KAHDEKSAN kynttilää. Kolme vihreää, yksi keltainen ja neljä punaista. Värit ovat tarkoituksellisia. Punaisten kuuluisi olla mustia, mutta mustat olisivat olleet liian synkkiä. En halunnut niitä.
Seison ikkunassa ja katson alas Runeberginkadulle. Rakastan tätä maisemaa, puistikkoa siinä vastapäätä. Toivottavasti siihen ei rakenneta koskaan mitään. Toivottavasti siihen ei rakenneta minun elinaikanani.
Prinssin syntymästä on kahdeksan vuotta. Hän eli kolmevuotiaaksi. Heppu eli vuoden kauemmin. Neljä vuotta olen elänyt sen jälkeen yksin.
Valehtelen, hymähdän itseäni. Runoilen omiani. Aldous Tsitsis on yhä mukana minun elämässäni. Hän on ollut siinä osallisena kaikki menneet kahdeksan vuotta, kahdeksan kynttilän ajan.
Saa olla. Hän saa olla oma sydänkäpyseni.
Olinko vaihtanut Prinssin ja Hepun Aldoukseen? Ei. Aldous tuli hätiin, kun maailma romahti. Kenestäkään muusta ei ollut ojentamaan auttavaa kättään. Vain Aldous Tsitsis oli kyllin vahva ja empaattinen siihen. Ihminen, joka on heikko ja vahva, vianaluinen, mutta kokonainen.
Mietin, että joku voisi luulla, että Aldous Tsitsis on koiran nimi, mutta Aldous on runoilija, muusapoika. Hän on ristinyt minut Mariaksi. Me olemme toisillemme Maria ja Aldous, Aldous Tsitsis. Aldous fanitti minua ja fanittaa.
Se alkoi sillä. Se alkoi silloin, kun odotin, jo sitä ennen, mutta tulin tietämään asian vasta odotusaikana. Aldous Tsitsis tiesi sen ennen. Hän oli päättänyt niin. Sain kaikenlaisia lahjoja. Kansa rakasti minua. Heppu sanoi, että kansa on saanut kuningattarensa ja annoin Hepun puhua niin. Kaiken paljouden mukana Aldous Tsitsis lähetti runojaan.
Silti Aldous oli ja on ainoa, joka näki sisimpääni. Hänellä on siihen tarvittava kyky. Hän on myötäelävä ja -tunteva.
Prinssin syntymän jälkeen kävi kerran niin, että Heppu väsähti reisiväliini. Luulin, että hän tuli, mutta kun Heppu retkotti vain velttona siinä, kaiken voimansa menettäneenä, käskin mieheni lopettaa pelleilyn ja siirtyä viimein.
”Siirry, rontti.”
En sanonut niin. Jotenkin toisin: ”Rahjus. Hei, sun kova leukasi painaa mun solisluuta.”
Rahjus? Niinkö nimittelin? Omista sanomisistaan ei voi olla varma.
Siitä täytyy kirjoittaa runo. Se täytyy kirjoittaa valmiiksi. Alku on: Sun leukasi painaa mun solisluuta / olet väsynyt, huomaan / mutta voisitko silti siirtyä hieman.
Silti ei ole hyvä. Katson ikkunaa. Ovikello soi.
Kävelen olohuoneen läpi, ruokapöydän ja sillä olevan kahdeksan kynttilän koristaman kakun ohi eteiseen ja aukaisen oven.
Aldous Tsitsis hymyilee minulle. En pidä häntä enää rumana. Olen tottunut Aldouksen toispuoliseen naamaan ja auki olevaan idiootin suuhun.
Aldous on idiootti. Hän ei yritäkään olla eikä esittää mitään muuta. Hän on oma itsensä.
Kun me rakastelimme ensimmäisen kerran, sanoin ja muistutin itselleni, että jos olisin sokea, voisin luulla, että tämä mies rinnoillani on salskea ritari eikä tällainen vianaluiseksi jäänyt menninkäinen. Aldouksella on vikansa, mutta eikö meillä kaikilla ole? Jos minä olen ulkonaisesti kaunis, olenko sitä samassa määrin kuin Aldous Tsitsis on sisimmässään.
Hänellä on kultainen sydän.
Aldouksella on kukkia minulle, keltaisia ruusuja.
”Kiitos”, kiitän.
Nimet ovat meidän oma maailmamme. Aldous vaati sitä ehdottomasti. Hän halusi antaa minulle uuden nimen, ristiä minut Mariaksi ja hän pyysi, etten muistelisi enää entistä nimeäni. Sitten Aldous ilmoitti mahtipontisesti, että hän olisi jatkossa Aldous Tsitsis.
”Käy”, muistan nauraneeni. Se oli silloin, noin kahdeksan vuotta sitten, kun minulla oli vielä paljon syytä nauraa.
Sanoin, että nämä nimet kävivät minulle, kunhan Aldous ei vaatinut, että meidän pitää virallistaa ne?
”Ei tarvetta”, Aldous vastasi. ”Riittää, kun me käytämme niitä ja tiedämme ne. Maria on ensimmäinen nainen. Raamatun nainen.”
”Miksi Aldous Tsitsis? Mistä se Tsitsis tulee? Mistä ne molemmat tulevat?”
Aldous tuli Aldous Huxleysta, kirjailijasta.
”Oletko lukenut Aldous Huxleyta?” kysyin.
Aldous sulki suunsa. Hän pudisti päätään. Turpeat huulet heiluivat. Sitten hän aukaisi suunsa ja hymyili taas älytöntä hymyään, suu, kitalaki näkyen kuin linnunpoika.
Minun linnunpoikani. Olin ajatellut monesti niin.
Linnunpoika oli myös mies. Hänellä seisoi niin kuin kenellä hyvänsä miehellä. Hän ruiskutti spermansa sisälleni. Voiko kahden ihmisen läheisyys olla sen intiimimpää? Silloin mikään ei ole heidän välissään.
”Vau miten hieno kakku”, Aldous Tsitsis sanoo välittömään tapaansa ja jatkaa: ”Päivänsankari olisi ollut iloinen.”
”Päivänsankari olisi ollut iloinen”, toistan hänen sanansa. Niin totta. Prinssi olisi täyttänyt kahdeksan. Hän olisi ollut menossa toiselle luokalle kouluun. Olisi mennyt.
Kun Prinssi kuoli, syynä oli komplikaatio. Tyhmä sana. Vihasin sitä silloin ja vihaan nyt ja aina.
Se oli huonoa tuuria. Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että geenit olisivat olleet huonot. Muka. Mies, siittäjä oli vanha ja minä en ollut enää aivan nuori, mutta ne olivat merkityksettömiä seikkoja. Koko katastrofin alku oli jokin pieni mikrobi ja johon lapsen elimistö reagoi liian voimakkaasti ja seurasi komplikaatio.
”Sanoinko pahasti?” Aldous kysyy. Hän laskee kätensä rauhoittavasti kämmenselälleni.
”Et. En ole enää vereslihalla.”
”Hui. Älä sano noin.”
”Anteeksi”, pyydän. Unohdan helposti, että Aldous on niin lapsenherkkä. Hänessä on olemassa yhtä aikaa lapsi ja aikuinen, viisaus ja lapsellisuus. Hän lukee, tekee runoja ja tuntee syvää kiintymystä, palvovaa kiintymystä, mutta se ei ole silti sama kuin aikuisen tunneskaala. Aldous on lapsi. Aldous on osin aikuinen. Molempia yhtä aikaa. Hän on tietoinen omasta vajavuudestaan ja itkee sitä äänettömin ja näkymättömin kyynelin.
Näin minä tulkitsen.
Hän ei ole millään muotoa diplomaatti. Silloin, kun Heppu eli vielä ja oli terve, minulla oli heissä kaksi ääripäätä, toinen rationaalinen, horjumattoman itsetunnon omaava, empaattinen mies ja toinen, jokeri, pelaamaton kortti, hiomaton timantti, jonka valmistus oli jäänyt vähän kesken ja jäisi siksi ainiaan. Rosoa herkän sydämen ympärillä.
”Kirjoitin sulle tämän.”
Aldous ojentaa muistivihkonsa.
Rakas ystävä on hän / jonka luokse aina kaipaa / ja jonka vierellä / löytää oman paikkansa.
”Nätti”, kehaisen.
”Onko se valmis?”
”En tiedä. Onko mikään koskaan valmis?”
Aldous kiertää käsivartensa ympärilleni ja rutistaa minut itseään vasten. Tunnen hänen siittimensä vasten reittäni. Hän on kiihottunut.
”Anteeksi, tarkoitus ei ollut vihjata mitään”, hän sanoo ja hymyilee suu auki.
Tätä minä tarkoitan. Aldous Tsitsiksen älyssä ja oivalluskyvyssä ei ole mitään suuria puutteita. Hän ymmärtää kyllä, mutta hän ei ole sliipattu ja ilmiselvästi hän ei halua olla sitä. Hän kokee kai sliipattuna olemisen valehteluna ja teeskentelynä ja eikö se sitä ole?
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti