>>>jatkuu>>>
PIRITTA yllätti tosiaan. Hän vei heidät katsomaan jalkapallo-ottelua Stade de Francelle. Jälleen yksi seikkailu, jota Jorge ei ollut osannut odottaa eikä ennakoida. Kaikkea odottamatonta tapahtui. Piritta tiesi, että kyseinen hyväntekeväisyysottelu oli menossa. He menivät paikan päälle ja pääsivät katsomoon sisään toisen puoliajan alkaessa. Jorge maksoi molempien liput. Hän huomioi niiden hinnan, joka oli pöyristyttävä, mutta kun Piritta kysyi sitä, hän väitti, ettei ollut katsonut.
Kentällä esiintyi vanhoja, ikonisia jalkapallosuuruuksia. Jorge tunnisti Zidanen, Carlosin, Henryn, Gattuson ja Pirlon. Shevchenko oli paidan pelinumerona ja nimenä mukana kentällä, jonkun nuoremman jalkapalloilijan päällä. Samoin sieltä löytyi Pele, joka ei ollut aito ja Maradona. Nuoret, lupaavat futarit olivat pukeneet päälleen idoliensa pelipaidat. Uusi Pele. Tuleva Maradona.
Meteli oli mahtava. Laulu raikui. Stadionin kaiuttimista kuului ranskankielistä selostusta. Se soljui.
Piritta joutui työntämään suunsa melkein kiinni Jorgen korvaan, kun hän kysyi miten hänen seuralaisensa viihtyi? Hiusten kosketus poskea vasten tuntui Jorgesta sähköistävältä.
”Upeaa”, hän vastasi. Ääni hukkui kuitenkin yleiseen meteliin. Piritta kallisti päätään vielä lähemmäs yrittäessään kuulla. Hän nojautui kiinni, iholle asti ja Jorgelle tuli mieliteko painaa huulensa vasten nuoren naisen kaulaa ja suudella tämän ihoa. Viime hetkellä hänen onnistui pidättäytyä tästä hullusta päähänpistosta.
Hän horjui mielipuolisen hetken kuilun partaalla. Hän oli menettämässä tasapainonsa.
”Upeaa”, hän kehui, toisti Piritan siroon korvaan, korvalehteen ja haistoi miellyttävän parfyymin tuoksahduksen, nuoren naisen puhtaan tuoksun.
”Viihdyn erinomaisesti”, Jorge vakuutti.
Piritta vetäytyi kauemmas ja istui sen jälleen suorana paikallaan, katse suuntautuneena kentälle. Tajusiko hän, miten lähellä oli ollut tapahtua jotain peruuttamatonta? Vai olisiko se merkinnyt hänelle sellaista?
Jorge vapisi yhä pidätetyn mielenkuohun vallassa. Se hellitti otteensa vähitellen. Hän katsoi naisen profiilia vieressään ja odotti, että Piritta vastaisi katseeseen, mutta tämä ei tehnyt sitä.
Vasta kun jännitys ja kiihtymys oli lauennut kokonaan, Jorge pystyi seuraamaan jälleen kenttätapahtumia. Hän ei tiennyt pitikö erikoisemmin tästä karnevaalityylistä, näytösluonteisesta jalkapallo-ottelusta, mutta Piritan seurassa se kävi. Häntä ei häirinnyt eikä harmittanut suuremmin edes, että pellet ja narrit esittivät näitä entisiä jalkapallosuuruuksia ja mikä tuntui pilkanteolta. Molemmat pelin osapuolet saivat edukseen rankkareita mitättömistä ja mielivaltaisista syistä. Vapareita oli yhtenään. VAR toimi taustalla. Näyttöruudun edessä seisoi tuomarin rinnalla arvioimassa tilannetta milloin Zidane ja milloin joku muu nimipelaaja ja mitä ei tapahtuisi todellisessa pelissä.
Jorge oli aikeissa ehdottaa Piritalle, että heidän kannattaa lähteä varmaan pois ajoissa ennen pelin päättymistä. Silloin he välttäisivät pahimman lähtöruuhkan. Ennen kuin Jorge ehti toteuttaa tämän aikeensa, pelissä seurasi jälleen yksi erikoistilanne: Toinen näistä niin sanotuista joukkueista sai hyväkseen kulmapotkun ja Maradonan esittäjä asteli kentän nurkkaa kohti. Hän pyöritteli mennessään palloa käsissään ja asetti sen sitten huolellisesti nurmelle. Linjatuomari kurotti takistamaan, että pallo ei ollut rajaviivan kaaren ulkopuolella. Joku heitti katsomosta punaisena palavan soihdun kentälle. Se osui Maradonaa päähän. Pelaaja putosi iskusta maahan ja kierähti pois soihdun alta. Juuri muuta Jorge ei nähnyt, sillä siinä vaiheessa väki nousi seisaalleen katsomossa ja alkoi yleinen, hillitön vihellyskonsertti, hälinä ja rähinä. Lähinnä kulmalippua seisseet turvamiehet syöksähtivät vääntelehtivän uhrin suojaksi ja kokonainen turvamiesketju virittyi kentän laidalle katsomoa vasten. Kakofonian täydellistivät ranskankieliset kiihtyneet kuulutukset kenttäkaiuttimista.
”Lähdemme”, Jorge sanoi Piritalle.
”Mitä?”
”Me lähdemme nyt.”
Katsomo velloi ja Jorge pelkäsi, että jos he viivyttelisivät, lähteminen voisi jäädä haaveeksi. Hän tarttui Piritan käteen ja he työntyivät käsi kädessä penkkirivistöä pitkin sekapäisinä meluavien ihmisten ohi alas vievälle uloskäynnille. Oli heidän onnensa, että he istuivat lähellä porraskäytävää. Jorge raivasi tietä, toisti anteeksipyyntöjä puoleen ja toiseen ja veti Pirittaa perässä. He tulivat raput alas stadionin uumeniin. Piritta nykäisi Jorgea kädestä, haki hänen katsettaan ja Jorge käsitti, että hänen seuralaisensa halusi vessaan. He etsivät lähimmät toiletit ja erkanivat niiden edessä. Piritta kääntyi naisten puolelle ja Jorge miesten.
”Älä karkaa”, Piritta muistutti. ”Odotat mua.”
”Selvä. Odotan”, Jorge lupasi.
En karkaa, hän ajatteli. Ei tulisi edes mieleen.
Junassa matkalla Ekaterinan asunnolle he istuivat vieretysten, kylki kyljessä kiinni. Se oli ihmeellistä ja sopimatonta. Sitä ei tapahtunut todella. Jorge piti Pirittaa kädestä kiinni. Piritta ei tehnyt elettäkään vetääkseen kätensä pois. Päinvastoin hän nojasi Jorgea vasten ja laski päänsä kavaljeerin olkapäälle.
”Mä haluan levähtää hetken”, Piritta kuiskasi. Hän sulki silmänsä.
Jorge ei ollut pahoillaan siitä. Hänellä ei ollut mitään tätä hetkellistä läheisyyttä vastaan. Se oli hänestä hyvää ja ihanaa, hullaannuttavaa. Kaikki oli niin erilaista kuin Marjon kanssa. Jorge tunnusti mielessään, ettei olisi vaihtamassa tätä hetkeä ja tunnetilaa mihinkään muuhun maailmassa. Tällä hetkellä mikään ei vetänyt tälle vertoja. Turvallinen läheisyys, joka ei vaatinut mitään muuta lisäkseen. Järki kuiski kuitenkin, että tässä leikissä oli vaaransa. Tunteilla ei pitänyt leikkiä, ei omillaan eikä toisten.
”Nukutko?” Jorge supisi Piritan korvaan.
Hän tunnisti äänessään rakastuneen äänensävyn. Se hätkähdytti. Oliko hän todella rakastumassa? Hän ei halunnut sitä. Vai halusiko?
”En”, Piritta vastasi. ”Jos sopii, mä lepuutan vähän aikaa silmiäni.”
”Pelkään, että ajamme kohta Ekaterinan pysäkin ohi.”
”Ai”, Piritta havahtui ja ryhdistäytyi. Hän nosti päänsä, vetäytyi kauemmas Jorgesta ja alkoi seurata junan näyttöä. Siinä näkyi junaa merkitsevä piste, joka mateli radan kuvaannollista janaa pitkin. ”Näin päin matka tuntuu taittuvan nopeammin. Se voi johtua myös vuorokauden ajasta.”
”Uskon”, Jorge myönsi.
Hetken päästä Piritta kysyi luuliko Jorge, että soihdunheitto jalkapalloareenalle kuului jotenkin näytelmään? Se oli jäänyt askarruttamaan häntä.
”En usko”, Jorge vastasi. ”Ihmiset taitavat olevan vähän hulluja. Enemmistö.”
”Pelkästäänkö hulluja?”
”En tiedä.”
Piritta ja Jorge pitivät edelleen toisiaan kädestä, mikä tuntui Jorgesta uskomattomalta. Hän istui liikkumatta, mutta mietiskeli samalla minkälaisen vastaanoton he saisivat Ekaterinan luona? Mitä tämä sanoisi heille, kun he saapuisivat? Mitä tapahtuisi, jos he eivät saapuisi koskaan perille? Kaksi nuorta, jotka katosivat Pariisiin. Tai oikeammin kaksi ihmistä, kaksi rakastunutta, jotka Pariisi vei.
”Tällainen yhdistää”, Piritta sanoi.
”Millainen?”
”Matkustaminen. Luulen. En tarkoita pelkästään matkalla oloa, vaan kun tapahtuu jotain järisyttävää ja järkyttävää.”
Onko sinulle käynyt niin? Jorge kysyi mielessään. Hän tiesi, että kysymys oli tyhmä, mutta hän ajatteli niin.
”Tuntuuko susta siltä?” Piritta kysyi.
”Kyllä.”
Olen rakastunut, Jorge ajatteli jälleen. Toisen kerran elämässäni olen rakastunut ja täysin sen tunteen viemänä. Apua.
Piritta katsoi Jorgeen. Hän hymyili: ”Älä naura, kun kerron, että sun soittosi järkytti mua. Se oli tämän matkan suuri järkytys.”
”Mun soittoni?” Jorge ihmetteli.
Siinä ei ollut mitään järkyttävää, hän mietti.
”Mä olen väsynyt”, Piritta jatkoi. ”Lupaa, että et ota mua vakavasti, mutta mä olin onnellinen siitä, että sä soitit. Mä olin kävellyt itseni uuvuksiin ja väsyksiin ja koin olevani maailman yksinäisin ihminen, yksin koko maailmassa ja maailmankaikkeudessa ja sitten sinä tulit hätiin. Sä varmaan kuulit ja tunsit mun hätäni ja soitit.”
Jorge ajatteli, että tämä on tunnustus. Hän yhtä aikaa piti kuulemastaan ja pelkäsi mitä muuta Piritta sanoisi?
”Sori. Toistan: Unohda kaikki mitä mä sanoin. Mä en ole rakastunut sinuun. En saa olla. Tai mä olen, pikkuisen ehkä, mutta otan kiltisti huomioon, että sä olet naimisissa. Tiedän, että sä olet varattu, mutta musta oli silti ihanaa ja lohduttavaa, kun tajusin, että on olemassa yksi ihminen, joka välitti minusta ja otti yhteyttä.”
Jorge ei pystynyt puhumaan liikutukseltaan.
”Kiitos”, Piritta sanoi.
”Mistä hyvästä?”
”Siitä, että sä olet olemassa. Että mä tunnen sut ja että me saamme olla ystäviä. Vai olemmeko?”
”Olemme. Ikuisesti.”
Siihen ei voinut vastata toisin.
Jorge ajatteli, että hän voisi istua tässä junanpenkillä Piritan vieressä koko loppuelämänsä. Sellaisia ainutlaatuisia tilanteita ja hetkiä tulee ehkä kerran tai pari elämän mittaan, mutta ei todellakaan päivittäin.
Kuolisinko onnellisena, jos kuolisin nyt? Ihminen toivoo kuolevansa nukkuessaan, tuskitta. Jorge halusi ainakin, että lähtö tapahtuisi niin. Lipuminen uneen. Hän ei kaivannut eikä halunnut tehdä tiliä elämästään. Hänelle kelpasi kuolla yhdessä ja yhtä aikaa nuoren naisen kanssa, joka on juuri paljastanut rakastavansa häntä.
”Tässä voisi istua vaikka ikuisesti”, Piritta kuiskasi.
”Sama täällä”, Jorge tunnusti.
Piritta hymyili. Hänen silmänsä säteilivät. Hän katsoi Jorgeen: ”Me taidamme olla kaksi samoinajattelevaa.”
”En kiistä”, Jorge vastasi.
Hän tiesi hymyilevänsä, vaikka ei voinut nähdä sitä. Tarvitsiko nähdä?
Piritta kuiskasi niin hiljaa, että Jorgen piti lukea tai arvata enimmät sanat huulilta: ”Sä hymyilet. Sä hymyilet niin harvoin. Kiva nähdä sut noin onnellisena. Tai tyytyväisenä. En tiedä kumpaa sä olet?”
”Molempia”, Jorge sanoi.
”Kiva.”
Molemminpuolinen luottamus henki, säteili ja virtasi edestakaisin heidän välillään. Jorge oli varma siitä. Hän tiesi, että tämä suuri yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne, jonka he kokivat parhaillaan, oli olemassa vain heidän kahden kesken. Se oli omistettu ja varattu vain heille. Se kestäisi tämän hetken, häviäisi sen jälkeen ja lakkaisi olemasta. Huomenna, seuraavana aamuna ja sitä seuraavina päivinä sitä ei olisi enää. Se häviäisi kuin kaste maasta, ruohonkorsista, joka on olemassa aamun varhaisena hetkenä, mutta jota ei ole enää myöhemmin päivällä eikä illalla.
”Olen iloinen, että sä olet mun matkaseurana”, Jorge tunnusti. ”Paras mahdollinen kaveri.”
Piritta puristi Jorgen kättä: ”Minä myös.”
Hän kallisti päänsä takaisin Jorgen olkaa vasten, mutta piti silmät auki seuraten junaa merkitsevää näytön valopistettä.
Jorge päätti mielessään, että Marjo ei kuulisi tästä koskaan. Tämä hetki jäisi vain heidän kahden tietoisuuteen, hänen ja Piritan.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti