Terveisiä Taavetista

  

Wembleyllä Lontoossa satoi eilen ja lämpötila oli kuusitoista astetta. Erilaista säätä kuin täällä kotoisessa tropiikissa. Em-loppuottelussa Englanti sai salama-alun, kun Shaw potkaisi pallon Italian verkkoon kahden minuutin pelin jälkeen. Lukema säilyi melkein pelin loppuun, kunnes kulmapotkun jälkitilanteesta Bonucci puski Italian tasoihin. Maalittomien jatkoaikojen jälkeen peli ratkaistiin rankkareilla ja Italia voitti mestaruuden. Ilo ja kunnia Italialle ja suru briteille, parempi onni ensi kerralla. Saarimaan lehdistö juhli omiaan jo sankareina, mutta tällä kertaa piti voittaa pelaten eikä kaatumalla. Jalkapallopelin yksi perussääntö on, että ottelu ei ole pelattu ennen kuin se on pelattu. Toinen vankka sääntö on, että jokainen voi voittaa. Me katsojat ja jännittäjät saimme vapautuksen jalkapallosta toistaiseksi ja voimme jatkaa tyynesti kesän viettoa. Aamulla huomasin, että hämähäkki ei ollut keskellä verkkoaan. Oliko se torkkumassa jonkin kirjan takana näkymättömissä vai oliko kavunnut yön tunteina avoimesta tuuletusikkunasta vapaaseen luontoon?

Terveisiä Taavetista

  

Taavetin Teatteripäivät kuului eilen kumuna parvekkeelle. Siellä ovat helteessä, ajattelin. Illalla näin matalalla, pilvettömällä taivaalla muuttolintuauran lennossa Salpausselän suuntaisesti. Lintuja oli arviolta kaksikymmentä. Ensimmäiset paluumuuttajat. Ensimmäiset, jotka lähtevät täältä eteläisemmille maille. Eino Leinon Elämäni kuvakirja oli neljäskymmenesensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja. Se kertoo Leinon lapsuus- ja koulumuistoja 1800 -luvun lopusta. Kynttilöiden ja hevoskärryjen aikaan suuriruhtinaanmaassa, jossa oli kansainvälinen tunnelma opintiellä oleville nuorukaisille. Osa kansaa puhui suomea, osa ruotsia, joka oli virasto- ja koulukielenä, venäjä tietenkin, koska maa oli osa Venäjää ja Saksa neljäntenä tärkeänä kielenä. Leino runoili vanhempien veljiensä jalanjäljissä ja sai ensimmäisiä runojaan julki päätoimittajaveljensä stilisoimina. Runoilijalahjakkuus pääsi esiin ja sai jalansijaa kirjallisuudessamme. Uusi runonlaulaja.

 

Kun kuu kääntää kasvot(42)

>>>jatkuu>>>  

Olin puhunut siitä käydessäni hiljattain vanhempieni luona, mutta päätellen langenneesta hiljaisuudesta, joka jäi roikkumaan ilmaan kännykkäyhteyden toisessa päässä, asia, aihe ei ollut mennyt välttämättä perille.

”Miksi?” äiti kysyi lopulta.

Helkkarin hyvä kysymys. Oma vastaukseni ei ollut yhtä tasokas: ”Mitäpä meikäläinen muuta?”

”Tule tänne meidän luo.”

Tule äidin siipien suojaan. Silloin ei voi tapahtua mitään pahaa. Koin sen niin siinä puhelun aikana. Samalla ajattelin myös uutta ystävääni Kakea. Ajattelin kaiken aikaa. Kumman halusin tavata? Kumpaa enemmän? Kumman tai kumpien kanssa halusin viettää viimeiset hetkeni? En tiedä. Erikoinen valintatilanne. Mitä jos sopisin niin, että menen tänään äidille ja huomenna Kakelle tai päinvastoin? Tietenkin puhe on teoreettinen, sillä olen täystyöllistetty tulevan loppuillan ja yön. En ole jäämässä juuri nyt odottelemaan maailmanloppua, vaan aion ahertaa. Huominen on eri juttu.

Ajattelin sitä mahdollisuutta, joka voi toteutua varsin hyvin, että valvottuani yön olen huomenna siinä väsymyksen asteessa ja tilassa, että nukahdan istualleni tai seisaalleni tai nukahdan ylipäätään ja olen unessa seuraavat kaksitoista tuntia tai kauemmin ja koko show ja ilotulitus menee minulta ohi. Eli teen lähdön niin sanotusti unessa.

”Mitä sanot?” äiti kysyi. Hän saa ääneensä murheen tuntua. Hän sopisi näyttelemään tragedioita. Hänen tarvitsisi olla vain oma itsensä ja katsojat samaistuisivat häneen ja kokisivat samoja tunnemyrskyjä.

”Tänään?” kysyin. ”Niinkö tarkoitat?”

”Niin.” Äiti odotti hetken ennen kuin jatkoi: ”Tai huomenna. Milloin vain.”

Hän ei jatkanut, mutta minä liitin siihen perään omat, kuvitteelliset litaniani: Mutta älä odota niin kauan, että maailma loppuu. Älä myöhästy. Voisit olla tämän kerran ajoissa.

”Mä aion puuhastella sen jutun parissa tämän illan.”

Ei vastausta.

”Mä saan sen lähtemään huomenna. Eli mun pitää pykätä se valmiiksi tänään.”

”Saat lähetettyä?” äiti kysyi.

”Aivan oikein. Sanoin niin.”

”Onko sulla osoite?”

Hauskaa, ajattelin. Olen ehkä aliarvioinut äitini, äitiäni, ajatellut hänestä kliseisesti. Muutan kantaani ja asennoitumistani, perun puheeni ja käsitykseni, jos näyttää siltä miltä näyttää, että hän, äitini, on muuta kuin pelkät perinteet velvoittavat.

”Sä olet hauska”, sanoin ääneen.

”Pelkästään väsynyt.”

”Etkö ole saanut unta?”

Hän ei ollut varma.

”Ymmärrän”, sanoin. ”Pelkäätkö tulevaa?”

Tällainen keskustelu oikealla hetkellä sai näemmä ihmisen kyselemään perimmäisiä asioita. Olimme viimeisellä tuomiolla.

”Tuskin enempää kuin kukaan muukaan.”

”Uskon”, myönsin.

Olen käynyt kouluni tällä vuosikymmenellä ja varttunut samalla lapsesta nuoreksi naiseksi. Pidän itseäni tavallisena, keskitasoa fiksumpana ja älykkäämpänä ihmisenä. Kuulun siltä osin varmaan valtaenemmistöön eli luonnehdin itseäni samoin sanoin ja määrein kuin todennäköisesti kaikki muut kaltaiseni.

Olemmeko klooneja? Kyllä, tarkemmin ajatellen.

Viestin tässä jälkeenjäävässä yhteydenotossa aiemmin yleis- ja hajatietoja maasta. Palaan siihen: Ihmisiä kahdeksan miljardia. Ihmisten ohella on saman kokoluokan eläimiä huimasti enemmän kuin kahdeksan miljardia, maalla ja vedessä. Pienempiä, pienen pieniä eliöitä on niinikään maan pinnalla, maassa sisällä ja vedessä ja tämä pienoismaailma muodostaa valtaosan maan elävistä organismeista. Tästä katse liukuu myös kasveihin, kasvikuntaan, sieniin ja lopputuloksena ihminen jää yhdeksi avaruudellisen pyyhkäisymikroskoopin tarkastelutasoksi: Siinä tasolla on ihmiskunta, joka on raivannut tieltään kaiken, mitä on pystynyt. Siltä ihmistoiminta saattaa näyttää ulkopuolisesta tarkkailijasta. Mutta kun maata tutkailee tarkemmin, löytyy paljon mahtavampi ja mittavampi elämänkirjo. Siellä on jälleen mukana osaltaan myös ihminen, mutta enemmän eliöstöjen kasvualustana, kasvatusaltaana ja ravintona, täysin vailla muita merkityksiä ja nimenomaan vailla niin sanottuja korkeampia merkityksiä.

Tämänkö Kake halusi kuulla? Sotkeudun juuriin, liekoihin ja liekovarpuihin.

Huomaan myös, että en pysty kertomaan maapallosta ja elämästä ulkopuoliselle tarkkailijalle mitään, mitä tämä ei näkisi vaivatta omalla mikroskoopillaan. Näin pienenee ihmiskunta ja maapallo. Meistä tulee muurahaisia tai oikeammin muurahaisten sisäloisia. Kun muuttaa mittakaavaa, me ja maapallo mahdumme muurahaisen sisään ja elämme siellä muurahaisen iäisyyden niin kuin se myös elää oman iäisyytensä. Jos muurahainen oksentaa meidät ulos pahanmakuisina, vaivoja tuottavina, emme tiedä minne päädymme?

Aukaisin vaihteeksi television. Kun olen keittiön puolella tietokoneella, suljen siksi aikaa telkun olohuoneessa. Nyt sain hetkellisesti kylliksi tietsikasta, tietsikkaelämästä ja omista sekavista ajatuksistani ja päätin tuulettaa päätäni. Päätin, että katson televisiosta mitä ajankohtaista siellä on ja käyn sen jälkeen vaikka kävelemässä ulkona.

Vaisto ohjaa. Maailmalla nimittäin tapahtuu. Siellä tapahtuu aina: Raketti lähti avaruuteen. Niin kuin olin luullut ja olettanut tai päätellyt, maailmassa on henkilöitä ja tahoja, jotka ovat suunnitelleet ja varautuneet siihen, että täältä pallolta tulee äkkilähtö.

Ensimmäinen raportoitu miehitetyn avaruusraketin lähtö maan kamaralta Rangers -draaman loppulaskennan alettua. Kuva, filmimateriaali ei ollut virallisen tahon tuottamaa eikä jakamaa. Se oli käsivaralla yksityishenkilön kuvaama, epätarkka ja suttuinen seurantavideo, jossa aidatun ja vartioidun avaruusraketin laukaisualueen sisällä, piikkilanka-aidan takana syttyvät rakettien moottorit täyteen, leimuavan kirkkaaseen liekkiin ja minkä jälkeen raketti alkaa nousun korkeuksiin. Kuvassa näkyy myös vartijoita tai sen näköisiä hahmoja aseineen piikkilanka-aidan sisäpuolella, mutta näiden liikehtiminen on epäselvää ja jää myös muuten hämäräksi ja oudoksi? Juoksevatko porukat poispäin rakettien liekeistä? Ovatko vartijat liian lähellä kohdetta?

Onneksi ohjaaja ottaa videon uusiksi. Laitan tallennuksen päälle ja huomaan, että se on ollut koko ajan on -toiminnolla, joten annan sen olla edelleen niin. Joku puhuu tällä kertaa studiossa videon päälle.

Hain Siskoveikon läppärin tänne puolelle. Se on sama tietokone, josta olen puhunut. Vanha läppäri tosi asiassa, yleisnimityksenä tietokone ja oletan, että se vetää viimeisiä aikojaan.

Huomaan, että törmäilen aina näihin veikeisiin sanontoihin. Läppärin viimeiset ajat ja ylipäänsä viimeiset ajat.

Kerron ja rekisteröin mitä tapahtuu. Katseeni pysyy televisioruudussa ja suuni käy. Puhun mikrofoniin. Älysin panna äänen pois töllöstä, kun puhun itse, mutta kuvassa ei ole tekstitystä ja kun en kuule, puheeni on kaikelta osin hakuammuntaa. Lupaan lisätä jälkikäteen varsinaista selostusta tarpeen mukaan stilisoiden tähän sekaan. Pätkin ja palastelen. 

>>>jatkuu>>>

 

Terveisiä Taavetista

 

Hämähäkki vaanii aamulla verkossaan makuuhuoneen kirjahyllyn ja seinän välissä. Se näyttää riippuvan paikallaan tyhjyydessä. En tiedä löytääkö se mitään pyydystettävää asuntomme ilmatilasta vai kuoleeko nälkään, jos ei hakeudu ennen ulos? Proosatekstini P on sivulla kolmekymmentäkaksi. Se on sinnitellyt kahden viikon ajan. Eilen aamupäivällä uimareissun jälkeen vilkaisin vain alkua, selasin näyttö näytöltä ja luin viimeiset rivit ja jatkoin kertomusta. Minulla oli mielessä ennakkoon suunta, juoni, jonne johdatin tarinaa. Iltapäivällä kirjoitin vajaan tunnin ajan ja siirsin sitten kursorin tekstin alkuun ja luin kirjoittamani kokonaan läpi. Korjasin samalla, täydensin, sitä tapahtuu. Lukemiseen kului reilu tunti. Olen tyytyväinen aikaansaannokseeni. En ole puhunut siitä kenellekään, mitä ja mistä kirjoitan, mikä on aihe, en edes Helenalle. Hän kysyy iltaisin: Miten P? ja minä vastaan kertomalla sivumäärän. Tässä eräänä päivänä Helena kysyi, minkä pituinen tarina siitä tulee, lyhyt vai pitkä? En tiedä. En tosiaan tiedä. Aloitin romaania, mutta ehkä se typistyy novelliksi?

 

Terveisiä Taavetista

 

Neljäskymmenes lukemani kirja tänä vuonna oli Roberto Bolanon Kesyttömät etsivät. Se on vuodelta 1998. Yli seitsemänsataa, tiheään painettua sivua tarinaa, joka polveilee Meksikossa, käväisee rajan pohjoispuolella Yhdysvalloissa, muutamissa Euroopan kaupungeissa ja kylissä, pikaisesti Israelissa ja jopa Afrikan mantereella. Siteenä on alussa ja lopussa päiväkirjankirjoittaja, joka tekee tiliä aluksi omista runoiluistaan tai lähinnä nais- ja muista seikkailuistaan ja kirjan loppua kohti Sonoran aavikolla sekä pakomatkalla että etsimässä kadonnutta, vanhaa naisrunoilijaa ja joka lopulta löytyy. Kirjan väliosa, viitisensataa sivua tai yli on vuosien 1976 ja 1996 väliltä poimittuja eri henkilöiden puheenvuoroja, joissa tehdään selkoa kahden runoilijanuorukaisen vaelluksista, toinen chileläinen ja toinen meksikolainen. Jotkut äänensä antaneet saavat pitää pitempiä pakinoita ja palata uudestaan ääneen, kun toiset ovat esillä vain kerran. Puhetta riittää ja kuultu ja kuvat herättelevät ja hersyttelevät mielikuvitusta. Kerronta on selkeää ja konstailematonta, tyypit ja tapahtumat eivät niinkään.

 

Kun kuu kääntää kasvot(41)

 >>>jatkuu>>> 

Euroopan unioni lässähti kuin pannukakku. Muistan - kun lähden varta vasten muistelemaan - että takavuosina oli puhetta siitä, että Euroopan unionin psyykkisten ja henkisten raunioiden raivaaminen vie vuosia tai vuosikymmeniä. Muistan parhaiten katkerat äänenpainot ja parkaisut. Tiedotusvälineet olivat sutena filmaamassa ja tallentamassa näitä teatraalisia ja koomisia ulostuloja. Se, että kyseiset vastuulliset ja asiaan vihkiytyneet henkilöt olivat tosissaan, huolissaan, masentuneita ja vihaisia, se korosti entisestään heidän sanojensa, eleidensä ja ilmeidensä naurettavuutta. He tekivät itsestään naurettavia.

En pidä mahdottomana, että jos eurooppalaisten keskuudessa äänestettäisiin surkuhupaisin tapahtuma vuosikymmeneltä 2020, Euroopan unionin lakkautus ja siihen liittynyt sanasota ja värikkäät puheenvuorot perisivät voiton.

Nyt on pakko vetää taas henkeä. Pulautin sammakon. Vanha sanonta. Pitää heittää ehkä kaksi pastillia kerralla poskeen enkä tiedä auttaako se mitään? Väärä lääke. Tajusin, että puhuin itseni pussiin. Suurin ja merkittävin tapahtuma vuosikymmenellä 2020 on ja tulee olemaan Rangersin törmääminen maahan. Se on koko maailman mitassa tärkein ja ainoa tämän kokoluokan tapahtuma. Koko maailman, ei vain eurooppalaisen hienoston silmissä. Se häviää äänestyksessä vain yhdessä tapauksessa: Jos Rangers -lähentelijä iskee myös tällä kertaa ohi, harhaan, mutta palaa ja osuu viimein ensi vuonna, vuonna 2029, silloin vuoden 2029 tositörmäys ansaitsee ja voittaa ensimmäisen palkinnon.

Mutta eikö se ole sama Rangers, iski se kohtsillään tai vasta kymmenen kuukauden vetkuttelun jälkeen?

Oikeastaan voin pyyhkiä yli sen, että kysymyksessä on ja olisi vuosikymmenen tapahtuma. Tämä Rangers -draama on kaikkien aikojen tapahtuma. Ainoa historian tapahtuma. Tämä erottuu jopa tähtitieteellisellä asteikolla. Siitä voimme olla ylpeitä, jos haluamme ylpeillä sellaisella saavutuksella, saavutuksella, joka ei ole omaa ansiotamme, jossa meillä, ihmiskunnalla, maapallolla, ei ole mitään osaa toimijana, ei muuta osaa kuin esittää uhria.

Menemmekö giljotiiniin tai hirsipuuhun ylväästi pää pystyssä ja jätämme itsestämme hienon ja kunnioitettavan muiston? Vai pitääkö meidät raahata sinne? Parummeko häpeällisesti, kun meiltä nirhataan henkeä?

Tartun toiseen Siskoveikko Suomen esille nostamaan asiaan: Amerikan nuorallatanssi. Sanon ymmärrettävämmin: Amerikassa alkoi tämän vuosikymmenen alussa ennennäkemättömän iso ja laaja oikeudenkäynti omankädenoikeuden ottaneita, muinaisia lynkkaajia vastaan. Oikeudenkäynti paisui heti maailmanlaajuiseksi. Alabaman lynkkaajaveljekset ja -siskokset tuskin arvasivat ja aavistivat, että he aiheuttivat ja sysäsivät liikkeelle omilla ajattelemattomilla vihateoillaan ja raakuuksillaan maailmanlaajuisen oikeusepidemian.

Siskoveikko ennusti oikein. Hän taisi olla noita. Hän tiesi tai näki syvemmälle tai pitemmälle kuin kukaan. Siskoveikko Suomelle pitäisi pystyttää patsas.

Virnuilen itsekseni. Onneksi kukaan ei ole näkemässä.

Ensin lynkattujen omaiset ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa sukupolvessa nostivat kanteita nimeltä mainittuja, jo kuolleita asianomistajia vastaan. Valokuvat olivat olemassa, myös sellaista valokuvamateriaalia, josta pystyi erottamaan ja tunnistamaan yksittäisiä henkilöitä, jotka olivat kiinnittämässä ja tiukkaamassa köysisilmukkaa hirtettävien kaulaan. Lisänä oli tietenkin myös kollektiivinen vastuu. Lynkkaajajoukko oli kokonaisuudessaan mukana näissä hirttäjäisissä ja suomassa apuaan ja kaikki he avoimesti kuvattuina, kasvot kääntyneinä kuvaajaan.

Nimet löytyivät ja kanteet nousivat. Koska ne henkilöt, joita kanteet koskivat, eivät olleet enää hengissä tai heitä ei löydetty, oikeuden asiaksi tuli etsiä korvausvelvolliset. Amerikkalaisille tämä massiivinen oikeudenkäyntiprosessi oli helppo juttu. He ovat tottuneita, halukkaita ja innokkaita kaikenlaiseen käräjöintiin ja oikeustaisteluihin. Herra presidentti otti kantaa. Hän jakeli armahduksia niille, joita syytettiin, mutta oikeus jatkoi silti työtään ja lakimiehet uurastivat. Herra presidentti pääsi mukaan kinkereille ja alkoi viettää enemmän aikaansa oikeudessa kuin muissa varsinaisissa töissään. Mikä oli ehkä kaikkien etu.

Muistan, että tämä toiminta alkoi neljä tai viisi vuotta sitten. Samaan aikaan lainasin kirjastosta Charles Dickensin romaanin Kolea talo. Se on kirjoitettu lähes kaksisataa vuotta sitten ja sen aiheena on oikeudenkäynti ja perintökalleudet ja siinä kuvataan juonena perintöriitaa, jonka toinen osapuoli voittaa viimein, kirjan lopussa, mutta silloin selviää, että koko perintösumma, viimeistä killinkiä myöten, on kulutettu lakimiesten palkkioihin ja ylipäänsä oikeudenkäyntiin. Oikeus on ruokaillut.

Kun luin tätä kirjaa, katsoin ja seurasin samalla toisella silmällä eriskummallista, valtavaa oikeudenkäyntiä Amerikan mantereella. Toden totta, niissä oli paljon samankaltaisuutta. Ne olivat melkein yksi yhteen. Eli tästä näkökulmasta maailma ei ole muuttunut tai ei ole ainakaan edistynyt ollenkaan kahdensadan viime vuoden aikana. Edistystä on tapahtunut jollain rintamalla, pinta on varmaan prameampi kuin ennen, kuin milloinkaan ennen, mutta sisältö on yhä samaa höttöä ja jota se on ollut aina.

Amerikan lynkkausoikeudenkäynnit vetivät mukanaan Amerikan mustien, Afrikasta tuotujen, laivattujen orjien virittämät joukkokanteet. Tällä hetkellä on käsittelyssä kesken tolkuton määrä oikeusprosesseja eikä niitä ole jaksanut kukaan muu kuin asianosaiset seurata ja pitää niistä lukua. Oikeudenkäyntiepidemia, joka on yhtä päättymätön kuin koko oikeusjärjestelmä.

Voin henkilökohtaisesti ilmoittaa, että löysin tässä ohimennen ratkaisun tähän ongelmaan. Yksi riittää. Yksi sana: Rangers. Miten helppoa, että kaikki sotku ratkeaa yhdellä iskulla. 

Siskoveikko Suomi oli varoissaan kuollessaan. Häneltä jäi perinnöksi tukku kahisevaa. Dickensin Kolea talo, osa kaksi. Siskoveikko oli myös tässä mielessä meikäläisen, nuoren, keskenkasvuisen, herkässä iässä olevan sukulaistytön mielenkiinnon ja uteliaisuuden kohde. Muistan, että sain muiden ohessa oman pienen osuuteni, pesämunan, rahaston, mutta en muista ollenkaan miten sen on käynyt? Miten kävi rahojen? Onko niitä vielä vai käytinkö ne? Käyttikö ne joku muu? Rahan häviämisen laki: Jos raha ei ole hävinnyt ennen eikä tullut ennen virattomaksi, se tulee häviämään jäljettömiin, kun asteroidi pyyhkäisee ohikulkiessaan maan palasiksi. 

>Muuta>

Minulla on omia muistoja ja muistikuvia puheenaolevasta Siskoveikko Suomi -nimen itselleen ottaneesta sukulaisestani. Mutta: Hän oli silloin, niiden muistojen syntymäaikaan ja -aikakaudella, vielä miespuolinen henkilö ja joka hän ei halunnut olla. Joten kunnioittaakseni tätä hänen tahtoaan olla toista sukupuolta, en kaivele näitä menneitä tunkioita. En muistele. Menneet ovat jääneet taakse.

Kännykkä soi. Se oli äiti.

”Miten voit?” hän kysyi.

”Hyvin.”

”Mitä puuhailet?”

Sanoin työstäväni jonkinmoista jäähyväisstooria lähetettäväksi avaruuteen. 

>>>jatkuu>>>

 

Terveisiä Taavetista

 

Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Löysin kaksi viikkoa sitten Helenalle lahjakirjaksi Eino Leinon Elämäni kuvakirjan, runoilijan muistelmien ensimmäisen osan ja joita muita ei ilmestynyt. Helena luki sen, nopea lukija ja piti. Tiedän kovin vähän Leinosta tai muistan pelkkiä rippusia lukemastani ja kuulemastani. Koulutietoa, joka ei jää näemmä päähän tai josta tarjonnasta jää niukasti muistijälkiä. Ehkä perimmäinen tarkoitus koulussa, koulunkäynnissä on herättää uteliaisuus, jotta ihminen palaisi aikuisemmalla iällä tiedon lähteelle? Ehkä koulunkäynti alkaa liian myöhään, kun oppimis- ja omaksumiskyky on jo vähentynyt? Meillä on arvokirjahyllyssämme Pentti Saarikosken melkein koko runotuotanto ja myös kirja Eino Leino – legenda jo eläessään. Olen lukenut sen kahteen kertaan, yli satasivuinen runollinen kohtaaminen menneen maailman ja uuden runoilijoiden välillä. Täytyy lukea pian uudestaan. Täytyy tarttua seuraavaksi tai aivan kohta Elämäni kuvakirjaan. Luen paljon kirjoja uudestaan ja uudestaan. Kertaluku ei riitä enää. Sitä paitsi niistäkään muistikuvista ei olla todeksi. Kun palaan johonkin vanhaan, lukemaani opukseen ja odotan, milloin on edessä ja vuorossa se hienoin kohta, huippuhetki, käy useimmiten niin, että kirja päättyy, luen viimeistä sivua ja käsitän lukeneeni sen parhaan kohdan ohi huomaamatta sitä. Se muistista.