Me puhallamme kynttilöitä(8)

 >>>jatkuu>>>  

YRITÄN muistella milloin Heppu tuli uudelleen? Hän palautti avaimen. Ei. Ei se mennyt niin. Heppu palautti kyllä avaimen, mutta ei minulle. Eikä se kalamaja ollut Langinkoskella. Se on liian kaukana. Museo, höhlä.

Heppu tuli uudestaan vuokraamaan jotain muuta? Ei tullut. Nyt tiedän ja muistan: Menin kirjamessuille Helsinkiin, Pasilaan, Messukeskukseen ja näin siellä Hepun. Se tapahtui ennen kuin Heppu sai henkivartijakaartin ympärilleen ja liikkui vielä itsekseen. Me näimme toisemme kirjamessuilla.

Kiitos kirjamessuille. Mikä arvokas tapahtuma.

Kustannustoimittajafiktio menee niin, että Heppu näyttää osaamistaan ja tietämystään kulttuurin saralla ja haastattelee kirjailija Jörn Donneria. He puhuvat ruotsia ja suomea siansaksaksi. Huomio kiinnittyy näihin valovoimaisiin miehiin, Jörnin ääneen ja Hepun silmänpilkkeeseen ja minä, joka olen yleisön joukossa kuuntelemassa, en muista haastattelupuolituntisen jälkeen, mistä kirjasta oli puhe? Ehkä se oli kirjailijan saama tunnustuspalkinto urasta?

Aivan sama.

Pääasia on lähteä pois ennen kuin haastattelu päättyy. Aion välttää rysiksen. Siirryn penkkiriviä ihmisten editse, pyytelen anteeksi, kohteliaasti vain nyökäten, ei ääneen, pääsen pois välistä, pujottelen penkkien päädyssä laidassa seisovan ja kuuntelevan väen välistä. Olen selvillä vesillä, ohittamassa kateederia, kun Heppu sanoo mikrofoniin: ”Kaunis rouva siellä, pieni hetki.”

En ole rouva, mutta käännän silti pääni. Itse asiassa olen katsonut koko ohikulun ajan välillä estradilla istuvia kahta herrasmiestä ja tajuan, että Heppu puhuu minulle. Koska Heppu katsoo minuun.

Ympärillä, vieressä ja takanani ei ole ketään ja Heppu katsoo minua ja Jörn Donner kurkottaa ja katsoo myös.

”Jösses, va e det, hon e så vacker. Vilken kvinna”, Jörn mörähtää räkäisen seksikkäällä äänellään.

”Älä mene”, Heppu sanoo, pyytää ja pysähdyn. ”Odota hetki. Tee minut onnelliseksi ja odota hetki.”

Se oli kosinta, etänä.

Tee minut onnelliseksi ja odota hetki.

Ne sanat tanssivat mielessäni. Käyn naistenhuoneessa kirjoittamassa tapauksen ylös muistivihkoon. Vessassa siis, mutta hienot ladyt käyvät vain naistenhuoneessa ja alan opetella tavoille.

Me istumme kahvilla. Heppu haluaa tarjota. Hän maksaa.

Hetkeä myöhemmin sanon, että minun pitäisi kieltäytyä.

”Kieltäytyä?” Heppu toistaa yllättyneenä.

”Sinä sanoit itse, ettei pidä ottaa lahjuksia.”

”Mutta se on eri juttu.”

”Ei ole”, väitän.

Kustannustoimittaja ei tiedä, että tähän aiheeseen perustuva ajatuskulku on edessä vasta tuonnempana.

Heppu lupaa, ettei hän tuo julki koskaan eikä missään, että hän on tarjonnut jotain minulle. Ei. Minä olen maksanut joka paikassa ja kaikkialla itse.

Teen luonnoksen ja Heppu allekirjoittaa sen ja haemme siihen kahden luotetun henkilön todistukset alle. He vakuuttavat, että Maria ei ole ottanut missään eikä missään yhteydessä lahjuksia vastaan Hepulta. He kuittaavat tämän virallisesti.

Kirjamessut menevät kaikella muulla tapaa pilalle. En osaa keskittyä enää mihinkään. Minua nolottaa Hepun seurassa, sillä tämä kaistapää kävelee päin ihmisiä, koska ei saa silmiään irti daamistaan. Katastrofi.

Siitä on seuraavana päivänä molemmissa iltapäivälehdissä: Heppu oli umpipäissään kirjamessuilla. Heppu näki vain naisen vieressään. Heppu flirttaili nuoren neidon kanssa.

Olen ihastuksissani nuoresta neidosta. Omasta mielestäni olen ikäneito, seinäkukkaseksi syntynyt ja sellaiseksi jäänyt ja kuihtunut ja nyt tällainen näkyvyys ja sensaatio.

Jatkoa seuraisi, mutta kustannustoimittaja juo parhaillaan bonuksiaan ja on räkä poskella.

Maria, runotyttö, joka ei harrasta yleensä proosaa, ei tuota sitä itse. Lopetan tähän ja katson Aldous Tsitsistä.

”Tuon mä lukisin heti ensimmäisenä”, Aldous antaa tunnustuksen.

”Mä kritisoin kustannustoimittajia”, voihkaisen. ”He pilaavat koko kirjallisuuden. Heillä on muotit valmiina ja sen mukaan täytyy kirjoittaa. Kamalaa. Kammottavaa.”

”Kritiikki ei osu”, Aldous Tsitsis sanoo.

”Eikö?” kysyn.

”Lukijat, kuulijat ymmärtävät vain sen mitä he haluavat ymmärtää”, Aldous väittää. ”He eivät usko muuta. Lukijat ja kuulijat ovat kaikenoppineita.”

”Shit”, sanon. ”Hemmetti.”

Meillä on toinen viinilasillinen menossa. Lämmintä, miellyttävää, punaista viiniä. Se on kuin punainen lakana, joka levittyy meidän tulevan lemmenhetkemme eteen.

”Et kertonut miten löysit minut”, Aldous Tsitsis huomauttaa.

”En”, vastaan. ”Sä olit sitkeä. Sä olit takiainen.”

”Muuta.”

”Sä et antanut periksi.”

”Tiedän.”

Aldous kysyy muistanko milloin tapasimme ensimmäisen kerran?

”En”, vastaan. En halua valehdella. Se on puhdas sisin minussa, joka ei ole muuttunut. Maailma ei parane valehtelemalla.

”Kerro sinä.”

”Kerronko?”

”Kerrotko kustannustoimittajan version vai omasi?” kysyn.

”Puhun vain omiani”, Aldous vastaa.

Hän oli lähettänyt runojaan Marialle. Hän kirjoitti aina Marialle Mariana. Ja sitten Maria vastasi, että kelle hän oikein lähetti runojaan? Ei täällä ole ketään Mariaa.

Maria ei vastannut omissa nimissään, mutta hän se oli.

”Nyt alan muistaa”, tunnustan.

”Maria oli se taikasana”, Aldous paljastaa. ”Se sai uteliaaksi.”

”Ei ainoastaan minut. Kaikki olivat uteliaita”, tunnustan toisen kerran. ”Heppu ehdotti, että pyytäisin tätä henkilöä näyttäytymään. Kukaan ei ollut kuullut Suomessa liikuskelevasta Aldous Tsitsiksestä.”

”Fiktiivinen henkilö”, Aldous tunnustaa. ”Mutta se toimi.”

Järjestin jonkin runotilaisuuden. Kutsuin vieraaksi paikalle muutaman nuoren, paikallisen naisrunoilijan, piileviä kykyjä, jotka jostain syystä myös jäivät sille tasolle. En muista enää näitä, en nimiä enkä kasvoja. Ja outolaisena mieskiintiöläinen Aldous Tsitsis. Toisena miespuolisena henkilönä oli läsnä Heppu.

”Heppu pärjäsi hyvin”, Aldous kehaisee, mutta en anna pisteitä miehelleni: ”Ei pärjännyt. Oli ihan kiva nähdä vaihteeksi sellainen tilanne, jossa Heppu joutui ymmälleen. Ei millään pahalla, Heppu. Rauha sinun luillesi.”

Annoin kaikki pisteet miehelleni siitä, että hän osallistui näin vaimonsa kutsumiin runokekkereihin. Heppu ei ainoastaan kehottanut runoihin hullaantunutta vaimoaan pyytämään kaffeelle muutamia paikallisia, aloittelevia kynäilijöitä, vaan hän kunnioitti tilaisuutta olemalla läsnä itse korkeassa persoonassaan.

Lehdistöä ei ollut mukana. Sitä ei ollut kutsuttu. Se loisti tarpeettomuuttaan.

”Heppu pärjäsi hyvin”, Aldous Tsitsis sanoo uudestaan hetken tuumittuaan.

”Saat pitää mielipiteesi”, lupaan.

”Kiitos.”

Hepulle tuli yllätyksenä, että Aldous Tsitsis oli vammainen. Kirjeistä se ei näy. Onni tai onnettomuus. Se oli yhtä lailla yllätys myös minulle, muuten. Päätin, että en kutsu tätä veikkoa kylään toista kertaa.

”Ihme, että kutsuit uudestaan”, Aldous virnistää.

Kaiken hoksaava, ajatustenlukija, ajattelen.

”En aikonut kutsua”, sanon. ”Jos minä olisin päättänyt, en olisi kutsunut toista kertaa.”

”Et kutsunut, et”, Aldous myöntää. ”Sinun miehesi kutsui. Hän saattoi meidät yhteen.”

”Hän saattoi meidät yhteen”, toistan.

Siitä tavasta en ole päässyt eroon enkä välttämättä edes halua. Toistan kuulemiani lauseita. Runoilija toistaa lauseita, analysoi ne läpikotaisin, siitä tässä on kysymys. Ajatusten painamisesta mieleen. Lauseiden peräkkäisten sanojen toistamisesta, muuttumattomana mantrana.

”Hän sen teki”, sanon. ”Kiitos Hepun me istumme tässä.”

Paljon merkitsevä kommentti. On myös muita ja muuta, jonka ansiosta me istumme siinä.

>>>jatkuu>>>