Me puhallamme kynttilöitä(8)

 >>>jatkuu>>>  

YRITÄN muistella milloin Heppu tuli uudelleen? Hän palautti avaimen. Ei. Ei se mennyt niin. Heppu palautti kyllä avaimen, mutta ei minulle. Eikä se kalamaja ollut Langinkoskella. Se on liian kaukana. Museo, höhlä.

Heppu tuli uudestaan vuokraamaan jotain muuta? Ei tullut. Nyt tiedän ja muistan: Menin kirjamessuille Helsinkiin, Pasilaan, Messukeskukseen ja näin siellä Hepun. Se tapahtui ennen kuin Heppu sai henkivartijakaartin ympärilleen ja liikkui vielä itsekseen. Me näimme toisemme kirjamessuilla.

Kiitos kirjamessuille. Mikä arvokas tapahtuma.

Kustannustoimittajafiktio menee niin, että Heppu näyttää osaamistaan ja tietämystään kulttuurin saralla ja haastattelee kirjailija Jörn Donneria. He puhuvat ruotsia ja suomea siansaksaksi. Huomio kiinnittyy näihin valovoimaisiin miehiin, Jörnin ääneen ja Hepun silmänpilkkeeseen ja minä, joka olen yleisön joukossa kuuntelemassa, en muista haastattelupuolituntisen jälkeen, mistä kirjasta oli puhe? Ehkä se oli kirjailijan saama tunnustuspalkinto urasta?

Aivan sama.

Pääasia on lähteä pois ennen kuin haastattelu päättyy. Aion välttää rysiksen. Siirryn penkkiriviä ihmisten editse, pyytelen anteeksi, kohteliaasti vain nyökäten, ei ääneen, pääsen pois välistä, pujottelen penkkien päädyssä laidassa seisovan ja kuuntelevan väen välistä. Olen selvillä vesillä, ohittamassa kateederia, kun Heppu sanoo mikrofoniin: ”Kaunis rouva siellä, pieni hetki.”

En ole rouva, mutta käännän silti pääni. Itse asiassa olen katsonut koko ohikulun ajan välillä estradilla istuvia kahta herrasmiestä ja tajuan, että Heppu puhuu minulle. Koska Heppu katsoo minuun.

Ympärillä, vieressä ja takanani ei ole ketään ja Heppu katsoo minua ja Jörn Donner kurkottaa ja katsoo myös.

”Jösses, va e det, hon e så vacker. Vilken kvinna”, Jörn mörähtää räkäisen seksikkäällä äänellään.

”Älä mene”, Heppu sanoo, pyytää ja pysähdyn. ”Odota hetki. Tee minut onnelliseksi ja odota hetki.”

Se oli kosinta, etänä.

Tee minut onnelliseksi ja odota hetki.

Ne sanat tanssivat mielessäni. Käyn naistenhuoneessa kirjoittamassa tapauksen ylös muistivihkoon. Vessassa siis, mutta hienot ladyt käyvät vain naistenhuoneessa ja alan opetella tavoille.

Me istumme kahvilla. Heppu haluaa tarjota. Hän maksaa.

Hetkeä myöhemmin sanon, että minun pitäisi kieltäytyä.

”Kieltäytyä?” Heppu toistaa yllättyneenä.

”Sinä sanoit itse, ettei pidä ottaa lahjuksia.”

”Mutta se on eri juttu.”

”Ei ole”, väitän.

Kustannustoimittaja ei tiedä, että tähän aiheeseen perustuva ajatuskulku on edessä vasta tuonnempana.

Heppu lupaa, ettei hän tuo julki koskaan eikä missään, että hän on tarjonnut jotain minulle. Ei. Minä olen maksanut joka paikassa ja kaikkialla itse.

Teen luonnoksen ja Heppu allekirjoittaa sen ja haemme siihen kahden luotetun henkilön todistukset alle. He vakuuttavat, että Maria ei ole ottanut missään eikä missään yhteydessä lahjuksia vastaan Hepulta. He kuittaavat tämän virallisesti.

Kirjamessut menevät kaikella muulla tapaa pilalle. En osaa keskittyä enää mihinkään. Minua nolottaa Hepun seurassa, sillä tämä kaistapää kävelee päin ihmisiä, koska ei saa silmiään irti daamistaan. Katastrofi.

Siitä on seuraavana päivänä molemmissa iltapäivälehdissä: Heppu oli umpipäissään kirjamessuilla. Heppu näki vain naisen vieressään. Heppu flirttaili nuoren neidon kanssa.

Olen ihastuksissani nuoresta neidosta. Omasta mielestäni olen ikäneito, seinäkukkaseksi syntynyt ja sellaiseksi jäänyt ja kuihtunut ja nyt tällainen näkyvyys ja sensaatio.

Jatkoa seuraisi, mutta kustannustoimittaja juo parhaillaan bonuksiaan ja on räkä poskella.

Maria, runotyttö, joka ei harrasta yleensä proosaa, ei tuota sitä itse. Lopetan tähän ja katson Aldous Tsitsistä.

”Tuon mä lukisin heti ensimmäisenä”, Aldous antaa tunnustuksen.

”Mä kritisoin kustannustoimittajia”, voihkaisen. ”He pilaavat koko kirjallisuuden. Heillä on muotit valmiina ja sen mukaan täytyy kirjoittaa. Kamalaa. Kammottavaa.”

”Kritiikki ei osu”, Aldous Tsitsis sanoo.

”Eikö?” kysyn.

”Lukijat, kuulijat ymmärtävät vain sen mitä he haluavat ymmärtää”, Aldous väittää. ”He eivät usko muuta. Lukijat ja kuulijat ovat kaikenoppineita.”

”Shit”, sanon. ”Hemmetti.”

Meillä on toinen viinilasillinen menossa. Lämmintä, miellyttävää, punaista viiniä. Se on kuin punainen lakana, joka levittyy meidän tulevan lemmenhetkemme eteen.

”Et kertonut miten löysit minut”, Aldous Tsitsis huomauttaa.

”En”, vastaan. ”Sä olit sitkeä. Sä olit takiainen.”

”Muuta.”

”Sä et antanut periksi.”

”Tiedän.”

Aldous kysyy muistanko milloin tapasimme ensimmäisen kerran?

”En”, vastaan. En halua valehdella. Se on puhdas sisin minussa, joka ei ole muuttunut. Maailma ei parane valehtelemalla.

”Kerro sinä.”

”Kerronko?”

”Kerrotko kustannustoimittajan version vai omasi?” kysyn.

”Puhun vain omiani”, Aldous vastaa.

Hän oli lähettänyt runojaan Marialle. Hän kirjoitti aina Marialle Mariana. Ja sitten Maria vastasi, että kelle hän oikein lähetti runojaan? Ei täällä ole ketään Mariaa.

Maria ei vastannut omissa nimissään, mutta hän se oli.

”Nyt alan muistaa”, tunnustan.

”Maria oli se taikasana”, Aldous paljastaa. ”Se sai uteliaaksi.”

”Ei ainoastaan minut. Kaikki olivat uteliaita”, tunnustan toisen kerran. ”Heppu ehdotti, että pyytäisin tätä henkilöä näyttäytymään. Kukaan ei ollut kuullut Suomessa liikuskelevasta Aldous Tsitsiksestä.”

”Fiktiivinen henkilö”, Aldous tunnustaa. ”Mutta se toimi.”

Järjestin jonkin runotilaisuuden. Kutsuin vieraaksi paikalle muutaman nuoren, paikallisen naisrunoilijan, piileviä kykyjä, jotka jostain syystä myös jäivät sille tasolle. En muista enää näitä, en nimiä enkä kasvoja. Ja outolaisena mieskiintiöläinen Aldous Tsitsis. Toisena miespuolisena henkilönä oli läsnä Heppu.

”Heppu pärjäsi hyvin”, Aldous kehaisee, mutta en anna pisteitä miehelleni: ”Ei pärjännyt. Oli ihan kiva nähdä vaihteeksi sellainen tilanne, jossa Heppu joutui ymmälleen. Ei millään pahalla, Heppu. Rauha sinun luillesi.”

Annoin kaikki pisteet miehelleni siitä, että hän osallistui näin vaimonsa kutsumiin runokekkereihin. Heppu ei ainoastaan kehottanut runoihin hullaantunutta vaimoaan pyytämään kaffeelle muutamia paikallisia, aloittelevia kynäilijöitä, vaan hän kunnioitti tilaisuutta olemalla läsnä itse korkeassa persoonassaan.

Lehdistöä ei ollut mukana. Sitä ei ollut kutsuttu. Se loisti tarpeettomuuttaan.

”Heppu pärjäsi hyvin”, Aldous Tsitsis sanoo uudestaan hetken tuumittuaan.

”Saat pitää mielipiteesi”, lupaan.

”Kiitos.”

Hepulle tuli yllätyksenä, että Aldous Tsitsis oli vammainen. Kirjeistä se ei näy. Onni tai onnettomuus. Se oli yhtä lailla yllätys myös minulle, muuten. Päätin, että en kutsu tätä veikkoa kylään toista kertaa.

”Ihme, että kutsuit uudestaan”, Aldous virnistää.

Kaiken hoksaava, ajatustenlukija, ajattelen.

”En aikonut kutsua”, sanon. ”Jos minä olisin päättänyt, en olisi kutsunut toista kertaa.”

”Et kutsunut, et”, Aldous myöntää. ”Sinun miehesi kutsui. Hän saattoi meidät yhteen.”

”Hän saattoi meidät yhteen”, toistan.

Siitä tavasta en ole päässyt eroon enkä välttämättä edes halua. Toistan kuulemiani lauseita. Runoilija toistaa lauseita, analysoi ne läpikotaisin, siitä tässä on kysymys. Ajatusten painamisesta mieleen. Lauseiden peräkkäisten sanojen toistamisesta, muuttumattomana mantrana.

”Hän sen teki”, sanon. ”Kiitos Hepun me istumme tässä.”

Paljon merkitsevä kommentti. On myös muita ja muuta, jonka ansiosta me istumme siinä.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

16.9.2020  

 Hahmo kylpyviitassa sohvalla, käsi ojossa reidellä ja siinä kaukosäädin. Television sininen hohde erottuu huoneessa. Sohvan selkänojalla istuu puluja rivissä rinnakkain katsomassa lähetystä. Varis on laskeutunut kaukosäädintä pitelevän käden ranteelle. Sohvan takana on kirjahylly. Orava on kiivennyt katsomaan kirjoja. Yksi kirja on kääntyneenä lappeelleen hännällisen edessä. Tarkemmin katsoen sohvan hahmon ranne on pelkkää luuta, samoin jalat, jotka näkyvät kylpyviitan liepeen alta. Luuranko.

Tällainen kuva piirtyi mieleen. Kerroin idean Helenalle.

Sen kun piirrät itse. Piirsin sitten, sanoin.

Aamua, kello tulee seitsemän. Ulkona tihuuttaa.

Työstän Repeä sivulla 54. Luin eilen kymmenennen osan, joka odottaa blogivalmiina, Helenalle ja hän nyökkäsi, tuumivaisena. David Foster Wallacen Infinite Jest on edennyt sivulle 885. Sata sivua jäljellä sitä seikkailua. 

17.9.2020

Odotamme sitä mikä on tuleva ja millä tiedotusvälineet uhkaavat meitä kuuliaisia. Lööpit ja muut paisuttelevat asioita. Luonnonilmiöistä tulee katastrofeja. Takavuosina olin hölmistynyt, kun näin sellaisia lööppejä ja otsakkeita, joissa lumi ja jää tappoivat ihmisiä. Vai oliko siinä kirjoitusvirhe? Jos lööppi on painettu kokonaan isoin kirjaimin ei voi tietää kummin päin se on eli onko tarkoitus kirjoittaa lumi isolla alkukirjaimella, Lumi vai kokonaan pienellä, lumi?

Nyt tiedotusvälineissä on vuorossa vettä, tuulta, myteriä ja myrskyä. Puut katkeilevat. Aallot huuhtovat rannikon tiet, talot ja rakennukset mereen. Ja pellot. Voi poikia poloisia. Metsää menee lakoon. Laivat uivat merihädässä kauas sisämaahan ja jäävät sinne kallelleen kuivalle maalle, kun vedenpaisumus on ajastaan ohi, jos on. Uhkakuvat elävät ja värjyvät.

Vajaa puoli vuotta sitten totesimme, että uutiset, uutislähetykset olivat muuttuneet yhden asian tiedotuksiksi ja teimme tietoisen päätöksen lopettaa niiden seurannan. Uutiset ja ajankohtaisohjelmat menivät pannaan. Lopetimme lehden tilauksen. Jotenkin tuntuu, että pienen ihmisen on parempi ja järkevämpää elää ja jatkaa vain arkista ja yksinkertaista elämää niin kuin tähänkin asti. Rauha maassa. 

18.9.2020

Luin eilen kirjoittamaani ja rauhasta tuli mieleen, että jalkapallovalmentajat viestivät kaksin käsin kentän laidalta pelaajiaan rauhoittamaan pelin. Yleensä kehotus on näin päin. Heillä saattaa olla epäilys, että pelaajat juoksevat yli-innoissaan itsensä puhki eikä heistä ole silloin taistelemaan kentän herruudesta pelin loppuun asti.

Viime päivinä olemme katsoneet illalla viimeiseksi jalkapalloa läppäriltä, kun ei ole jaksanut enää lukea ja kun ulkona on taivas ollut pilvessä ja parvekkeella kylmää ja kosteaa. Kesä on takana.

Marko Tapio: Se kesä on mennyt. Sellainen novellikokoelma on olemassa. Se on kirjahyllyssä tässä vierelläni, painos vuodelta 1964. Kahdeksan novellia: 1. Vastanteko, 2. Astutus, 3. Seurat, 4. Ongella, 5. Meidän herramme ja jumalamme asunnoissa, 6. Rakkaustarina, 7. Karhisen kertomus ja 8. Talo. Luin nämä novellit viimeksi, en muista milloin, mutta en löytänyt Se kesä on mennyt -nimeä listalta, jossa on kymmenen vuoden ajalta luettuja kirjoja. Muistelisin, että olen lukenut nämä novellit kahdesti. Olen lukenut pääosan Tapion tuotannosta ja mieleenpainuvimmiksi ovat jääneet Arktinen hysteria ja Aapo Heiskasen viikatetanssi. Molemmat nimet löytyvät luettujen listalta viimeisen kymmenen vuoden ajalta.

19.9.2020

Eilen illalla luin David Foster Wallacen kirjoittaman Infinite Jest -eepoksen loppuun. Pidin. Koska luin kesän Parnasso -numerosta Infinite Jestin suomentajan haastattelun ja siinä selvisi muun muassa, että kirja ei pääty mihinkään ratkaisuun, vaan se vain haipuu pois – tämä mielessä luin viimeisiä kymmeniä sivuja. Loppu oli hieno. En ole aivan samaa mieltä suomentajan kanssa, jos siis ymmärsin hänen sanomansa tai haastattelusta lukemani oikein? Ja mikä on oikein? Wallace kirjoittaa tarinaansa lopun, se ei pääty summittaisesti, mutta henkilöt jäävät elämään ja jatkamaan elämäänsä, kun lukija poistuu seurannasta.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaani päättyy siihen, että siinä kirjailija kertoo epilogina miten veljesten elämä jatkui aikuisuuteen ja heistä tuli pontevia yhteiskunnan jäseniä. David Foster ei tee näin. Luin nuorena Seitsemän veljestä ja koulussa se oli luvussa, mutta en lukenut ensimmäisellä kerralla sitä loppuliitettä. Se ei kuulunut minun nuoressa mielessäni tällaisen seikkailukirjan luonteeseen ja juoneen.  

Infinite Jestissä ei ole mitään irrallista loppuhymistelyä tai -hymniä. Luin viimeiseksi esipuheet, niitä on kaksi, toinen vuodelta 2006 ja toinen 2015. Jommassa kummassa on painotus siitä, että Jestiä ei saa jaoteltua osiin. Se on kokonaisuus. Se on hajanainen, mutta pysyy koossa. Lukiessa saa olettaa, että asiat yhdistyvät ja limittyvät ja jokin henkilö tekstissä, joka tuntuu tulevan siihen irrallisena, palaa myöhemmin. Kannatti lukea ja kannattaa odottaa suomennosta. Pitäisikö se jo varata kirjastosta vai onko se ostettava?

Me puhallamme kynttilöitä(7)

 >>>jatkuu>>> 

PRINSSIN isän puoleinen suku on käsittelemättä. Hepun äiti eli vielä, kun Prinssi syntyi ja hän eli kauemmin kuin pojanpoikansa ja poikansa ja kuoli heti Hepun jälkeen. Hän nukkui pois. Näin voi sanoa siitä ihmisestä.

Kun kohtasin Hepun äidin ensimmäisen kerran eli minut esiteltiin hänelle, huomasin, että vanhan rouvan ymmärrys ei ollut enää tästä todellisuudesta. Heppu ei nähnyt sitä yhtä selvästi. Hän oli rajoitteinen äitinsä kohdalla. Hänen arvostelu- ja käsityskykynsä vääristyi tällä kohtaa, vaikka ketäpä se haittasi? Huomasin, että vanha rouva luuli ja kuvitteli jollain ymmärryksensä tasolla, että olen Hepun henkiin herännyt vaimovainaja tai ehkä olin uusi kotiapulainen. Järjen valo lepatti himmeänä kaihisissa silmissä. Kauniisti ikääntynyt komea nainen muuten, ryhtiään myöten, mutta silmistä näki, että hänen maailmansa ja meidän muiden maailma eivät olleet samaa universumia.

Hepun veljet ja sisko jäivät minulle etäisiksi. Kuinka voisi olla muuten? Olimme tyyten eri ikäpolvea. Minä olin väärän ikäinen. En kuulunut oikein kenenkään kategoriaan.

Tiedostin, että muuta sukua oli olemassa myös, kaukaisempaa sukua, mutta Heppu ja minä emme olleet erikoisemmin tekemisissä näiden kanssa. Hepun virka määritteli ja rajasi sen, kuinka paljon hänellä oli aikaa ja sen jälkeen tarmoa jäljellä ylläpitää suhteita sukulaisiinsa. Halusta en puhu. Heppu asetti kuntoilun ja liikunnan tärkeämmälle sijalle kuin esimerkiksi istumisen kahvikekkereissä veljentyttären luona tai näiden kestitsemisen virka-asunnollaan.

Myös siinä suhteessa olimme Hepun kanssa samanlaisia. Viihdyimme kotona. Nyhjötimme yhdessä. Minulla oli kirjani ja runoni ja Hepulla omat lukumieltymyksensä. Kirjallisuudesta saatoimme keskustella tuntikaudet. Olimme eri mieltä, totta kai ja aika monen kirjailijan kohdalla makumme menivät ristiin, mutta enemmän oli sentään niitä kynänkäyttäjiä, joita arvostimme molemmat yhtä paljon. Suomalaisista näitä huippuja edustivat esimerkiksi Juhani Aho vanhemmasta kirjailijakaartista ja Veijo Meri enemmän omanaikalaisistamme, jos poimin vain kaksi esimerkkiä ja ulkomaisista kirjailijoista pidimme molemmat Paul Austerista ja Ernest Hemingwaystä. Ja kymmenistä, ei, sadoista muista.

Runoilijoita Heppu ei arvostanut. Tai ei siinä mitassa ja kiihkeydessä kuin minä. Hän, rakas mieheni peitteli sitä, mutta se oli kömpelö yritys.

Heppu ei ollut runoilija. Hän oli läpeensä mies.

Veikeää muuten, että parhaat runoilijat ovat melkein kaikki miehiä tai suuri osa, mutta se johtuu ehkä enemmän siitä, että ennen aikaan vain miehet olivat oikeita ihmisiä. Luin jostain hiljattain pikku-uutisen, jutun, että eräät sovinistiset miehet ovat käyttäneet englannin kieltä esimerkkinä miesten ja naisten sovittamattomasta erosta. Man tarkoittaa miestä ja ihmistä. Woman on jotain muuta. Minä heittäisin siihen tsoukkina, että herra sovinisti tarkoittaa kai Whoman?

Naisena minun kuuluisi pitää runous puhtaana miehisestä törystä, mutta en alennu pikkumaisuuteen enkä käyttämään miesten aseita, samoja aseita, joihin miehet aina tarttuvat, kun tuntevat tarvetta siihen. Minulle on olemassa vain runoilijoita, sukupuolesta ja iästä riippumatta. Miesten analyysissä on runoilijoita ja erikseen naisrunoilijoita.

Helvi Juvonen. Pikarijäkälä. Kaunista. Kristallia. Pentti Saarikoski. Hänen rehellisyytensä ja lämpönsä.

Harmi, etten päässyt tapaamaan kumpaakaan näistä kahdesta suuresta. Enpä tavannut liioin Eino Leinoa. Nyt tässä on pahus kaksi miestä ja vain yksi nainen. Aulikki Oksanen. Nyt naisia on myös kaksi. Tasapeli.

Heppu oli rajoittunut myös siinä suhteessa, että hänelle poliittinen katsantokanta ja näkemys merkitsivät enemmän kuin runous, aiheen runollinen ilmaisu. Heppu ei olisi silittänyt päätäni, jos hän olisi lukenut, että nostin Aulikki Oksasen estradille.

Korjaan: Heppu silitti päätäni hellästi aina riippumatta siitä, mitä sopimatonta päästin suustani tai ajattelin. Tosin olin sen verran hyvin koulutettu ja kasvatettu, että en aukonut päätäni väärissä paikoissa. En ainakaan muista.

Mutta: ”En ole varma mitä sinä äänestät, kun olet piilossa äänestyskopissa.”

Heppu sanoi sen minulle kerran, tämän epäluottamuslauseen.

”Onneksi äänestys on salainen”, vastasin.

En muuten ymmärrä niitä ovensuukyselyjä. Jos kerran äänestys on salainen, siitä ei kuuluisi olla mitään ennakkotietoja. Nämä suunsa avanneet ovat rikkoneet äänestyssalaisuutta. Heidät pitäisi diskata.

Mutta minähän en ymmärrä kaikkea.

En ymmärrä joustamista. En ymmärrä esittämistä enkä teeskentelyä. Eikä ymmärrä Aldous Tsitsiskään. Olenko enemmän Aldouksen kuin Hepun heimoa, jos haluaa olla tarkka?

Vihaan politiikkaa ja poliitikkoja. Aika hyvin minulta. Siispä minun ei olisi kuulunut naida poliitikkoa, virkamiestä, puoluejyrää, julkimoa. Runoilijan pitäisi olla puhdas. Runon hengen täytyy pysyä puhtaana. Siihen yhteyteen ei sovi niljainen politiikka.

Oi että vihasin sitä. Jouduin päästämään Hepun kotiluolasta niiden susien keskelle. Siellä ne pyörivät piirissä ja ulvoivat. Runoilijan työ on yksinäistä, sydäntä pakahduttavan yksinäistä, mutta politiikka on joukkuepeliä puhtaimmillaan eli likaisimmillaan. Siinä ryvettyy. Ihmettelen, ettei Heppu ryvettynyt sen enempää. Hän pystyi jättämään sen oven ulkopuolelle, kun hän palasi kotiin. Kun hän käänsi avainta kotioven lukossa, hän käänsi samalla politiikkakanavan pois seurannasta.

Muuten Hepulle avattiin aina ovi, kulki hän missä hyvänsä. Hän oli niitä miehiä. Todennäköisesti hän oli unohtanut käytännön elämän siinä mitassa, että jos hänelle olisi antanut tavallisen abloy-avaimen käteen, hän olisi ihmetellyt mikä tämä on? Mihin tarkoitukseen? Uusi purkinavaaja? Mikä?

Kun ilta saa / ja kaikki illat saavat / odotan sinua / otan sinut vastaan kiitollisuudella, onnellisena / ja pelkään ainoastaan / että olet ajatuksissasi jossain muualla / toisten luona / kadoksissa.

Sanat ovat tärkeitä. Ihmisten väliset sanat. Sanat ylipäätään. Sanoilla voi rakentaa. Sanoja pitäisi käyttää siihen, vain siihen. Sanojen pitää olla meitä varten.

Jos tämä olisi sellaista fiktiota, jota kirjallisuusagentit ja kustannustoimittajat kaipaavat, haluavat ja peräävät, olisin lähtenyt Hepun matkaan jo tuonnoin sen ensitapaamisen jälkeen, kun Heppu lähti kalamajalle. Kustannustoimittaja sanelisi, että Hepun kalakaveri sairastui tai estyi muuten ja hän pyysi minut, Marian mukaansa.

”Mutta en minä kalasta”, vastasin miehen pyyntöön.

”Ei haittaa. Minä kalastan molempien puolesta.”

Ja näin on. Totta. Heppu kalastaa. Me olemme Langinkoskella, ei sen vähempää.

”Tiedätkö, että keisari kalasti täällä?” Heppu testaa tietämystäni.

”Kuka keisari?” kysyn takaisin.

”Toinen tai kolmas”, Heppu vastaa. ”Aleksanteri siis.”

Ajattelen Aleksanterin patsasta Helsingin Senaatintorilla ja yritän palauttaa mieleeni, mikä patsas on korttelin päässä rannalla, torilla, mutta en muista sitä.

Langinkoskessa Kymijoki virtaa leveänä. Se näyttää matalalta, on sitä varmaan osin, mutta osin ei.

Heppu heittää uistinta ja minä istun kivellä ja hyttyset syövät innolla.

”Onko hyvä?” Heppu kysyy.

Ajattelen, mitä Heppu tuumaisi, jos valittaisin hyttysistä ja ehdottaisin, että menisimme sisälle majaan? Mutta en ehdota sitä. Ihmettelen, etten tiennyt aamulla vielä mitään tästä tulevasta. Aamulla kuvittelin, että palaan illalla kotiin niin kuin aina, laitan teetä itselleni ja sen kanssa pari lämmintä voileipää. Nyt istun kivellä ja alkaa tulla kylmä. Ilta lankeaa.

Ilta sinun kanssasi koskella / jäi kokematta tykkänään / silloin liittomme oli vasta ohut kuunsirppi / joka kasvoi aikaa myöten / kasvoi täyteläiseksi hymynaamaksi taivaan poskeen.

”Näytä”, Aldous Tsitsis vaatii siinä vierellä.

Ojennan vihkoni rakastajalleni.

Aldous lukee: ”Aika veikeä.”

”Et pidä siitä?”

”Pidän kaikesta mitä sinä kirjoitat.”

”Valepukki”, syytän.

”Haluan pitää kaikesta mitä sinä olet kirjoittanut ja mihin olet koskenut.”

”Kuulostaa paremmalta.”

Vedän henkeä, jatkan: ”Tiedätkö? Tiedätkö mitä?”

”No?”

”Luulitko, että ehdotan sitä?”

”En tiedä.”

”En ajatellut sitä vielä.”

Aldous Tsitsis nyökkää, suu velttona, huulet velttoina, rentoutuneena. Esteettinen rumilus. Ruma esteetikko.

”Sinun pitää olla rehellinen minulle”, vaadin.

”Mä olen”, Aldous vastaa.

”Mihin asti?”

”Loppuun asti.”

”Höpö höpö.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 12.9.2020 

Sadekuuro kasteli ja hätyytti meidät pois metsästä. Laitoimme valot pyöriin, sekä eteen että taakse, koska liikuimme hämärissä. Ensimmäiset pisarat lankesivat, kun laitoimme pyörät parkkiin. Kiersimme kuitenkin metsäpolun läpi, tulimme metsätielle ja sitä takaisin. Yksi kanttarelli, muutama pieni nummitatti ja pari pientä voitattia. Voitattien kuoriminen oli kömpelöä, kun sade kasteli sienet ja sormet. Isommat voitatit olivat toukkaisia.

Lähdemme kohta kirjastoon. Hienoa, että se on auki myös lauantaisin. Taavetin kirjasto, Luumäen pääkirjasto on hieno rakennus ja tila. Muistan hyvin sen edellisen kirjaston, joka oli vanhan paloaseman yhteydessä, toisessa kerroksessa. Se oli tunnelmallinen kirjasto, jossa oli lukevien sielujen henki. Upeaa, että sama tunne on pysynyt uudessa kirjastossa tai se on siirtynyt sinne vanhasta. Ehkä joku kirjaston väestä on tallettanut ja ottanut sen tärkeän muun mukaan muutossa.

13.9.2020

Saunassa oli eilen kaksi hevosenpäätä ja nainen sivusta näiden vieressä, keskilauteella. Vesi muodostaa kuvia. Vesimaalauksia, jotka ovat häviäviä ja tallentumattomia, elävät hetken ja muuttuvat joka hetki.

Saunominen on tasaantunut normaaliksi. Saunoimme alkuun päivittäin, koska siinä oli ollut keväällä kahden kuukauden pakollinen tauko. Nyt sauna lämpiää joka toinen tai kolmas päivä. Kolme saunakertaa viikossa on ehkä lähellä nykynormaalia?

Aamun palkintona näin parvekkeelta huimaavaa vauhtia kiitävien pilvien väistyessä kuun ja maatamon ja siinä sivussa Venuksen. Asvaltti on öisen sateen jäljiltä kiiltävän märkä. Katuvalot palavat, mutta rivitalo tien toisella puolella on pimeänä.  

Tunti myöhemmin: Olemme jälleen kotona. Helena halusi uida, joten pyöräilimme rantaan. Tuuli ei ollut hankala.

David Foster Wallacen Infinite Jest on sivulla 801. Eri tahot ovat jäljittämässä Infinite Jestiä, niin kiinnostavaa, mielenkiintoista ja viihdyttävää nauhoitusta, tallennetta, että siihen uppoaa kuin kuuluun mustaan aukkoon. Tämä on yksi juonne tässä megakirjassa.

14.9.2020  

Sen tiesi, että tulee aurinkoisia syyspäiviä. Aamulla talon mittari näytti neljää astetta. Vähän kuuden jälkeen olimme pyörillä liikkeellä. Löysimme puolukoita, kanttarelleja ja kolmenlaisia tatteja, herkku-, kangas- ja nokitatteja. Lisäksi tulivat hirvikärpäset. Litistin pari metsässä ja kotona puolen tusinaa, osalla vielä siivet selässä.

David Foster Wallace kuvaa Infinite Jestissä sivuilla kahdeksansataa ja vähän yli sairaalan petissä tiputuksessa ja letkuissa kärsivää puolitajutonta ja puhekyvytöntä potilasta, jolla käy vieraita istumassa tuolilla sängyn vieressä ja kertomassa tarinoita, miehiä ja naisia alkoholistien ja narkkarien Ennet House -hoitokodista, sairaalan kipusiskoja ja jopa raivo käy paikalla. Katto nousee ja laskee silmissä, kylki on tunnoton aluksi ja kun tunto palaa, se on tulessa ja potilas toivoisi, että se palaisi tunnottomaksi.

Julkaisimme Me puhallamme kynttilöitä(7) -postauksen.

15.9.2020

Korjaan ja oikaisen eilisiä: Wraith on, jos ymmärrän oikein englanti-englanti -sanakirjan tulkinnan, haamu tai aave. Wrath on raivo, jos ym.

Eilen illalla saunasta jäähyllä parvekkeella tuli puheeksi käsite sukupolvi. Mikä se on? Isovanhemmat, vanhemmat ja lapset muodostavat jokainen oman peräkkäisen sukupolvensa. Peräsin onko olemassa jotain vuosilukua, jota käytetään virallisena? Helena googlasi kännyllä: 30 vuotta. Se on nykyinen keskimääräinen synnyttäneen suomalaisnaisen keski-ikä. Vai oliko se tarkemmin ensisynnyttäjä?

Löylyssä ajattelin kuurakettia. Siinä on ensin raketin ykkösvaihe, kantoraketti, joka nostaa raketin ylös ilmakehän läpi. Raketin toinen vaihe käynnistyy – kolmekymmentä vuotta täynnä ja se vie avaruusaluksen kolmessakymmenessä vuodessa kuun kiertoradalle. Kuusikymmentä vuotta on kulunut lähdöstä, kun kuumoduli irtoaa emäaluksesta. Se on kuin pää, joka irtoaa ja jossa on se tärkein ja painavin aivoyksikkö. Vai olisiko siinä jäljellä enää tähtien pölyä, mutta se onkin sopivinta nöyhtää vietäväksi avaruuteen, avaruusmateriaalia.

Wallace kirjoitti miehestä, joka makaa letkuissa sairaalan petissä. Olen lukenut sitä ja siitä noin viisikymmentä, tiheään painettua sivua. En tiedä jatkuuko vuodatus? Olen itse yrittänyt kirjoittaa samasta aiheesta, lyhyemmin, mutta David Foster ei halua eikä harrasta lyhyttä eikä ytimekästä kerrontaa, tarinointia, vaan hän on kuin maanviljelijä pellollaan, joka muokkaa keväistä kynnöspeltoa, kiertää traktorillaan äes, hankmo takana niin monta kertaa samaa savista pellonkohtaa, että lopulta maapaakut ovat pienentyneet ja murentuneet ja pellon pinta on tasainen ja valmis kylvöön. Muistan kai vanhoja, ei niin mahdottoman massiivisia ja painavia traktoreita.  

Me puhallamme kynttilöitä(6)

 >>>jatkuu>>>  

KÄPYKAKKU on syöty. Ei sentään kokonaan. Nostan tähteet jääkaappiin. Otan keittiön alakaapista punaviinin. Minulla ei ole baarikaappia. Eikä viinikellaria, ei sellaista telinettä, jossa viinipulloa kuuluu säilyttää, jotta korkki pullon suussa pysyy viinistä kosteana. Oikea korkki. Minun viinipulloni on viinikulttuurittoman suomalaisnaisen tyyppiä.

Suomeen on tuotu ulkoa, ulkomailta kaikkea outoa tuontitavaraa – tavara ei tarkoita vain kiinteää ja kosketeltavaa lajia – on tuotu monta juttua, jotka eivät ole kotonaan täällä. Peruna on löytänyt kotinsa täältä. Alan harrastajat väittävät, että tupakka on samaa sarjaa. Ehkä. Kahvi on osunut siihen koloon meidän kotoisessa palapelissämme, joka oli ennen ontto, mutta puutteellinen, mutta viini on aika keinotekoinen juttu. Viini on kovin selvästi tuontitavaraa. Sen lisukkeet ovat sitä vielä räikeämmin, viinikellarit, samppanja, kuohuviinikekkerit nurmikolla. Yhtä vähän omaperäistä kuin Halloween. Halloween on Amerikkaa. Pyhäinmiestenpäivä on perinnettä, vakava, uskonnollinen pyhä eikä sen kuuluisi jäädä ilveilevän markkinahumun alle. Kysyn missä on uskonto, kirkko, perinteet?

”Mitä ajattelet?” Aldous Tsitsis kysyy.

”Liian paljon”, vastaan. Sanon ensimmäisen ajatuksen, joka tulee mieleen. Olen oppinut sen Aldoukselta. Ensimmäinen on yleensä paras. Ensimmäinen on useimmiten oikein.

Kaadan meille viiniä laseihin. Viinilasi on siro ja naisellinen. Se on yhtä aikaa hengästyttävän keveä ja täyteläisen pyöreämuotoinen. Punaviini hehkuu väriä.

”Pidän enemmän punaviinistä kuin valkkarista”, sanon. ”Jo värinkin takia.”

”Niin minäkin”, kaiku vastaa.

”Puhut vaan.”

”Älä ole sarkastinen.”

”Vau, nyt tulee jo sivistyssanoja. Onko minun pikkumieheni valmiiksi hutikassa?”

Aldous Tsitsis yllättää niin kuin kuka hyvänsä täyspäinen: ”Pikkumies alkaa jo tojia.”

En ollut tarkoittanut sitä pikkumiehelläni. Minulta pääsee nauru. Se ryöstäytyy. Patoutunut nauru. Sitä riittää. Se on oikeasti pato ja kun pato murtuu, tulva tulee, tulvaa riittää niin pitkään, että vedenpinta laskee. Mikä on ihmisessä se paine, joka vastaa patoaltaan vesimassan painetta?

”Anteeksi”, sanon, kun asetun.

”Naura pois”, Aldous vastaa. ”Mä olen iloinen, kun sä olet noin vapautunut.”

”Kiitos. Anna minun olla.”

Runoilijantauti iskee. En tiedä mitä tarkoitan sanoillani?

”Tarkoititko sitä?” Aldous kysyy.

”En tietenkään”, vastaan. ”Minä olen sinun, sinä olet minun ja me olemme molemmat oma itsemme.”

Runoilija elää sanoista ja sanoissa. Kun näin on, on vaara, että sanat kääntyvät itsetarkoitukseksi ja asia hälvenee.

”Ajattelit äsken Heppua”, Aldous toteaa.

Hän näkee, sanoin jo tämän tilityksen alkajaisiksi.

”Kyllä”, vastaan. ”Kaksi ajatussiirtoa sitten olin Hepussa. Ajattelin politiikkaa.”

”Ajattelit kuinka likaista peliä se on?”

”Niin.”

Miksi sen pitää olla sellaista? Onko se sisäänrakennettu ominaisuus? Onko se väistämätöntä? Kun uskovilla on oma puolueensa, sitä miettii, miten uskovat politiikassa eroavat muista politiikantekijöistä? Eipä juuri. Sitä huomaa, että poliitikot ovat fanaattisuudessaan oman sortin uskovaisia. He uskovat politiikkaan siinä missä uskovat Jeesukseen ja Jumalaan. Uskovat poliitikot uskovat kahteen asiaan yhtä aikaa.

”Mutta rakentavatko he tulevalle elämälle vai tämänpuoleiseen?” Aldous kysyy nappiin.

”Puhuinko ääneen?” kysyn.

”Ei mutta ajattelit.”

”Tarkoitatko, että ajattelin ääneen?”

”Ei. Sä olet puhunut tästä minulle ennen. Mä tiesin mitä sä ajattelet. Ehdin askeleen sun edelle.”

”Niin taisit tehdä.”

Viini on lasissa punaista. Se on huoneenlämmintä ja se lämmittää oudosti muutenkin, monella tapaa. Itse väri lämmittää osaltaan.

Jään katsomaan Aldous Tsitsistä. Toisinaan teen niin. Tuoreet rakastavaiset tekevät niin, vanhat parit eivät. Katsekontakti on tarpeen alussa, ei myöhemmin. Katson Aldousta ja hän vastaa katseeseen. Hän on katsonut minua kaiken aikaa. Hän ei kyllästy.

”Mitä katsot?” Aldous kysyy. Hänen silmänsä hymyilevät.

”Sinun silmäsi hymyilevät”, vastaan.

”Koska katson sinua”, Aldous antaa takaisin.

”En näe itseäni, mutta hymyilenkö?”

”Hymyilet”, Aldous vastaa. ”Kaunokaiseni.”

Kuinka monen vaiheen päässä odottaa sänky? Jos ei tarvitsisi riisua, jos olisi valmiiksi alasti, se tapahtuisi, käynnistyisi etuajassa.

Joskus täytyy ehdottaa, että olisimme alasti ja katsoisimme kuinka pian olisimme toistemme kimpussa.

”Arvaatko mitä ajattelen nyt?” kysyn Aldoukselta.

”Sitä.”

”Tavallaan.”

”Ajatteletko missä asennossa tahdot saada orgasmisi?”

En ole niin pitkällä. En usko edes, että tulen saamaan orgasmin. Olen liian estoinen siihen. Ajatukset jauhavat päässä ja vievät sen mahdollisuuden. Orgasmi on kuin uni, se tulee silloin, kun sitä ei ajattele. Uni ei tule käskien eikä hekuman huippu.

Aina ei edes halua. Riittää hallittu, hellä yhdessäolo. Niin totta.

”Sä ajattelet rakastamisen lajeja”, Aldous Tsitsis sanoo sekaan.

”Kyllä, tavallaan”, vastaan. Tavallaan tuli toistona.

Viini on vajentunut laseissa. Ojennan käteni, tartun lasiin sen pyöreästä pepusta ja Aldous tekee saman.

”Sinulle”, Aldous toivottaa.

”Sinulle”, vastaan.

”Olet rakas”, Aldous sanoo.

”Sinä myös”, hymyilen.

On hyvä, että olemme kahden, ajattelen. En haluaisi kenenkään muun kuulevan meitä. Tämä viestintä on vain kahdenkeskistä. Tässä ei ole muilla osaa.

Kun Prinssi syntyi, aloin syödä taas e-pillereitä. En halunnut tulla saman tien uudestaan raskaaksi. Päätin oikeastaan, että yksi lapsi riitti minulle. Ainakin sillä hetkellä, vasta synnyttäneenä ja muutaman viikon ikäisen vauvan äitinä, koin ja ajattelin näin. Aloin syödä pillereitä. Jos vastaisuudessa tuntisin tarvetta saada lisää jälkikasvua, lopettaisin niiden käytön. Niin yksinkertaista, vaivatonta ja helppoa.

Aloitin ehkäisypillerien käytön hieman yli kaksikymppisenä. En harrastanut irtosuhteita, en harrastanut ylipäätään seksiä ja vasta, kun aloin seurustella, kävin gynekologilla ja sain pillerit.

Piilotettu vihjaus, että olin seurustellut ennen Heppua. Minulla oli kokemukseni. Näppituntuma, jos sen nimi on näppi? Tällainen tapaus. Saiko kuningashuone sätkyn? En ollut impi, puhdas pulmunen, vaikka moni kuvitteli kai niin.

Heppu ei tarkastanut eikä kukaan muukaan, oliko immenkalvoni ehjä vai ei? Se repesi jo jumppasalissa. Se repesi kärrynpyöränheitossa. Hei hölmöt, taitaa olla minun oma asiani milloin ja miten ja missä se pikku puhkaus kävi? Kuin pierun olisin päästänyt. Olin rento. Olin valmis. Se ei sattunut.

Olkaa iloisia puolestani. Minuun ei sattunut silloin. Verta tuli, vähän. Joskus tulee suusta saman verran verta, kun puraisee poskeen. Ei mitään mainittavaa. Ei mitään mitä pelätä. Ei mitään sellaista, josta isot tytöt puhuvat.

Halveksin ryhmää isot, kokeneet tytöt. Heitä pahempia ovat kai vain kaiken kokeneet? Mitä tarkoittaa kaiken kokeneet? Ovatko tämän tittelin saavuttaneet henkilöt ajaneet esimerkiksi täysperävaunullista rekkaa, peruuttaneet sen johonkin ahtaaseen välikköön, ohjanneet kenties matkustajalentokonetta, suihkaria, kiivenneet radiomastoon huoltotöihin? Pitäneet kuolevaa lasta kädestä?

Esimerkki tapauksesta nainen kiihtyy ja kiihdyttää itsensä. Tästä puuttuu vain seksi. Mutta ei kiukku.

>>>jatkuu>>>  

Terveisiä Taavetista

 8.9.2020  

Maalaus vuodelta 1997. 

Sumu aaltoilee rivitalojen väleissä. Puiden latvat, tässä valaistuksessa samanlaisina mustina siluetteina erottuvat mäntyjen ja koivujen latvat kohoavat vaalean sumuharson yläpuolelle. Näen ne keittiön ikkunasta. Parvekkeella oli pimeää ja kylmää aamuvarhaisella, joten se ei kutsunut viihtymään.

Päiväkirjalajikkeita on useita. Ne voivat olla teemakohtaisia – päiväkirja luetuista kirjoista, lintupäiväkirja, sääpäiväkirja, mutta yhtä lailla voisi pitää aamuun keskittyvää päiväkirjaa ja vaikka yökirjaa. Yökirja olisi päiväkirjan rajatapaus.

Huomaan, että Terveisiä Taavetista on aamuun kallistuva sekapäiväkirja. Sekatyöhenkilöiden päivän- ja ajankuvaa.

Eilen illalla mieliala oli se, että lähdemme tänään varhain pyöräilemään marja- ja sienimetsään, mutta keittiön lämpö voitti tällä kertaa. Päivärutiinimme ei tästä muutu varsinaisesti. Ehdin jo työstää tulevaa seuraavaa Kaunis kesäpäivä -blogin jatkokertomusta, Repeä, kirjoittaa uudestaan kirjoitettua. Parhaina päivinä olen saanut kokonaisen blogillisen kerralla valmiiksi, mutta nyt sumplaan samaa päiväannosta kolmantena peräkkäisenä päivänä. Sovittelen sanoja. Sen jälkeen luen soviteltuja sanoja ja suoritan kritiikkiä. Seuraan ja yritän nähdä mihin suuntaan teksti on muokkaantumassa? Onko se oikea suunta? Haluanko kääntää tekstiä siihen mutkaan? Perunko tekemäni muutokset? Muutanko muutettuja?

Saattaa vaikuttaa kaoottiselta. Ehkä näin on.

Eilen Helena pesi makuuhuoneen ja keittiön ikkunat. Tänään on parvekelasien vuoro.

9.9.2020 

Lisää Repestä. Tarinaa on valmiina seitsemän jaksoa, osaa, lukua, kerta-annosta. Luin osan numero seitsemän Helenalle eilen ja hän nyökkäsi.

Olen hyvissä ajoin asialla, koska ajankohta, jolloin on suunnitelmissa, että alamme julkistaa Repe -fiktiota, on vasta kahden kuukauden päästä. Seitsemäs jakso teetti töitä kolme päivää. Minulla on valmis pohja, johon teen tätä Repeä tai se oli yksi kuvitelma – pientä viilailua ja teksti on valmis. Erehdyin. Kirjoitan tekstiä kokonaan uusiksi, mutta tietty teema, tapahtumat ja henkilöt ovat päässä valmiina. Tänään aamusella luin kokonaan kirjoittamani kolmekymmentäviisi sivua ja sen jälkeen aloitin luvun numero kahdeksan ja etenin sitä sivun verran.

Olenko oikealla tiellä? Käänyinkö liian jyrkästi? Mikä on perimmäinen idea ja mikä olisi tärkeintä ottaa esiin? Leikkaanko tarinan kehityksen poikki tästä vai jatkanko vielä? Onko tämä replikointi turhaa?

En ajattele oikeasti näin, mutta toisaalta kaikki nämä kysymykset ja epäilykset ovat siellä jossain, epämääräisinä ja utuisina odottamassa sitä hetkeä, kun niillä on sananvuoro.  

1997-Suoanttila

10.9.2020 

Nopeaa toimintaa. Julkaisimme Me puhallamme kynttilöitä(6) -postauksen. Siihen tuli tekstin lisäksi kuva alkuun ja toinen loppuun. Laitoimme sen blogiin Helenan läppäriltä, koska hänellä ovat kuvat koneellaan ja laitamme mieluummin kuvan ensin, ettei se jää pois. Tänään laitoimme ensin kuvan, sitten tekstin ja lisäksi loppuun toisen kuvan.

Homma hoidettu ja kävelin keittiöstä makuuhuoneeseen, muutaman askeleen ja avasin oman koneeni. Kun pääsin blogit.fi -sivuille, sinne oli ilmestynyt minuutti sitten Me puhallamme kynttilöitä(6). On ollut toisia kertoja, jolloin olen muistuttanut sivustoa, kun omaa postausta ei ollut näkynyt eikä kuulunut, vaikka se oli lähtenyt maailmalle kaksi, kolme tuntia aiemmin, mutta nyt tuli enkat toiseen suuntaan. Kiitoksia.

Me puhallamme kynttilöitä -fiktiota on saatettu julki tämän jälkeen neljäsosa. Kolme neljännestä on vielä tulossa. Kirjoitin alkuperäisen Me puhallamme kynttilöitä -fiktion kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt julkaistuva versio on muuttunut alkuperäisestä. Alkuperäinen ei yltänyt kustantajien listoille.

Vene -öljy-2002

11.9.2020

Eilen illalla tuuli kolisteli parvekelaseja. Katsoimme iltamyöhällä jalkapalloa läppärin näytöltä keittiössä. Niinpä olimme puolenyön jälkeen parvekkeella ihmettelemässä tähtitaivasta. Pilvet väistyivät. Kuu näkyi. Puolikuu hallitsi taivasta, mutta tähtiä erottui myös. Sinnittely palkittiin, sillä Seulaset tuli himmeänä ryppäänä esiin, kun pilvet häipyivät sen edestä.

Eilen saimme lainaan Parnasson viimeistä edellisen numeron. Siinä on artikkeleita David Foster Wallacen Infinite Jestin käännöstyöstä, James Joycesta markkinamiehenä ja Joyce Carol Oatesin etähaastattelu. Luin varmaan kaksi tuntia näitä antoisia juttuja. Kari Aronpuron runon luin myös. Aronpuron kokoelma Aperitiff – avoin kaupunki tuli kirjahyllyymme heinäkuun ensimmäisenä 1981. Ostimme sen Lievestuoreen Kirja- ja Paperi -nimisestä liikkeestä. Sen hinta näkyy olevan 9.00. Se oli markka-aikaa. Luin sen vihdoin kaksi vuotta sitten. Helmikuun neljäs päivä 2018 olen merkinnyt sen luetuksi. Kirja odotti lukemistaan vajaa neljäkymmentä vuotta. Pitäisi varmaan pyytää anteeksi Aronpurolta, että siinä meni niin kauan.  

Kivet 1995

Me puhallamme kynttilöitä(5)

 >>>jatkuu>>>  

PRINSSIN synnyttyä saimme lahjoja kaikelta kansalta. Ymmärsin, että tätä on olla kuninkaallinen. Lahjoja, jotka jaoimme eteenpäin tarvitseville. Tietenkään sitä ei kerrota kellekään. Silmänisku.

Vaippojen vaihtoa Prinssille. Sitten melkein saman tien Heppu halvaantui ja hänestä tuli iso vaippatoukka. Tosin minun ei tarvinnut sentään vaihtaa Hepun vaippoja.

Ajattelin, että jos kerran me olemme sillä lailla kuninkaallisia kuin on annettu ymmärtää ja on toitotettu, nyt pitäisi Prinssi lyödä kuninkaaksi ja kuningattaren kuuluisi asettua väliaikaiseksi hallitsijaksi valtaistuimelle.

Taisin nähdä unta tästä. Paremmin painajainen. Olin saanut kerrasta kyllikseni, kun Hepun ruumis petti hänet ja minut, meidät. Olimmeko silloin enää me?

Olin saanut kyllikseni ja halusin luopua koko jutusta. Ainoa hyvä oli, että Heppu sai ruhtinaalliset hautajaiset. Ivailen tahallani. Virassa olevana, mutta kykenemättömänä hoitamaan postiaan, Heppu pantiin syrjään, mutta sen maksoi tietenkin kansa. Ensin siirtyminen pois virka-asunnosta, Hovista, sitä ei voinut estää, koska ennuste kertoi, että Heppu ei palautuisi ennalleen. Elämässä mikään ei palaudu ennalleen.

Me muutimme ja se oli eri asunto kuin tämä minun nykyinen kaksioni. Se oli sviitti.

Meillä asui Hepun hoitaja. Prinssi kasvoi, vietti ensimmäisen syntymäpäivänsä, käveli, puhui muutamia sanoja ja Heppu olla möllötti ja katsoi.

Aldous Tsitsis alkoi käydä meillä. Minun runoilijaystäväni. Meidän yhteytemme ja ystävyytemme oli puhtaan runollista, oli sitä aikansa, mutta niin aika tasaa. Aikaa kerrostuu, aika kattaa kaiken ja jostain alkaen Aldous alkoi vallata Hepun sijan. Hän tuli korvaajaksi niin kuin tietyissä filmeissä on kuvattu niin, että kaksi eri kuvaa ovat hetken aikaa päällekkäin kunnes edellinen poistuu ja jälkimmäinen jää jäljelle. Edellinen ei haluaisi lähteä, ei haluaisi tulla työnnetyksi pois tai vaihtoehtoisesti jälkimmäinen tunkee siihen kuvaan ja työntää toista pois, sietää epämukavuutta aikansa ja saa viimein tahtomansa.

Annoin Aldous Tsitsikselle ennen kuin Prinssi täytti vuoden.

Kysyin sitä Hepulta.

”Heppu, minä tarvitsen miehen. Kun Aldous tulee käymään seuraavan kerran, me rakastelemme.”

Katsoin Heppua puhuessani. Mieheni silmät liikkuivat. Suu ei saanut sanoja aikaiseksi, mutta ajatukset elivät.

”Vastustatko sitä?” kysyin.

Luulen, että en saanut vastausta. Olisiko vastaus muuttanut jotain? Halusin tietynlaisen vastauksen.

”En voi kuin valittaa”, sanoin Hepulle. Me olimme kahden sillä hetkellä. En tiedä kuunteliko Hepun hoitaja oven takana minua, meitä eli minun ääntäni, yksinpuheluani, mutta en välittänyt asiasta. Jos aioin rakastella Aldous Tsitsiksen kanssa tai jos aioin rakastella kenenkä hyvänsä muun kuin käyttökelvottomaksi käyneen Hepun kanssa, Hepun hoitaja kuulisi, näkisi ja tajuaisi tilanteen ilman muuta.

Sitä paitsi en ole luonteeltani vilpillinen ihminen. En voisi olla vilpillinen. Kysyin siksi rehellisesti Hepulta, mitä tämä tuumi pikku syrjähypystä? Rehellisesti? Kysyin? Miten voi kysyä sellaiselta, joka on puhekyvytön?

Tiesin sydämessäni ja näin Hepun silmistä, että hän tiedosti, mistä puhuin ja antoi hyväksymisensä. Mutta en voi olla varma.

Miten sitten kävi? Aldous Tsitsis tuli runoineen, rakastavana, kiintyneenä, me suutelimme ja Aldoukselta ruiskahti housuihin.

”Oho”, hän sanoi.

”Sepä tuli”, sanoin.

Se oli ensimmäinen kerta. En saanut siitä paljon iloa. Valehtelen. Me suutelimme pitkään ja intohimoisesti. Minun kauan kaipauksessa riutunut sisimpäni sai rutistaa rakkaan miehen syliini.

”Ensi kerralla”, sanoin.

Aldous: ”Työnnätkö sä nyt mut pois?”

”En. Miksi työntäisin?”

”Ajattelin vain.”

”Älä sinä ajattele, pöllöpää.”

Aldous hymyili. Harvat hampaat. En ole varmaan maininnut vielä, että kaiken muun hassunkurisen ja huvittavan lisäksi Aldous Tsitsiksen hampaat ovat harvassa. Tai sitten minä näen väärin. Hän on harvahampainen kummitus. Minun peikkoni. Minun tutunalleni.

Kun Aldous lähti sinä päivänä, menin katsomaan Heppua. Hoitaja oli kutomassa Hepun vieressä ja lähti kohteliaasti pois, kun tulin siihen. Hoitajan ilme ei kertonut mitään, mutta epäilen silti, että hän moitti minua mielessään. Aldous ja minä olimme pitäneet ääntä. Olimme jutelleet normaalilla äänellä. Emme kuiskailleet. Aldous Tsitsis ei osannut, ei ollut opetellut eikä oppinut kuiskailemaan. Hän ei ollut siinä mielessä mikään hienotunteisuuden ilmenemä.

Hoitaja poistui huoneesta ja olimme Hepun kanssa kahden. Hain katsekontaktin.

”Aldous tuli kynsille”, sanoin.

Heppu katsoi minua, ymmärsi mitä ymmärsi.

”Näin paljon minulla on”, sanoin. ”Minun kannatti mennä naimisiin sinun kanssasi.”

Edelleen Heppu katsoi minua.

Kun Prinssin yksivuotissynttärihulina oli takana, muutama päivä sen jälkeen, oikeammin illalla, otin Aldous Tsitsiksen viereeni aviovuoteeseeni. Eipäs ollut muuten aviovuode. Se tietty vuode jäi siinä vaiheessa, kun muutimme pois Hovista. Se vuode myytiin. Tai lahjoitettiin pois, en tiedä. Ajattelin silloin, että se pitäisi säästää, pitää tallessa, mutta en sanonut sitä kenellekään ääneen. Oletin, että minua pidettäisiin hölmönä, jos sanoisin sen. Ihminen voi kerätä kaikenlaista ja pitää kaikkea tunnearvoltaan tärkeää säilössä, mutta vuode on liian iso sellaiseen.

Niinpä en vienyt Aldousta aviovuoteeseeni. Jätin sen avion siitä pois. Me rakastelimme. Aldoukselta tuli nopeasti.

Hän ei ollut rakastellut ennen naisen kanssa, hän kertoi. Tiedän, sanoin. Hän kysyi pitäisikö sen kestää kauemmin?

”Ensi kerralla sun pitää pidätellä nautintoa”, sanoin.

”En pysty”, hän sanoi.

”Pysty mun vuokseni. Ajattele niin.”

”Ajattelen”, Aldous vastasi tottelevaisena ja kuuliaisena. ”Yritän.”

Pidinkö peliä Hepun silmien edessä? Pidin. En salassa. Se oli avointa.

Kerroin asioita hänelle: ”Ei ole ketään muita. Aldous on erityinen ja ainoa.”

Uskoiko Heppu minua? Ehkä. Antoiko hän hyväksyntänsä ja siunauksensa? Kysyikö sitä kukaan häneltä? Millä tavoin olisi saanut vastauksen?

Kahden vuoden ajan, kolmen, Heppu pysyi paikallaan, halvaantuneena aisankannattajana, jonka oma aisa oli tehnyt tenän.

Nyt me sytytämme kynttilät. Aldous sytyttää ne.

Juomme kahvia ja odotamme hetken. Katsomme palavia kynttilöitä. Kakkukynttilät palavat nopeasti. Ne ovat sellaisia symbolisia.

”Puhallatko sinä?” kysyn.

”Puhalletaan yhdessä”, Aldous vastaa.

”Onnistuuko yksi kynttilä kerrallaan?”

Aldous ei ole varma.

”Sinä ensin”, hän ehdottaa.

Puhallan vihreän kynttilän sammuksiin. Sitten Aldous puhaltaa: Kaksi vihreää kynttilää sammuu.

”Ups”, Aldous sanoo.

”Ei mitään”, vastaan. Puhallan yhden punaisen kynttilän.

”Puhalla keltainen”, ehdotan.

Aldous puhaltaa keltaisen kynttilän sammuksiin, minä puhallan punaisen, niitä sammuu kaksi samalla kertaa ja Aldous puhaltaa viimeisen kynttilän.

”Kiitos”, sanon.

Tartun kakkulapioon. Leikkaan viipaleen itselleni. Sen jälkeen käännän kakun niin, että kakkulapion kahva osoittaa Aldous Tsitsikseen päin.

”Ole hyvä”, sanon.

”Kiitos.”

Se on käpykakku. Kakku vaihtelee vuodesta toiseen. Tänä vuonna päädyimme käpykakkuun. Kynttilät sojottavat kakun pinnassa kuin harvat siilin piikit, nyt jo puhallettuina, ohuet kynttilät ja mustaksi karreksi palaneet sydämet. Sydämet palavat karreksi. Niillä on sellainen taipumus.

Kakku on hyvää.

”Hyvää”, sanoo Tsitsis.

Hyvä, että maistuu, ajattelen. Myös sen, että ilta on oleva jälleen viisaampi.

Suuri ajatus, tyhjä ja mahtipontinen. Mistä se tuli?

”Onko sun hyvä?” Aldous huolehtii.

”On”, vastaan. ”Kaikki on hyvin.”

Helvetissä on kaikki hyvin. Tämä on taas sitä minun runoa.

Helvetissä kaikki on hyvin / liinat ojennuksessa / arkku lämmitettynä / hiilihanko pirun käsissä / ja pirun pili pystyssä.

”Minkä nyt kirjoitit?” Aldous kysyy. ”Sun kahvi jäähtyy.”

Nostan kupin huulilleni.

”En tiedä voinko näyttää tätä sulle?”

”Voit.”

”Jos lupaat, että et ala itkeä?”

”En itke.”

”Lupaa, ettet ajattele tätä muuna kuin runona?”

”En ymmärrä ihan.”

”Hän ei ymmärrä ihan”, sanon ja ojennan runovihon hänen käsiinsä.

Aldous lukee.

”Hm”, hän sanoo.

”Ei mitään nättiä runoutta”, selitän.

”Ja väität, että kaikki on hyvin?” Aldous kysyy.

”Väitän. Kun sä olet siinä lähelläni, kaikki on hyvin.”

”Onko?”

”On. Epäiletkö sitä?”

Hymyilen kysyessäni ja Aldous huomioi sen: ”Sinä hymyilet tällaisten sanojen jälkeen.”

”Koska ne ovat vain sanoja.”

”Voinko luottaa siihen?”

”Voit, jos rakastat minua.”

”Sinä tiedät, että minä rakastan sinua.”

Olen iloinen siitä, että emme asu siinä vanhassa paikassa, hautakammiossa ja että se hoitajanunna ei ole kuulemassa lepertelyämme. Hän ei ollut nunna, mutta nunnamainen.

”Tallessa on”, Aldous sanoo.

”Saat hävittää, saat säilyttää, kuinka haluat”, annan vapaat kädet. ”Saat valita mielesi mukaan.”

”Säilytän. Tietenkin.”

>>>jatkuu>>>