Parina päivänä on ollut leppoisa ulkoilusää. Iltapäivisin, kun emme ole käyneet asioilla, olemme patikoineet Vallitietä Savitaipaleentien laitaan ja kevyen liikenteen väylää kuutostien ali ja takaisin. Kallioleikkaus sillä kohtaa on aina vetänyt katseen puoleensa. Eilen luimme loppuun Joyce Carol Oatesin neljätoista vuotta sitten ilmestyneen kirjan Haudankaivajan tytär. Se oli seitsemäskymmenes tänä vuonna lukemani kirja ja seitsemästoista ääneen. Kertomus on nimensä mukainen. Seuraa juonipaljastuksia: Kirjailija aloittaa tarinan keskeltä, jossa on yksi käännekohta, kuvaus yksinhuoltajaäidin arjesta pienen poikansa kanssa ja odottaen matkatöissä olevan miehen palaamista. Tämän johdanto-osuuden jälkeen Oates aloittaa alusta, mainittavimmat lapsuus- ja nuoruusmuistot, perheenjäsenet ja tragedia, jossa vanhemmat veljet karkaavat maailmalle ja äiti ja isä menehtyvät. Päähenkilö jää alaikäisenä orvoksi. Koulukiusattuna hän sinnittelee opinnoissaan, menettää malttinsa ja lyö takaisin, joutuu erotetukseksi ja unohtaa koulumaailman. Rakkaus ja mies astuvat nuoren, koskemattoman neidon elämään. Mies on kaikkea muuta kuin sanoo olevansa ja tekee muuta kuin kertoo. Kirja tulee puolivaiheeseen, jolloin mies pieksee vainoharhaisena vaimonsa, viskaa apuun menevän kolmevuotiaan poikansa seinään, mutta nukahtaa ponnistelujensa jälkeen. Vaimo kerää tavaransa, anastaa miehen auton avaimet, kantaa poikansa sinne kyytiin ja ajaa karkuun muutaman sadan kilometrin päähän ja hylkää auton. Seuraa pakomatka. Pitää olla liikkeessä jatkuvasti. Pelko ei hellitä otetta, lukijastakaan. Päähenkilö on vakuuttunut siitä, että hänen poikansa on musiikillinen ihmelapsi. Valkoinen jazzpianisti, rikkaan miehen poika, eronnut, naukkaileva tyyppi iskee silmänsä nuoreen naiseen ja sen jälkeen musikaaliseen poikaan. Tämän kaiken Oates kirjaa ylös nautittavalla tyylillä, rauhallisesti, avioliitto ja pojan menestys, läpilyönti pianistina. Lopuksi kirjassa on kymmenkunta sivua kirjeitä. Kun päähenkilö oli lapsi, Euroopasta piti paeta juutalaisia ja päähenkilön kotiin, haudankaivajan mökkiin, oli tulossa asumaan äidin sisko lapsineen, mutta laiva käännytettiin New Yorkin satamasta. Kaikki kuolivat, mutta ainakin yksi selviytyi, sillä päähenkilö löytää julkisuuden kautta kuolleeksi luulemansa serkun, joka on tiedenainen ja julkaissut muistelmansa. Seuraa kirjeenvaihto. Serkku ei halua tavata. Hän kieltää toista kirjoittamasta. He eivät tapaa. Päähenkilö on kuuntelemassa serkkunsa uuden kirjan julkistamistilaisuutta ja jonottaa siihen omistuskirjoituksen, mutta ei kerro, kuka hän on, kiittää kirjailijaa ja palaa kotiinsa. Tekstistä käy ilmi, että päähenkilö on vakavasti sairas ja elää viimeisiä aikojaan. Eilen illalla, kun saimme luettua tämän melkein seitsemänsataasivuisen romaanin loppuun, tunnelmalataus oli niin voimakas, ettei voinut lukea enää mitään muuta koko iltana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti