>>>jatkuu>>>
MAANANTAINA Jorge joutui kuulemaan pitkin päivää ajankohtaisia kysymyksiä ja uteluita ja vastailemaan niihin. Hän sai kuulla monia erilaisia kysymyksiä: Miltä Pariisissa näytti? Oliko kaupunki ennallaan? Toiset onnelliset ne reissaavat. Joko kevät on Pariisissa pitkällä? Näkyikö liikkeellä paljon mielenosoittajia?
Liuta erilaisia huomioita ja jotka liittyivät hänen ja heidän kahden matkaan.
”Päivässä ei ehdi paljon”, hän vastasi. ”En käynyt juuri missään. Ensin kokoukseen ja sieltä pois.”
”Olitko eristyksissä? Oliko sulla oikein saattaja varjona vanhaan Neuvostoliiton malliin?”
Jorgesta kysymys oli erikoinen ja röyhkeä. Epäasiallinen. Varsinkin, kun otti huomioon hänen taustansa. Tai nimenomaan siksi. Vain koska hän oli syntyperältään venäläinen, ukrainalainen ja joka oli suomalaisille sama asia, sitä saattoi kysyä.
Jorge oli mielissään päästyään illalla kotiin. Sunnuntaina hän oli ollut väsynyt matkan rasituksista, mutta nyt jaksoi jo paremmin. Oli kiva istua iltaa rauhassa ja tarinoida. Jorge oli etupäässä äänessä. Heidän kahden hengen taloudessa vallitsi hyvin tavanomainen, perinteinen henki ja mikä tarkoitti, että tavallisesti nainen oli enemmän äänessä kuin mies, mutta tällä kertaa Jorge oli ollut poissa, matkoilla, reissussa ja Marjo halusi kuulla hänen kuulumisensa.
He eivät puhuneet eivätkä keskustelleet pieleen menneestä lupiinikokouksesta. Siltä osin he varoivat ja välttelivät molemmat tätä aihetta. Olihan heillä kylliksi muuta jutunaihetta.
Marjo oli laittanut eiffelkorvakorut korvalehtiinsä. Jorge huomasi ne, kun Marjo käänteli tarpeeksi kauan päätään puolelta toiselle.
”Hienot”, hän sanoi. ”Ne sopii sinulle.”
”Kyllä”, Marjo vastasi. Hän hymyili leveästi. ”Sä muistit mua. Ihanaa.”
”Totta kai muistin. Mun oli sua koko ajan ikävä.”
Marjo pudisti epäillen päätään.
”Ja huivi on hieno.”
Jorge huomasi, että Marjo oli sitaissut huivin kaulaansa. Yleensä hänellä ei ollut huivia kaulassa, ei sisällä.
”Oliko sulla joku pariisitar makutuomarina?” Marjo kiusoitteli kevyesti.
”Ei”, Jorge kielsi.
Ekaterina oli venakko, hän ajatteli puolustukseksi. Siinä suhteessa hän ei valehdellut. Ehkä Ekaterina oli myös pariisitar, mutta Jorge halusi uskoa, että hän oli enemmän venäläinen ja ukrainalainen, enemmän sitä sukukuntaa eikä pääsisi tästä taustasta koskaan eroon.
Epäolennaista, Jorge ajatteli muun lisäksi. Hän ei aikonut eikä halunnut luetella Marjolle mitään naisten nimiä.
”Pidän väristä”, Marjo tunnusti.
He istuivat olohuoneen ruokapöydän ääressä. Keittiössä oli pikkupöytä, mutta yleensä he kattoivat olohuoneen ruokailunurkkaukseen. Lautaset olivat yhä korjaamatta pöydällä ja Jorgen olo oli rentoutunut ja kiireetön.
Marjon kännykkä hälytti. Se ei ollut tavatonta. Känny oli sohvapöydällä ja Marjo joutui nousemaan paikaltaan vastaamaan.
”Hei”, Jorge kuuli hänen sanovan.
Hän katseli vaimoaan, tämän sivukuvaa, olohuonetta kokonaisuudessaan, sohvaryhmää ja pöytää ja televisiota kauempana kirjahyllyssä. Telkku oli tarkoituksella niin, että sen näki halutessaan myös ruokapöydän äärestä. Järkevää sisustamista. Marjon kädenjälkeä.
”Mitä varten?” Marjo korotti ääntään. ”En aikonut avata televisiota. Miltä kanavalta?”
Jorge tulkitsi, että puhelu tuli joltain Marjon tutulta, todennäköisimmin hänen työpaikaltaan. Joku monista toimittajakollegoista. Aina silloin tällöin tapahtui, että Marjo sai soiton ja jonka jälkeen hänen piti lähteä jonnekin kiireesti jutun tekoon. Jutut eivät odottaneet.
”Voisit kertoa”, Marjo jatkoi. ”Raukkamaista.”
Marjo lopetti puhelun. Hän laski kännyn kädestään ja tarttui kaukosäätimeen.
”Aukaise televisio”, Marjo matki kuulemaansa. ”Näet itse. En lähde selittämään. Mä pyysin, että sano kanava ja sieltä tuli vastaukseksi, että voit valita vapaasti. Kaikki kanavat näyttävät samaa kuvaa.”
Televisiokuva ilmestyi näkyviin. Kirkko liekeissä, tulessa, kirkon katto. Pariisin Notre-Dame. Jorge näki ja käsitti sen heti.
”Voi ei”, Marjo voihkaisi. Hän seisoi sohvapöydän edessä, kaukosäädin yhä kädessä ja katsoi silmiään kääntämättä televisioruutua. ”Näetkö saman mitä minä?”
”Kyllä”, Jorge vastasi. ”Notre-Dame.”
”Olitko sä siellä? Kävitkö Notre-Damessa? Oliko se vielä pystyssä ja ennallaan, kun sä olit siellä? Oli tietenkin.”
Oli tai ei, Jorge ei tiennyt siitä mitään. Hän ei ollut käynyt paikan päällä tässä kuuluisassa kirkossa ja turistikohteessa. Hän ei ollut nähnyt sitä sisältä eikä ulkopuolelta. Hän ei ollut vieraillut Eiffel-tornissa eikä ollut kiertänyt ylipäätään Pariisin suurimpia ja tunnetuimpia turistikohteita. Montmartre tuli tutuksi tai ehkä on väärin sanoa niin. Koko hänen Pariisin matkansa oli ollut pelkkä pikainen visiitti, käynti ja josta ei ollut jäänyt varsinaisia jälkiä eikä edes suuria muistoja.
”Ei hyvänen aika. Tämä ei voi olla totta”, Marjo jatkoi tyrmistyneenä. Hän oli järkyttynyt. ”Tämä on hirveää. Tämä on katastrofi. Tämän pahempaa ei voi olla. Mikään ei voi olla kamalampaa.”
Eikö? Jorge ajatteli. Hän pudisti päätään. Liekit nousivat tutun kirkon katosta. Hetken hän epäili bluffia: Entä jos tämä on performanssi tai toteutettu kuvateknisin keinoin? Se oli teoriassa mahdollista. Kuvaan ei saattanut luottaa enää. Mihinkään ei voinut luottaa nykyisin. Ei edes itseensä eikä muihin.
”Tämä on katastrofi”, Marjo toisti itseään. Hän huokaili kuin kivussa.
Jorge käänsi katseensa sivuun, Marjon ja hänen kehystettyyn vihkivalokuvaan seinällä ja siitä uudelleen takaisin televisioruutuun: Kuva pysyi. Jokin pienempi torni katolla syttyi kunnon roihuun. Kuvaaja lähensi ja tarkensi siihen. Kuva tanssi ja värisi. Kamerassa oli taatusti pitkä teleobjektiivi. Torni oli ilmiliekeissä ja sen rakenteet alkoivat pettää. Se kallistui kuin hidastetussa filmissä. Kipinäsuihku sinkoutui taivaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti