Larry ei tiedä viimeisen päälle. Hän näyttää kädellä hiekkarinteessä olevaa rakennusta, sen seinustaa. Se näyttää täältä katsoen entistä enemmän vajalta, joka on pykätty hieman erikoiseen paikkaan.
”Siellä on kaivoallas”, hän esittelee. Larrylle tulee sellainen tunne kuin hän olisi esittelijä näyttämässä suomalaisen tonttia ja rakennelmia. Osa, joka ei ole pelkästään mieluinen.
”Kaivoallas?” pappi toistaa. ”Mikähän sellainen on?”
”Niin. Siellä on enemmän vettä kuin tavallisessa kaivossa. Siinä on monta kaivoa yhdessä.”
”Aika erikoista”, pappi sanoo.
Vaikuttaa siltä, että hän miettii hetken, viitsisikö kiivetä rinteeseen ja olisiko se sopivaa käytöstä, mutta mies lähtee kuitenkin seuraamaan ojakaivannon viertä ja Larry lähtee perään ja naiset tietenkin myös.
Kun he pääsevät kaivohuoneelle, kaivoaltaalle, altaita kiertävän lauta-aidan ja katoksen luo, veden haistaa. Pappi vetää henkeä sisäänsä ja molemmat seurakuntasisaret myös.
Rakennuksen päädyssä on tarkastusluukku. Se ei ole lukossa, mutta säpissä. Luukussa on Larryn takomat saranat ja pienat hahloreikineen, joiden läpi on työnnetty lukitukseksi vanha, ruostunut hevosenkenkä.
”Saako sitä katsoa?” pappi kysyy. ”Tai sinne sisään?”
”Saa. Vapaasti”, Larry antaa luvan, vaikka ei pidä itseään minään luvanantajana. Hän on tässä mukana ja osallisena vain olosuhteiden pakosta ja ilman omaa halua. Sirkusmeklari tai huutokaupanpitäjä. Sellainen mielikuva tulee. Hänet on valtuutettu kulkemaan väen mukana esittelemässä näitä naapurinsa eriskummallisia rakennelmia. Paitsi, ettei kukaan ole suonut hänelle valtuuksia siihen. Larrysta tuntuu kuin hän näin toimien pettäisi Kentucky-Joen luottamuksen.
Pappi pujottaa hevosenkengän pois salpaamasta ovea, luukkua ja raottaa sitä. Sisällä on tietenkin pimeää. Siellä ei ole mitään valoa eikä ole tarkoitus ollakaan. Veden haistaa voimakkaampana, kun luukku on auki. Sen kuulee myös, veden lirinän ja litinän.
”Vettä”, pappi tokaisee vakuuttuneena.
Epäilikö hän asiaa? Larry miettii.
Uskonsisaret vilkaisevat myös vuoron perään molemmat sisään luukun rajaamaan mustaan aukkoon ja pappi laittaa sen jälkeen saranoillaan kääntyvän, laudoista tehdyn oven kiinni ja hevosenkengän paikoilleen ja katsoo Larryä: ”Niin tällainen lähde.”
Larryä nolottaa monella tapaa. Hän ei ole ajatellut viimeisen päälle, miten maahanpanijaiset sujuisivat, mutta kuvitteli kuitenkin, että pappi lausuisi muutaman sanan vainajasta, luonnehtisi tätä ja vainajan vaellusta maisella kamaralla, veisaisi jonkin virren ja Joe voitaisiin laskea maan multiin. Nyt vaikutti, että siunaushetki siirtyisi ja hän, Larry joutuisi pätkimään Joen ja hänen sahaamista laudoista arkkutarpeet ja kasaamaan laatikon.
Muulivankkurit lähestyvät kaupungin suunnasta. He huomaavat tämän ilmestyksen melkein yhtä aikaa. Tai Larry ei tiedä, kuka heistä tajuaa sen ensimmäisenä, katsoo tarkemmin ja muut sitten perässä, mutta hän puhuu ensimmäisenä: ”Siiseli.”
Vankkurit ovat päässeet niin lähelle, että hän tunnistaa henkilön. Kuskinlaudalla istuu parrakas, outo mies, mutta nainen tämän vierellä on Siiseli.
”Intiaaneja”, pappi sanoo.
”Nainen on intiaani”, Larry oikaisee. ”Mies taitaa olla valkoihoinen.”
Hän ei ole ajatellut eikä ottanut huomioon missään vaiheessa Siiseliä. Hän ei ole ottanut tätä lukuun toivoessaan ja odottaessaan Kentucky-Joen sukukuntaa ilmestyvän hautaamaan vainajan, mutta ilahtuu nyt naisen tulosta. Hyvä näinkin, vaikka hän on odottanut paikalle varsinaisesti Kentucky-Joen omaa ja oikeaa sukua.
Vankkurit hidastavat, vaikka ne liikkuvat muutenkin vain verkkaista käymäjalkaa, yhden muulin vetämät rattaat. Mies ohjaksissa pidättää muulia, kääntää sen tapulien kohdalla sivuun tieltä ja seisauttaa eläimen.
”Mjuu”, mies hihkaisee muulille.
Tulijat toteavat näemmä, että talolle asti ei pääse vankkureilla, sillä oja katkaisee tien. Larry on harkinnut laittaa pihatien kohdalle kaksi tukkia ja laudat niiden niskaan kulkuväyläksi, mutta se on jäänyt tekemättä. Ojan voisi myös luoda umpeen. Se on toinen vaihtoehto ja helpommin toteutettavissa ja ratkaistavissa, mutta hän ei ole ryhtynyt siihenkään. Nämä ovat Kentucky-Joen maita, eivät hänen, Larryn.
Pappi, naiset ja Larry palaavat rinteestä pihalle. Siiseli odottaa heitä kaivon luona. Mies ei ole noussut rattailta. Hän tarkastelee hatunlierin alta piha- ja tonttinäkymää kuin tekisi arviota tai laskelmaa. Sitten mies päättää laskeutua maahan jaloittelemaan, tarttuu muulin päitsimiin ja taluttaa eläimen perässään lähemmäs hirsitapulia ja kiertää ja pujottaa suitset toiseksi ylimmän tukin ympärille.
Siiselillä on toisenlaiset vaatteet kuin ennen. Hänessä on tapahtunut muutakin muutosta. Larry ymmärtää, että nainen odottaa. Hän on nähnyt elämänsä aikana monen naisen tulevan kantavaksi ja se on tapahtunut nyt Siiselille. Lapsi ei ole Kentucky-Joen, ellei sitten Siiseli ole käynyt salaa ja vaivihkaa täällä mökillä Joen luona. Tuskinpa, Larry päättelee. Astellessaan muun väen mukana hän miettii ja tarkastelee samalla syrjäkarein ennen kaikkea tätä vierasta miestä, jonka seurassa Siiseli on tullut paikalle?
”Isäntä sai sähkösanoman, että Joe on kuollut”, Siiseli ilmoittaa, kun he pääsevät tämän luo. ”Onko hän haudassa?”
”Ei vielä”, pappi vastaa. ”Arkku on tekemättä.”
Isäntä kuulostaa Larryn korvissa siltä, että Siiseli puhuu ilotalon isännästä. Se ei ole mahdottomuus. Larry ei osaa luokitella ulkoasun perusteella, minkä alan tai ammatin harjoittajia partamies on? Siiselistä hän on saanut puolestaan sen käsityksen, että tämä olisi ollut kymmenen kertaa mieluummin ilotalossa töissä kuin asustaisi jotain tällaista kituvaa pientilaa, joka ei ole edes tila, vaan hätäisesti yöpymispaikka ja jossa seurana on vain umpimielinen mies ja preerian autius susineen.
Larry ei ole ihmetellyt missään vaiheessa sitä, että Siiseli lähti pois Joen luota, mutta se on pysynyt hänelle arvoituksena, miksi Siiseli muutti ylipäätään Kentucky-Joen taloon. Tietenkin Joe oli ostanut ja maksanut hänestä, mutta Larry kuvitteli silti, että Siiselin lainen intiaanihutsu karistaisi tämän paikkakunnan tomut jaloistaan paljon joutuisammin.
Ehkä Siiseli oli kärttänyt ja ollut Joen rahojen perään? Larry oli kuullut puheita, joiden mukaan Siiseli vei häipyessään mukanaan kaikki miehensä säästöt. Joe ei puhunut itse asiasta, mutta hän oli myynyt osuutensa baseball-areenasta Cal Habbardille eikä hän olisi tehnyt sitä välttämättä, jos se ei olisi ollut pakko.
”Mikä hänet tappoi?” Siiseli kysyy papilta.
Pappi kääntyy Larryn puoleen kuin hakien vahvistusta ja varmistusta sanoilleen: ”Kertoivat, että kalkkarokäärme pisti.”
”Ei siihen kuole”, Siiseli vastaa heti. ”Pitää ottaa rohto, niin ei kuole.”
Pappi hymyilee pahoittelevasti: ”Hän menehtyi kyllä. Oletan, että vainajalla oli myös muita vaivoja.”
Särkynyt sydän, Larry ajattelee. Sellaisia nimiä intiaanit juuri harrastavat, nimiä, jotka ovat kuin kertomuksia.
”Minun olisi pitänyt olla paikalla.”
”Niin rouva.”
Larry ei ole varma tietääkö pappi edes, että Siiseli on Kentucky-Joen vaimo? Toisaalta hän ei tiedä itse, olivatko he kaksi mies ja vaimo, vihityt vai asuivatko he vain yhdessä?
Osa joukosta siirtyy sisälle huoneeseen ja osa jää seisomaan avoimelle ulko-ovelle. Siiseli menee suoraan vainajan luo ja taittaa tiikerintaljan sivuun tämän päältä. Larry odottaa uteliaana, mitä Siiseli tekee seuraavaksi, miten intiaanit osoittavat surua ja kunnioitusta vainajalle? Heittäytyisikö Siiseli Joen päälle ja itkisi tai vaikertaisi siinä?
Nainen ei tee kumpaakaan. Hän on käytännöllinen, käärii taljan tiukaksi nyytiksi, sellaiseksi, jota on helppo kuljettaa mukana vaikka hevosen satulan takana.
”Missä toinen talja on?” Siiseli kysyy. Hän asettaa käärimänsä tiikerintaljan poikittain vainajan jalkojen päälle, astuu askeleen makuutilaa kohti, vetää verhon sivuun ja häviää sinne. Samassa hän palaa taljan kanssa. Pappi ja toinen seurakuntasisarista seisovat puhumattomina Kentucky-Joen puetun ruumiin äärellä ja toinen saattajanaisista ja Larry tukkivat ovensuun. Vainajan kädet ovat levollisesti ristissä. Kalmo näyttää niin hurskaalta ja jumaliselta, että voisi luulla miestä entiseksi maallikkosaarnaajaksi.
Siiseli kulkee, palaa makuuhuoneesta tiikerintalja käsissään, laskee sen vainajan jaloilla olevan taljan päälle ja kaappaa molemmat uudestaan syliinsä. Pappi väistää ja Larry astuu sivummalle, kun intiaaninainen tulee puolijuoksua ulos ja puhuu Isännälle, joka on siirtynyt lähemmäs pihalle: ”Ota hevonen.”
”Jaa”, mies vastaa ja ruiskauttaa mällisyljen suustaan heinikkoon.
”Ota hevonen”, Siiseli komentaa. ”Satula myös, alushuopa ja suitset. Muuta arvokasta täällä ei ole.”
”Rouva”, pappi aloittaa. Hän on tullut perässä pihalle. ”Rouva hyvä, jos te maltatte ystävällisesti mielenne ja asetutte varjoon odottamaan iltapäivää, saatamme ehtiä haudata aviomiehenne säällisesti.”
”Haudatkaa vain.”
Siiseli sanoo sen vastauksena papille ja puhuu taas partamiehelle, Isännälle: ”Hevonen. Me viemme hevosen mukanamme.”
Sen jälkeen Siiseli kävelee intiaanin kevyeen tyyliin pihatietä kaivon ohi, venyttää askelta ylittäessään ojakaivannon ja kurottaa lyhyenä ihmisenä kädet korkealle päänsä yläpuolelle ennen kuin yltää pudottamaan tiikerintaljat kärrynlaidan yli.
Sontakärryt, Larry ajattelee, vaikka tietää, ettei se pidä paikkaansa. Tai mitä hän on tietävinään?
Isäntä löytää suitset ja muun tarvittavan tallinnaulasta ja valjastaa hevosen siltä osin. Eläin siirtyilee paikallaan. Mies ei puhu sille, irrottaa kiinnitysköyden, tutkii myös sitä käsissään ja havaitsee ilmeisesti hyväksi ja kunnolliseksi, koska käärii ja ottaa sen mukaan.
”Satula ja huopa!” Siiseli korottaa äänensä, kun näkee partamiehen tulevan pelkästään hevosen ja köyden kanssa.
”Jahka keritään. Hevonen on enemmän kuin satula, enemmän arvoinen.”
>>>jatkuu>>>
