>>>jatkuu>>>
Olin puhunut siitä käydessäni hiljattain vanhempieni luona, mutta päätellen langenneesta hiljaisuudesta, joka jäi roikkumaan ilmaan kännykkäyhteyden toisessa päässä, asia, aihe ei ollut mennyt välttämättä perille.
”Miksi?” äiti kysyi lopulta.
Helkkarin hyvä kysymys. Oma vastaukseni ei ollut yhtä tasokas: ”Mitäpä meikäläinen muuta?”
”Tule tänne meidän luo.”
Tule äidin siipien suojaan. Silloin ei voi tapahtua mitään pahaa. Koin sen niin siinä puhelun aikana. Samalla ajattelin myös uutta ystävääni Kakea. Ajattelin kaiken aikaa. Kumman halusin tavata? Kumpaa enemmän? Kumman tai kumpien kanssa halusin viettää viimeiset hetkeni? En tiedä. Erikoinen valintatilanne. Mitä jos sopisin niin, että menen tänään äidille ja huomenna Kakelle tai päinvastoin? Tietenkin puhe on teoreettinen, sillä olen täystyöllistetty tulevan loppuillan ja yön. En ole jäämässä juuri nyt odottelemaan maailmanloppua, vaan aion ahertaa. Huominen on eri juttu.
Ajattelin sitä mahdollisuutta, joka voi toteutua varsin hyvin, että valvottuani yön olen huomenna siinä väsymyksen asteessa ja tilassa, että nukahdan istualleni tai seisaalleni tai nukahdan ylipäätään ja olen unessa seuraavat kaksitoista tuntia tai kauemmin ja koko show ja ilotulitus menee minulta ohi. Eli teen lähdön niin sanotusti unessa.
”Mitä sanot?” äiti kysyi. Hän saa ääneensä murheen tuntua. Hän sopisi näyttelemään tragedioita. Hänen tarvitsisi olla vain oma itsensä ja katsojat samaistuisivat häneen ja kokisivat samoja tunnemyrskyjä.
”Tänään?” kysyin. ”Niinkö tarkoitat?”
”Niin.” Äiti odotti hetken ennen kuin jatkoi: ”Tai huomenna. Milloin vain.”
Hän ei jatkanut, mutta minä liitin siihen perään omat, kuvitteelliset litaniani: Mutta älä odota niin kauan, että maailma loppuu. Älä myöhästy. Voisit olla tämän kerran ajoissa.
”Mä aion puuhastella sen jutun parissa tämän illan.”
Ei vastausta.
”Mä saan sen lähtemään huomenna. Eli mun pitää pykätä se valmiiksi tänään.”
”Saat lähetettyä?” äiti kysyi.
”Aivan oikein. Sanoin niin.”
”Onko sulla osoite?”
Hauskaa, ajattelin. Olen ehkä aliarvioinut äitini, äitiäni, ajatellut hänestä kliseisesti. Muutan kantaani ja asennoitumistani, perun puheeni ja käsitykseni, jos näyttää siltä miltä näyttää, että hän, äitini, on muuta kuin pelkät perinteet velvoittavat.
”Sä olet hauska”, sanoin ääneen.
”Pelkästään väsynyt.”
”Etkö ole saanut unta?”
Hän ei ollut varma.
”Ymmärrän”, sanoin. ”Pelkäätkö tulevaa?”
Tällainen keskustelu oikealla hetkellä sai näemmä ihmisen kyselemään perimmäisiä asioita. Olimme viimeisellä tuomiolla.
”Tuskin enempää kuin kukaan muukaan.”
”Uskon”, myönsin.
Olen käynyt kouluni tällä vuosikymmenellä ja varttunut samalla lapsesta nuoreksi naiseksi. Pidän itseäni tavallisena, keskitasoa fiksumpana ja älykkäämpänä ihmisenä. Kuulun siltä osin varmaan valtaenemmistöön eli luonnehdin itseäni samoin sanoin ja määrein kuin todennäköisesti kaikki muut kaltaiseni.
Olemmeko klooneja? Kyllä, tarkemmin ajatellen.
Viestin tässä jälkeenjäävässä yhteydenotossa aiemmin yleis- ja hajatietoja maasta. Palaan siihen: Ihmisiä kahdeksan miljardia. Ihmisten ohella on saman kokoluokan eläimiä huimasti enemmän kuin kahdeksan miljardia, maalla ja vedessä. Pienempiä, pienen pieniä eliöitä on niinikään maan pinnalla, maassa sisällä ja vedessä ja tämä pienoismaailma muodostaa valtaosan maan elävistä organismeista. Tästä katse liukuu myös kasveihin, kasvikuntaan, sieniin ja lopputuloksena ihminen jää yhdeksi avaruudellisen pyyhkäisymikroskoopin tarkastelutasoksi: Siinä tasolla on ihmiskunta, joka on raivannut tieltään kaiken, mitä on pystynyt. Siltä ihmistoiminta saattaa näyttää ulkopuolisesta tarkkailijasta. Mutta kun maata tutkailee tarkemmin, löytyy paljon mahtavampi ja mittavampi elämänkirjo. Siellä on jälleen mukana osaltaan myös ihminen, mutta enemmän eliöstöjen kasvualustana, kasvatusaltaana ja ravintona, täysin vailla muita merkityksiä ja nimenomaan vailla niin sanottuja korkeampia merkityksiä.
Tämänkö Kake halusi kuulla? Sotkeudun juuriin, liekoihin ja liekovarpuihin.
Huomaan myös, että en pysty kertomaan maapallosta ja elämästä ulkopuoliselle tarkkailijalle mitään, mitä tämä ei näkisi vaivatta omalla mikroskoopillaan. Näin pienenee ihmiskunta ja maapallo. Meistä tulee muurahaisia tai oikeammin muurahaisten sisäloisia. Kun muuttaa mittakaavaa, me ja maapallo mahdumme muurahaisen sisään ja elämme siellä muurahaisen iäisyyden niin kuin se myös elää oman iäisyytensä. Jos muurahainen oksentaa meidät ulos pahanmakuisina, vaivoja tuottavina, emme tiedä minne päädymme?
Aukaisin vaihteeksi television. Kun olen keittiön puolella tietokoneella, suljen siksi aikaa telkun olohuoneessa. Nyt sain hetkellisesti kylliksi tietsikasta, tietsikkaelämästä ja omista sekavista ajatuksistani ja päätin tuulettaa päätäni. Päätin, että katson televisiosta mitä ajankohtaista siellä on ja käyn sen jälkeen vaikka kävelemässä ulkona.
Vaisto ohjaa. Maailmalla nimittäin tapahtuu. Siellä tapahtuu aina: Raketti lähti avaruuteen. Niin kuin olin luullut ja olettanut tai päätellyt, maailmassa on henkilöitä ja tahoja, jotka ovat suunnitelleet ja varautuneet siihen, että täältä pallolta tulee äkkilähtö.
Ensimmäinen raportoitu miehitetyn avaruusraketin lähtö maan kamaralta Rangers -draaman loppulaskennan alettua. Kuva, filmimateriaali ei ollut virallisen tahon tuottamaa eikä jakamaa. Se oli käsivaralla yksityishenkilön kuvaama, epätarkka ja suttuinen seurantavideo, jossa aidatun ja vartioidun avaruusraketin laukaisualueen sisällä, piikkilanka-aidan takana syttyvät rakettien moottorit täyteen, leimuavan kirkkaaseen liekkiin ja minkä jälkeen raketti alkaa nousun korkeuksiin. Kuvassa näkyy myös vartijoita tai sen näköisiä hahmoja aseineen piikkilanka-aidan sisäpuolella, mutta näiden liikehtiminen on epäselvää ja jää myös muuten hämäräksi ja oudoksi? Juoksevatko porukat poispäin rakettien liekeistä? Ovatko vartijat liian lähellä kohdetta?
Onneksi ohjaaja ottaa videon uusiksi. Laitan tallennuksen päälle ja huomaan, että se on ollut koko ajan on -toiminnolla, joten annan sen olla edelleen niin. Joku puhuu tällä kertaa studiossa videon päälle.
Hain Siskoveikon läppärin tänne puolelle. Se on sama tietokone, josta olen puhunut. Vanha läppäri tosi asiassa, yleisnimityksenä tietokone ja oletan, että se vetää viimeisiä aikojaan.
Huomaan, että törmäilen aina näihin veikeisiin sanontoihin. Läppärin viimeiset ajat ja ylipäänsä viimeiset ajat.
Kerron ja rekisteröin mitä tapahtuu. Katseeni pysyy televisioruudussa ja suuni käy. Puhun mikrofoniin. Älysin panna äänen pois töllöstä, kun puhun itse, mutta kuvassa ei ole tekstitystä ja kun en kuule, puheeni on kaikelta osin hakuammuntaa. Lupaan lisätä jälkikäteen varsinaista selostusta tarpeen mukaan stilisoiden tähän sekaan. Pätkin ja palastelen.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti