Tiikerintalja(30)

      >>>jatkuu>>>    

Muuta vaikeutta ei ole eikä ilmene. Otan taaksepäin reilun autonmitan ja koukkaan huoltorakennuksen kulmalta jyrkästi ensin toiseen suuntaan ja sen jälkeen yhtä tiukka otto vastapäiseen suuntaan. Hytin kulma raapii melkein kiinni suoja-aidan säleisiin, mutta ääntä ei kuulu eli ei osu. Seuraavaksi edessä oleva pensas jyräytyy keulan alle. Jarrutan. Vaihdan pakin päälle ja peruutan ja käännän samalla. Nurmikkoa kääntyy rumasti nurin. Huomaan sen, vaikka päähuomioni on taustapeileissä ja peruutuskamerassa. Teppo näyttää käsimerkkejä. Koska peruutan ryömintävauhtia, onnistun ohjaamaan perän kerralla kohdalleen. Tepon käsi nousee pysähdyksen merkiksi. Painan kytkimen pohjaan ja toisen jalan jarrupolkimelle. Teppo näyttää seuraavaksi kahden käden välillä, minkä verran minun pitää tai pitäisi ottaa vielä lisää taakse. Enemmän kuin kymmenen senttiä, mutta vähemmän kuin kaksikymmentä. Näpertelyä. Nostan taas kytkintä ja irrotan jarrua ja Scania lipuu taaksepäin ja painan kytkimen pohjaan ja jarrun päälle. Tepon molempien käsien peukalot ovat pystyssä onnistumisen merkiksi. Laitan seisontajarrun päälle ja sammutan moottorin.

Teppo avaa minulle oven: ”Mestari on hyvä.”

”Kiitos”, vastaan. Yritän olla tyyni, mutta Tepon kehuvat sanat lämmittävät väkisin mieltä.

”Varsinainen suhari”, Jorma lisää. Hän nostaa myös peukaloa. ”Tässä on eräskin kuorma-auto pyörinyt ja pyörinyt ennen kuin kuski on saanut sen kohdalleen. Autot kasvavat isommiksi kuin rakennukset. Saman huomaa laivoissa.”

”Niin huomaa”, Teppo myöntää. ”Kelluvia kerrostaloja.”

”Kelluvia kerrostaloja”, Jorma sanoo siihen.

Kävelen auton keulan editse nurmikon laitaan ja painan koholleen noussutta turvetta takaisin maanmyötäiseksi. Teppo tulee siihen viereen.

”Me saamme kuulemma katsella ilmaiseksi Kissalaakson eläimiä.”

Teppo virnuilee. Arvaan, että leikkimielinen Jorma on puhunut tällaisia. Nyökkään. Teppo näyttää paremmalta kuin koko matkan aikana ennen. Ehkä se johtuu siitä, että paineet ovat poistuneet, kun tiikeri on tuotu onnellisesti maahan ja tuotu meidän puolestamme niin pitkälle kuin on suinkin mahdollista. Olemme suoriutuneet tehtävästä mallikelpoisesti ja nopeasti.

”Voit päästä Korkeasaareen vakituiseksi kuskiksi”, Teppo veistelee.

”Täällä saa varmaan hajulisän joka tunnille”, totean.

”Kissat haisevat. Näemmä ei ole eroa sillä, onko kyse kotikissasta vai tällaisista isoista villipedoista. Joka tapauksesssa meidän kuuluu kuulemma pysytellä poissa tiikerin näkösältä. Marinalla on mun kännynumero ja hän soittaa, kun eläin on siirretty.”

”Selvä”, nyökkään.

Taas tulee mieleen, että entä jos jokin menee vikaan ja tiikeri pääsee karkuun? Minkä kaaoksen se järjestäisi täällä saarella? Ihmeellisiä ajatuksia. Ehkä minulla on ylivilkas mielikuvitus? Ajattelen kuitenkin vielä, että sellaisen varalta henkilökunnalla on varmaan aseet ja sopivia nukutusluoteja ja miksei myös oikeita luoteja siltä varalta, ettei ole aikaa odottaa nukutusaineen tehoavan.

Kuljemme omia aikojamme Kissalaakson häkkien välissä. Emme näe ketään muita, emme edes eläintenhoitajia. Katsomme leijonia ja leijonien isoja pentuja. Yksi pennuista vakaantuu katsomaan minua silmiin, mutta muut eivät kiinnostu meistä. Ne touhuavat keskenään. Tiikeriä ei näy. Ilves lekottelee maassa kelonrungon takana. Siitä näkyvät vain tupsukorvat. Traktori ajaa näkymättömissä häkkien takana. Ääni kuuluu.

”Ihmeellistä touhua”, Teppo sanoo.

Vilkaisen häntä ja hän lisää, ettei ymmärrä näitä eläintarhoja. Teppo miettii vielä hetken ja alkaa analysoida ja laskea, että tietenkin tällainen eläinpuisto on tuottava matkailuvetonaula.

”Vetonaula”, toistan. Aina joskus jokin yksittäinen, vanha sana tai ikiaikainen sananparsi menee sillä lailla ihon alle, että tajuaa yhtäkkiä, mitä sillä tarkoitetaan tai on tarkoitettu alun alkaen: Vetonaula on mikä tahansa naula tai piikki, kun sen avulla naulataan puita yhteen tai lautoja kiinni tolppiin tai minne hyvänsä. Naula vetää laudan viimein tiukasti kiinni, viimeiset vasaraniskut, kun naulan kanta uppoaa puuhun ja puu tiukkaantuu toista vasten.

Teppo on jatkanut ilmeisesti juttua. Hän on seuraavan häkin ääressä: Sivettikissa. Se ei ole näkyvissä. Ehkä koko häkki tai aitaus on tyhjä? Eläimet elävät aikansa ja se tarkoittaa, että tällaisten eläintarhayritysten on hankittava jatkuvasti uusia, nuoria eläimiä kuolleiden tilalle. Kuolevat ja menehtyvät. Eläintarhojen on tehtävä nuorennusleikkauksia. Ja hankittava tietenkin sopivasti koiras- ja naaraspuolisia asukkeja lisääntymään. Liena tuli tänne tuottamaan tiikerinpentuja. Liena pääsee tehtaalaiseksi.

Kun katson aitausten ohi kauemmas Korkeasaaren keskiosan ja lauttarannan välisen hiekkakäytävän yli, näen puiston nurmikolla käyskentelevän riikinkukon. Se astelee vapaana verkkaisesti ja arvokkaana, arvostaan tietoisena, mutta ei ole avannut pyrstöään. Tai sitten se on naaras. En tiedä näytteleekö naarasriikinkukko pyrstöään vai vain koiraat?

Leopardi terottaa kynsiä kauhtunutta puunrunkoa vasten. Eläin on sen näköinen kuin aikoisi kiivetä ylös jollekin oksalle lekottelemaan, mutta luopuu ajatuksesta ja alkaa astella jäykin, mutta kimmoisin askelin muuten vain sille varatulla elinareenalla. Sen häntä on jäykkänä kaarena ja kaartuu lisää hännänpäässä.

”Aina täällä tapahtuu jotain”, Teppo selittää. ”Mitä luulet, tuleeko eläimistä lopulta pakosta esiintyjiä. Karhut ainakin ovat oppineet kerjäämään ihmisiltä makupaloja.”

Osoitan sormella kylttiä, jossa kielletään syöttämästä eläimiä.

”Ethän syötä eläimiä.”

”Ymmärrän”, Teppo sanoo. ”Ajattelin vain, että alkavatko eläimet ajankulukseen ja luontojaan näytellä ja esiintyä? Ajankuluksi. Kun on muuten tylsää. Täytyyhän niiden huomata, että tiettyinä aikoina täällä on saari täynnä kansaa ja ihmisiä rykelminä katsomassa niitä aitojen takana. Ymmärrätkö mitä meinaan?”

”En.”

”Ymmärrät, mutta sanot tahallasi noin.”

”Oletko sä ihan terve?”

Teppo katsoo minua: ”En. Mä esitän terveempää kuin olen. Tuntuu jotenkin, että on parempi, jos nämä intendentit ja muut täällä eläintarhassa eivät tiedä tai kuule, että meikäläinen oli jossain lenssussa tai vastaavassa. Tietenkin Marina saattaa puhua, mutta miten sen estää?”

”En tiedä.”

”Vajaa tunti”, Teppo katsoo kelloa.

”Pitääkö päästä huussiin?” kysyn. ”Pian? Heti? Kohta?”

Teppo miettii: ”Ei. Mä tajusin, että sä kysyit olenko terve? Voin sanoa, että en ole parhaillaan, en fyysisesti enkä mieleltäni, mutta teeskentelen olevani kunnossa.”

”Onko sun nälkä?”

”Kyllä ja ei. Toisaalta on ja samaan aikaan kurkussa on pala.”

”Mielenkiintoista. Tämä vieno tuoksahdus, mitä se tekee?”

”Ei mitään. Mä en haista mitään erikoista.”

”Ole onnellinen. Mikä sulla oikeastaan on? Sä valitit silloin alkuun, että päätä särkee.”

”Valitin”, Teppo tuhahtaa. ”Kerroin, että päätä särkee. Sen jälkeen maha meni sekaisin ja se on esimerkiksi parhaillaan hellä. Se ei ole normaali.”

”Ymmärrän.”

”Ehkä mä olen allerginen tiikereille? Ehkä mä sain jonkin pöpön siitä vanhasta taljasta.”

Katson Teppoa: ”Mistä vanhasta taljasta?”

”Siitä, mikä jäi auton perälle ja joka on meidän tallilla säilössä. Sain naarmun käteen siitä. Etkö todella muista?”

”Muistan nyt. Eikö se ole parantunut?”

”On.”

”Onko?”

”On, on.”

Olemme siirtyneet ja palanneet vähitellen takaisin huoltorakennuksen luo. En tiedä, onko meillä lupa siihen, mutta kapuan kumminkin ohjaamon, vedän oven kiinni ja alan kuunnella musiikkia. Otan ensimmäisen cd:n, joka osuu käteen ja työnnän soittimen. Black Magic Woman alkaa soida. Tunnistan sen. Olen kuullut sen hiljattain jossain musiikkiohjelmassa tai -dokumentissa. Otan cd:n kannen: Fleetwood Mac. Olisin veikannut Santanaa. Sivupeilistä näen Tepon menneen kyykkyyn lavan seinustaa vasten. 

>Länsi>

Vainaja lepää tuvassa pukkien päälle levitetyillä laudoilla. Keinutuoli on nostettu ulos katokseen pois tieltä. Arkkua ei ole ja pappi on tiedustellut sitä jo kahteen kertaan. Kaksi naista, seurakuntasisaria, on tullut Larryn avuksi laittamaan Kentucky-Joeta kuntoon hautaa varten. He ovat asettaneet toisen tiikerintaljan vainajan päälle suojaksi.

”Niinko arkku?” Larry kysyy takaisin. Hän kynsii niskaansa. ”Niitä sukulaisia ei ole näkynyt ja löytynyt?”

Hän ajattelee, että niillehän tämä tällainen kuuluu.

”Ei”, pappi vastaa. ”Voin siunata vainajan, mutta kyllä hänet pitää haudata arkussa.”

”Vaikka omalle maalle?” Larry kysyy.

”Silti.”

Vanhastaan uudisasukkaat ovat haudanneet omat vainajansa, mutta se käytäntö on kuulemma voimassa vain hätätilassa, poikkeusoloissa ja -tilanteissa. Kaupungin järjestyssäännöissä on tarkat pykälät asiasta.

Larrya harmittaa, että on joutunut suomalaisvainajan naapurina tällaiseen tilanteeseen.

He seisovat kaikki neljä vaihteeksi pihalla ja katselevat kukin omiaan miettien lautatapuleja ja ojakaivantoa. Larry ei tiedä katselevatko naiset niitä myös ja mitä nämä tuumivat näkemästään, mutta pappi tarkastelee uteliain ilmein laanille levitettyä puutavaraa ja tekee kai mielessään jotain arviota niistä.

”Mikähän tässä on ollut miehellä menossa?” pappi tuumii.

Hän vilkaisee seppää vierellään: ”Kai Joe jotain puhui suunnitelmistaan?”

”Kyllä hän niitä kertoi aina välillä. Piti tehdä kolme asuinrakennusta tähän.”

”Niin”, pappi nyökäyttää. ”Puutavaraa on ainakin kiitettävästi.” 

>>>jatkuu>>>