>>>jatkuu>>>
PRINSSIN isän puoleinen suku on käsittelemättä. Hepun äiti eli vielä, kun Prinssi syntyi ja hän eli kauemmin kuin pojanpoikansa ja poikansa ja kuoli heti Hepun jälkeen. Hän nukkui pois. Näin voi sanoa siitä ihmisestä.
Kun kohtasin Hepun äidin ensimmäisen kerran eli minut esiteltiin hänelle, huomasin, että vanhan rouvan ymmärrys ei ollut enää tästä todellisuudesta. Heppu ei nähnyt sitä yhtä selvästi. Hän oli rajoitteinen äitinsä kohdalla. Hänen arvostelu- ja käsityskykynsä vääristyi tällä kohtaa, vaikka ketäpä se haittasi? Huomasin, että vanha rouva luuli ja kuvitteli jollain ymmärryksensä tasolla, että olen Hepun henkiin herännyt vaimovainaja tai ehkä olin uusi kotiapulainen. Järjen valo lepatti himmeänä kaihisissa silmissä. Kauniisti ikääntynyt komea nainen muuten, ryhtiään myöten, mutta silmistä näki, että hänen maailmansa ja meidän muiden maailma eivät olleet samaa universumia.
Hepun veljet ja sisko jäivät minulle etäisiksi. Kuinka voisi olla muuten? Olimme tyyten eri ikäpolvea. Minä olin väärän ikäinen. En kuulunut oikein kenenkään kategoriaan.
Tiedostin, että muuta sukua oli olemassa myös, kaukaisempaa sukua, mutta Heppu ja minä emme olleet erikoisemmin tekemisissä näiden kanssa. Hepun virka määritteli ja rajasi sen, kuinka paljon hänellä oli aikaa ja sen jälkeen tarmoa jäljellä ylläpitää suhteita sukulaisiinsa. Halusta en puhu. Heppu asetti kuntoilun ja liikunnan tärkeämmälle sijalle kuin esimerkiksi istumisen kahvikekkereissä veljentyttären luona tai näiden kestitsemisen virka-asunnollaan.
Myös siinä suhteessa olimme Hepun kanssa samanlaisia. Viihdyimme kotona. Nyhjötimme yhdessä. Minulla oli kirjani ja runoni ja Hepulla omat lukumieltymyksensä. Kirjallisuudesta saatoimme keskustella tuntikaudet. Olimme eri mieltä, totta kai ja aika monen kirjailijan kohdalla makumme menivät ristiin, mutta enemmän oli sentään niitä kynänkäyttäjiä, joita arvostimme molemmat yhtä paljon. Suomalaisista näitä huippuja edustivat esimerkiksi Juhani Aho vanhemmasta kirjailijakaartista ja Veijo Meri enemmän omanaikalaisistamme, jos poimin vain kaksi esimerkkiä ja ulkomaisista kirjailijoista pidimme molemmat Paul Austerista ja Ernest Hemingwaystä. Ja kymmenistä, ei, sadoista muista.
Runoilijoita Heppu ei arvostanut. Tai ei siinä mitassa ja kiihkeydessä kuin minä. Hän, rakas mieheni peitteli sitä, mutta se oli kömpelö yritys.
Heppu ei ollut runoilija. Hän oli läpeensä mies.
Veikeää muuten, että parhaat runoilijat ovat melkein kaikki miehiä tai suuri osa, mutta se johtuu ehkä enemmän siitä, että ennen aikaan vain miehet olivat oikeita ihmisiä. Luin jostain hiljattain pikku-uutisen, jutun, että eräät sovinistiset miehet ovat käyttäneet englannin kieltä esimerkkinä miesten ja naisten sovittamattomasta erosta. Man tarkoittaa miestä ja ihmistä. Woman on jotain muuta. Minä heittäisin siihen tsoukkina, että herra sovinisti tarkoittaa kai Whoman?
Naisena minun kuuluisi pitää runous puhtaana miehisestä törystä, mutta en alennu pikkumaisuuteen enkä käyttämään miesten aseita, samoja aseita, joihin miehet aina tarttuvat, kun tuntevat tarvetta siihen. Minulle on olemassa vain runoilijoita, sukupuolesta ja iästä riippumatta. Miesten analyysissä on runoilijoita ja erikseen naisrunoilijoita.
Helvi Juvonen. Pikarijäkälä. Kaunista. Kristallia. Pentti Saarikoski. Hänen rehellisyytensä ja lämpönsä.
Harmi, etten päässyt tapaamaan kumpaakaan näistä kahdesta suuresta. Enpä tavannut liioin Eino Leinoa. Nyt tässä on pahus kaksi miestä ja vain yksi nainen. Aulikki Oksanen. Nyt naisia on myös kaksi. Tasapeli.
Heppu oli rajoittunut myös siinä suhteessa, että hänelle poliittinen katsantokanta ja näkemys merkitsivät enemmän kuin runous, aiheen runollinen ilmaisu. Heppu ei olisi silittänyt päätäni, jos hän olisi lukenut, että nostin Aulikki Oksasen estradille.
Korjaan: Heppu silitti päätäni hellästi aina riippumatta siitä, mitä sopimatonta päästin suustani tai ajattelin. Tosin olin sen verran hyvin koulutettu ja kasvatettu, että en aukonut päätäni väärissä paikoissa. En ainakaan muista.
Mutta: ”En ole varma mitä sinä äänestät, kun olet piilossa äänestyskopissa.”
Heppu sanoi sen minulle kerran, tämän epäluottamuslauseen.
”Onneksi äänestys on salainen”, vastasin.
En muuten ymmärrä niitä ovensuukyselyjä. Jos kerran äänestys on salainen, siitä ei kuuluisi olla mitään ennakkotietoja. Nämä suunsa avanneet ovat rikkoneet äänestyssalaisuutta. Heidät pitäisi diskata.
Mutta minähän en ymmärrä kaikkea.
En ymmärrä joustamista. En ymmärrä esittämistä enkä teeskentelyä. Eikä ymmärrä Aldous Tsitsiskään. Olenko enemmän Aldouksen kuin Hepun heimoa, jos haluaa olla tarkka?
Vihaan politiikkaa ja poliitikkoja. Aika hyvin minulta. Siispä minun ei olisi kuulunut naida poliitikkoa, virkamiestä, puoluejyrää, julkimoa. Runoilijan pitäisi olla puhdas. Runon hengen täytyy pysyä puhtaana. Siihen yhteyteen ei sovi niljainen politiikka.
Oi että vihasin sitä. Jouduin päästämään Hepun kotiluolasta niiden susien keskelle. Siellä ne pyörivät piirissä ja ulvoivat. Runoilijan työ on yksinäistä, sydäntä pakahduttavan yksinäistä, mutta politiikka on joukkuepeliä puhtaimmillaan eli likaisimmillaan. Siinä ryvettyy. Ihmettelen, ettei Heppu ryvettynyt sen enempää. Hän pystyi jättämään sen oven ulkopuolelle, kun hän palasi kotiin. Kun hän käänsi avainta kotioven lukossa, hän käänsi samalla politiikkakanavan pois seurannasta.
Muuten Hepulle avattiin aina ovi, kulki hän missä hyvänsä. Hän oli niitä miehiä. Todennäköisesti hän oli unohtanut käytännön elämän siinä mitassa, että jos hänelle olisi antanut tavallisen abloy-avaimen käteen, hän olisi ihmetellyt mikä tämä on? Mihin tarkoitukseen? Uusi purkinavaaja? Mikä?
Kun ilta saa / ja kaikki illat saavat / odotan sinua / otan sinut vastaan kiitollisuudella, onnellisena / ja pelkään ainoastaan / että olet ajatuksissasi jossain muualla / toisten luona / kadoksissa.
Sanat ovat tärkeitä. Ihmisten väliset sanat. Sanat ylipäätään. Sanoilla voi rakentaa. Sanoja pitäisi käyttää siihen, vain siihen. Sanojen pitää olla meitä varten.
Jos tämä olisi sellaista fiktiota, jota kirjallisuusagentit ja kustannustoimittajat kaipaavat, haluavat ja peräävät, olisin lähtenyt Hepun matkaan jo tuonnoin sen ensitapaamisen jälkeen, kun Heppu lähti kalamajalle. Kustannustoimittaja sanelisi, että Hepun kalakaveri sairastui tai estyi muuten ja hän pyysi minut, Marian mukaansa.
”Mutta en minä kalasta”, vastasin miehen pyyntöön.
”Ei haittaa. Minä kalastan molempien puolesta.”
Ja näin on. Totta. Heppu kalastaa. Me olemme Langinkoskella, ei sen vähempää.
”Tiedätkö, että keisari kalasti täällä?” Heppu testaa tietämystäni.
”Kuka keisari?” kysyn takaisin.
”Toinen tai kolmas”, Heppu vastaa. ”Aleksanteri siis.”
Ajattelen Aleksanterin patsasta Helsingin Senaatintorilla ja yritän palauttaa mieleeni, mikä patsas on korttelin päässä rannalla, torilla, mutta en muista sitä.
Langinkoskessa Kymijoki virtaa leveänä. Se näyttää matalalta, on sitä varmaan osin, mutta osin ei.
Heppu heittää uistinta ja minä istun kivellä ja hyttyset syövät innolla.
”Onko hyvä?” Heppu kysyy.
Ajattelen, mitä Heppu tuumaisi, jos valittaisin hyttysistä ja ehdottaisin, että menisimme sisälle majaan? Mutta en ehdota sitä. Ihmettelen, etten tiennyt aamulla vielä mitään tästä tulevasta. Aamulla kuvittelin, että palaan illalla kotiin niin kuin aina, laitan teetä itselleni ja sen kanssa pari lämmintä voileipää. Nyt istun kivellä ja alkaa tulla kylmä. Ilta lankeaa.
Ilta sinun kanssasi koskella / jäi kokematta tykkänään / silloin liittomme oli vasta ohut kuunsirppi / joka kasvoi aikaa myöten / kasvoi täyteläiseksi hymynaamaksi taivaan poskeen.
”Näytä”, Aldous Tsitsis vaatii siinä vierellä.
Ojennan vihkoni rakastajalleni.
Aldous lukee: ”Aika veikeä.”
”Et pidä siitä?”
”Pidän kaikesta mitä sinä kirjoitat.”
”Valepukki”, syytän.
”Haluan pitää kaikesta mitä sinä olet kirjoittanut ja mihin olet koskenut.”
”Kuulostaa paremmalta.”
Vedän henkeä, jatkan: ”Tiedätkö? Tiedätkö mitä?”
”No?”
”Luulitko, että ehdotan sitä?”
”En tiedä.”
”En ajatellut sitä vielä.”
Aldous Tsitsis nyökkää, suu velttona, huulet velttoina, rentoutuneena. Esteettinen rumilus. Ruma esteetikko.
”Sinun pitää olla rehellinen minulle”, vaadin.
”Mä olen”, Aldous vastaa.
”Mihin asti?”
”Loppuun asti.”
”Höpö höpö.”
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti