oli mäntysuopapaketti ja juuriharja. Uimavehkeet yhteen kassiin ja se muu tarpeellinen sälä, kännykät, rahalompsa tai oikeastaan kortti, muistiinpanovälineet, nessuja, juomapullo, tarpeistoa, jota ihminen raahaa mukanaan, tavallisesti selkärepussa, mutta autokulttuurissa autonovien lokeroissa ja keskikonsolin säilytystilassa.

Ajoimme jyrkänteen alas Pärsäniemen matonpesupaikalle, parkkilaanille, joka pesupaikka sai kaikki hymiöt matonpesuekspertiltä. Maisemat ja Kivijärvi myös. Täällä me uimme yhtenä kesänä kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Otimme kuvia.

Rymistellen ylös mäkirintaa ja Itsenäisyydentietä Jurvalaan, uimaan kuikkien kanssa, kolme lintua, kahville Kahvi-Pakarin terassille ja ajastaan paikalliseen kauppaan. Haimme maton, palasimme Taavettiin ja alamme valmistautua huomiseen Helsingin matkaan. Olemme sopineet päivälle neljä tapaamista. Sarjatapaamisia.

Makeaa lupiinia(15)

 >>>jatkuu>>>  

PIRITTA yllätti tosiaan. Hän vei heidät katsomaan jalkapallo-ottelua Stade de Francelle. Jälleen yksi seikkailu, jota Jorge ei ollut osannut odottaa eikä ennakoida. Kaikkea odottamatonta tapahtui. Piritta tiesi, että kyseinen hyväntekeväisyysottelu oli menossa. He menivät paikan päälle ja pääsivät katsomoon sisään toisen puoliajan alkaessa. Jorge maksoi molempien liput. Hän huomioi niiden hinnan, joka oli pöyristyttävä, mutta kun Piritta kysyi sitä, hän väitti, ettei ollut katsonut. 

Kentällä esiintyi vanhoja, ikonisia jalkapallosuuruuksia. Jorge tunnisti Zidanen, Carlosin, Henryn, Gattuson ja Pirlon. Shevchenko oli paidan pelinumerona ja nimenä mukana kentällä, jonkun nuoremman jalkapalloilijan päällä. Samoin sieltä löytyi Pele, joka ei ollut aito ja Maradona. Nuoret, lupaavat futarit olivat pukeneet päälleen idoliensa pelipaidat. Uusi Pele. Tuleva Maradona.

Meteli oli mahtava. Laulu raikui. Stadionin kaiuttimista kuului ranskankielistä selostusta. Se soljui.

Piritta joutui työntämään suunsa melkein kiinni Jorgen korvaan, kun hän kysyi miten hänen seuralaisensa viihtyi? Hiusten kosketus poskea vasten tuntui Jorgesta sähköistävältä.

”Upeaa”, hän vastasi. Ääni hukkui kuitenkin yleiseen meteliin. Piritta kallisti päätään vielä lähemmäs yrittäessään kuulla. Hän nojautui kiinni, iholle asti ja Jorgelle tuli mieliteko painaa huulensa vasten nuoren naisen kaulaa ja suudella tämän ihoa. Viime hetkellä hänen onnistui pidättäytyä tästä hullusta päähänpistosta.

Hän horjui mielipuolisen hetken kuilun partaalla. Hän oli menettämässä tasapainonsa.

”Upeaa”, hän kehui, toisti Piritan siroon korvaan, korvalehteen ja haistoi miellyttävän parfyymin tuoksahduksen, nuoren naisen puhtaan tuoksun.

”Viihdyn erinomaisesti”, Jorge vakuutti.

Piritta vetäytyi kauemmas ja istui sen jälleen suorana paikallaan, katse suuntautuneena kentälle. Tajusiko hän, miten lähellä oli ollut tapahtua jotain peruuttamatonta? Vai olisiko se merkinnyt hänelle sellaista?

Jorge vapisi yhä pidätetyn mielenkuohun vallassa. Se hellitti otteensa vähitellen. Hän katsoi naisen profiilia vieressään ja odotti, että Piritta vastaisi katseeseen, mutta tämä ei tehnyt sitä.

Vasta kun jännitys ja kiihtymys oli lauennut kokonaan, Jorge pystyi seuraamaan jälleen kenttätapahtumia. Hän ei tiennyt pitikö erikoisemmin tästä karnevaalityylistä, näytösluonteisesta jalkapallo-ottelusta, mutta Piritan seurassa se kävi. Häntä ei häirinnyt eikä harmittanut suuremmin edes, että pellet ja narrit esittivät näitä entisiä jalkapallosuuruuksia ja mikä tuntui pilkanteolta. Molemmat pelin osapuolet saivat edukseen rankkareita mitättömistä ja mielivaltaisista syistä. Vapareita oli yhtenään. VAR toimi taustalla. Näyttöruudun edessä seisoi tuomarin rinnalla arvioimassa tilannetta milloin Zidane ja milloin joku muu nimipelaaja ja mitä ei tapahtuisi todellisessa pelissä.

Jorge oli aikeissa ehdottaa Piritalle, että heidän kannattaa lähteä varmaan pois ajoissa ennen pelin päättymistä. Silloin he välttäisivät pahimman lähtöruuhkan. Ennen kuin Jorge ehti toteuttaa tämän aikeensa, pelissä seurasi jälleen yksi erikoistilanne: Toinen näistä niin sanotuista joukkueista sai hyväkseen kulmapotkun ja Maradonan esittäjä asteli kentän nurkkaa kohti. Hän pyöritteli mennessään palloa käsissään ja asetti sen sitten huolellisesti nurmelle. Linjatuomari kurotti takistamaan, että pallo ei ollut rajaviivan kaaren ulkopuolella. Joku heitti katsomosta punaisena palavan soihdun kentälle. Se osui Maradonaa päähän. Pelaaja putosi iskusta maahan ja kierähti pois soihdun alta. Juuri muuta Jorge ei nähnyt, sillä siinä vaiheessa väki nousi seisaalleen katsomossa ja alkoi yleinen, hillitön vihellyskonsertti, hälinä ja rähinä. Lähinnä kulmalippua seisseet turvamiehet syöksähtivät vääntelehtivän uhrin suojaksi ja kokonainen turvamiesketju virittyi kentän laidalle katsomoa vasten. Kakofonian täydellistivät ranskankieliset kiihtyneet kuulutukset kenttäkaiuttimista.

”Lähdemme”, Jorge sanoi Piritalle.

”Mitä?”

”Me lähdemme nyt.”

Katsomo velloi ja Jorge pelkäsi, että jos he viivyttelisivät, lähteminen voisi jäädä haaveeksi. Hän tarttui Piritan käteen ja he työntyivät käsi kädessä penkkirivistöä pitkin sekapäisinä meluavien ihmisten ohi alas vievälle uloskäynnille. Oli heidän onnensa, että he istuivat lähellä porraskäytävää. Jorge raivasi tietä, toisti anteeksipyyntöjä puoleen ja toiseen ja veti Pirittaa perässä. He tulivat raput alas stadionin uumeniin. Piritta nykäisi Jorgea kädestä, haki hänen katsettaan ja Jorge käsitti, että hänen seuralaisensa halusi vessaan. He etsivät lähimmät toiletit ja erkanivat niiden edessä. Piritta kääntyi naisten puolelle ja Jorge miesten.

”Älä karkaa”, Piritta muistutti. ”Odotat mua.”

”Selvä. Odotan”, Jorge lupasi.

En karkaa, hän ajatteli. Ei tulisi edes mieleen.

Junassa matkalla Ekaterinan asunnolle he istuivat vieretysten, kylki kyljessä kiinni. Se oli ihmeellistä ja sopimatonta. Sitä ei tapahtunut todella. Jorge piti Pirittaa kädestä kiinni. Piritta ei tehnyt elettäkään vetääkseen kätensä pois. Päinvastoin hän nojasi Jorgea vasten ja laski päänsä kavaljeerin olkapäälle.

”Mä haluan levähtää hetken”, Piritta kuiskasi. Hän sulki silmänsä.

Jorge ei ollut pahoillaan siitä. Hänellä ei ollut mitään tätä hetkellistä läheisyyttä vastaan. Se oli hänestä hyvää ja ihanaa, hullaannuttavaa. Kaikki oli niin erilaista kuin Marjon kanssa. Jorge tunnusti mielessään, ettei olisi vaihtamassa tätä hetkeä ja tunnetilaa mihinkään muuhun maailmassa. Tällä hetkellä mikään ei vetänyt tälle vertoja. Turvallinen läheisyys, joka ei vaatinut mitään muuta lisäkseen. Järki kuiski kuitenkin, että tässä leikissä oli vaaransa. Tunteilla ei pitänyt leikkiä, ei omillaan eikä toisten.

”Nukutko?” Jorge supisi Piritan korvaan.

Hän tunnisti äänessään rakastuneen äänensävyn. Se hätkähdytti. Oliko hän todella rakastumassa? Hän ei halunnut sitä. Vai halusiko?

”En”, Piritta vastasi. ”Jos sopii, mä lepuutan vähän aikaa silmiäni.”

”Pelkään, että ajamme kohta Ekaterinan pysäkin ohi.”

”Ai”, Piritta havahtui ja ryhdistäytyi. Hän nosti päänsä, vetäytyi kauemmas Jorgesta ja alkoi seurata junan näyttöä. Siinä näkyi junaa merkitsevä piste, joka mateli radan kuvaannollista janaa pitkin. ”Näin päin matka tuntuu taittuvan nopeammin. Se voi johtua myös vuorokauden ajasta.”

”Uskon”, Jorge myönsi.

Hetken päästä Piritta kysyi luuliko Jorge, että soihdunheitto jalkapalloareenalle kuului jotenkin näytelmään? Se oli jäänyt askarruttamaan häntä.

”En usko”, Jorge vastasi. ”Ihmiset taitavat olevan vähän hulluja. Enemmistö.”

”Pelkästäänkö hulluja?”

”En tiedä.”

Piritta ja Jorge pitivät edelleen toisiaan kädestä, mikä tuntui Jorgesta uskomattomalta. Hän istui liikkumatta, mutta mietiskeli samalla minkälaisen vastaanoton he saisivat Ekaterinan luona? Mitä tämä sanoisi heille, kun he saapuisivat? Mitä tapahtuisi, jos he eivät saapuisi koskaan perille? Kaksi nuorta, jotka katosivat Pariisiin. Tai oikeammin kaksi ihmistä, kaksi rakastunutta, jotka Pariisi vei.

”Tällainen yhdistää”, Piritta sanoi.

”Millainen?”

”Matkustaminen. Luulen. En tarkoita pelkästään matkalla oloa, vaan kun tapahtuu jotain järisyttävää ja järkyttävää.”

Onko sinulle käynyt niin? Jorge kysyi mielessään. Hän tiesi, että kysymys oli tyhmä, mutta hän ajatteli niin.

”Tuntuuko susta siltä?” Piritta kysyi.

”Kyllä.”

Olen rakastunut, Jorge ajatteli jälleen. Toisen kerran elämässäni olen rakastunut ja täysin sen tunteen viemänä. Apua.

Piritta katsoi Jorgeen. Hän hymyili: ”Älä naura, kun kerron, että sun soittosi järkytti mua. Se oli tämän matkan suuri järkytys.”

”Mun soittoni?” Jorge ihmetteli.

Siinä ei ollut mitään järkyttävää, hän mietti.

”Mä olen väsynyt”, Piritta jatkoi. ”Lupaa, että et ota mua vakavasti, mutta mä olin onnellinen siitä, että sä soitit. Mä olin kävellyt itseni uuvuksiin ja väsyksiin ja koin olevani maailman yksinäisin ihminen, yksin koko maailmassa ja maailmankaikkeudessa ja sitten sinä tulit hätiin. Sä varmaan kuulit ja tunsit mun hätäni ja soitit.”

Jorge ajatteli, että tämä on tunnustus. Hän yhtä aikaa piti kuulemastaan ja pelkäsi mitä muuta Piritta sanoisi?

”Sori. Toistan: Unohda kaikki mitä mä sanoin. Mä en ole rakastunut sinuun. En saa olla. Tai mä olen, pikkuisen ehkä, mutta otan kiltisti huomioon, että sä olet naimisissa. Tiedän, että sä olet varattu, mutta musta oli silti ihanaa ja lohduttavaa, kun tajusin, että on olemassa yksi ihminen, joka välitti minusta ja otti yhteyttä.”

Jorge ei pystynyt puhumaan liikutukseltaan.

”Kiitos”, Piritta sanoi.

”Mistä hyvästä?”

”Siitä, että sä olet olemassa. Että mä tunnen sut ja että me saamme olla ystäviä. Vai olemmeko?”

”Olemme. Ikuisesti.”

Siihen ei voinut vastata toisin.

Jorge ajatteli, että hän voisi istua tässä junanpenkillä Piritan vieressä koko loppuelämänsä. Sellaisia ainutlaatuisia tilanteita ja hetkiä tulee ehkä kerran tai pari elämän mittaan, mutta ei todellakaan päivittäin.

Kuolisinko onnellisena, jos kuolisin nyt? Ihminen toivoo kuolevansa nukkuessaan, tuskitta. Jorge halusi ainakin, että lähtö tapahtuisi niin. Lipuminen uneen. Hän ei kaivannut eikä halunnut tehdä tiliä elämästään. Hänelle kelpasi kuolla yhdessä ja yhtä aikaa nuoren naisen kanssa, joka on juuri paljastanut rakastavansa häntä.

”Tässä voisi istua vaikka ikuisesti”, Piritta kuiskasi.

”Sama täällä”, Jorge tunnusti.

Piritta hymyili. Hänen silmänsä säteilivät. Hän katsoi Jorgeen: ”Me taidamme olla kaksi samoinajattelevaa.”

”En kiistä”, Jorge vastasi.

Hän tiesi hymyilevänsä, vaikka ei voinut nähdä sitä. Tarvitsiko nähdä?

Piritta kuiskasi niin hiljaa, että Jorgen piti lukea tai arvata enimmät sanat huulilta: ”Sä hymyilet. Sä hymyilet niin harvoin. Kiva nähdä sut noin onnellisena. Tai tyytyväisenä. En tiedä kumpaa sä olet?”

”Molempia”, Jorge sanoi.

”Kiva.”

Molemminpuolinen luottamus henki, säteili ja virtasi edestakaisin heidän välillään. Jorge oli varma siitä. Hän tiesi, että tämä suuri yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne, jonka he kokivat parhaillaan, oli olemassa vain heidän kahden kesken. Se oli omistettu ja varattu vain heille. Se kestäisi tämän hetken, häviäisi sen jälkeen ja lakkaisi olemasta. Huomenna, seuraavana aamuna ja sitä seuraavina päivinä sitä ei olisi enää. Se häviäisi kuin kaste maasta, ruohonkorsista, joka on olemassa aamun varhaisena hetkenä, mutta jota ei ole enää myöhemmin päivällä eikä illalla.

”Olen iloinen, että sä olet mun matkaseurana”, Jorge tunnusti. ”Paras mahdollinen kaveri.”

Piritta puristi Jorgen kättä: ”Minä myös.”

Hän kallisti päänsä takaisin Jorgen olkaa vasten, mutta piti silmät auki seuraten junaa merkitsevää näytön valopistettä.

Jorge päätti mielessään, että Marjo ei kuulisi tästä koskaan. Tämä hetki jäisi vain heidän kahden tietoisuuteen, hänen ja Piritan.

>>>jatkuu>>>