SUO SEN SUO(3)
Hyttysiä, sääskiä ja pieniä, purevia mäkäriä oli kuoriutunut runsaasti näiden viimeisten syyslämpimien aikana ja niitä parveili mustanaan heidän ympärillään. Samoin äkäisiä, surisevia paarmoja. Hiki norui, kun he tarpoivat raskasta kulkuaan eteenpäin. Etäisessä taivaanrannassa oli erottunut jo jonkin aikaa muuta maastoa ylempänä kaksi vaaraa. Niiden etäisyyttä heidän joukostaan ja vaarojen keskinäistä etäisyyttä toisistaan oli vaikea arvioida. He tulivat laakealle suoaukealle, jonka takana silmä ei erottanut ketään eikä mitään, ei missään suunnassa. Vain suota rannattomiin ja siellä täällä vähäisiä vaivaiskoivutiheikköjä.
He seisahtuivat aloilleen tarkastelemaan näkymää.
- Miten on, onko me erehdytty? Mikael kysyi. - Onko meitä harhautettu?
- Ei, Sinikka vastasi ja väitti. Sen kummemmin perustelematta.
Maximilian ajatteli, että naisella täytyi olla tietoa. Ensirivin tietoa.
Sinikka piti kännykkää kädessään ylhäällä ja heilutti sitä: - Hei huomio. Kuulkaa kaikki. Mun kännykässä ei ole ainakaan yhteyttä. Miten teillä toisilla on, oletteko netissä vai ei? Onko kenttää?
Muut ottivat kännykkänsä esiin. Kaikki muut paitsi Maximilian. Hän ei vaivautunut. Hän tyytyi nojaamaan matkan varrelta taittamaansa karahkaan, jolla hän oli tunnustellut pahimpia ja vetelimpiä paikkoja. Hän oli kuulolla, tähysteli ja kuunteli. Ei ääniä. Suon hiljaisuutta.
Kenenkään kännykässä ei ollut kenttää.
Mikael otti seuraavaksi kiikarin esille, asetti sen tuen varaan ja alkoi haarukoida suota menosuuntaan päin.
- Näkyykö mitään? Auli kysyi.
- Ei. Tai näkyy, mutta ei meidän kohdettamme.
- No niin, Kerttu sanoi.
Hän vilkaisi syrjäkarein Maximilianiin ja hymyili. Ilkikurisesti tai pahaenteisesti: - Herra opas, nyt sulla on tilaisuus näyttää kykysi.
- Mulla?
Porukka katsoi Maximiliania.
Kerttu jatkoi, silmät teatraalisen ympyriäisinä: - Haisteletko tuulta?
- Sinne päin.
- Ja mitä näkyy?
- Sitä pitäisi kysyä Mikaelilta.
Se oli hienoista viisastelua. Kyllä. Tällä kertaa Maximilian ei kuitenkaan jatkanut sitä ja hän vältti myös tietoisesti katsomasta Kerttua, provosoimasta tätä enempää.
Jonossa kulkiessaan hän oli tarkkaillut vähän kaikkien, mutta varsinkin naisten askellusta ja jaksamista, Kertun samalla lailla kuin muidenkin. Hänen arvionsa mukaan heidän olisi aika leiriytyä, mutta hän päätti odottaa, että joku muu ehtisi ehdottaa sitä. Se olisi viisain ja kypsin päätös tähän hetkeen.
- Kuinka kaukana on lähin erämaja? Jaana kysyi.
Eli hän oli ajatellut samaa asiaa, Maximilian päätteli.
- Mitä sanot?
Jaana katsoi Maximiliania.
- Oletan, että kysyit minulta. Arvioisin, että kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen kilometrin päässä.
- Niin kaukana? Auli ihmetteli. Epäili.
- Tai sitten lähempänä.
- Tai sitten jossain. Niin justiin, Kerttu hymähti.
- Olemmeko kulkeneet kehää? Mikael kysyi.
- En usko, Maximilian vastasi.
- Auringostako päättelet? Kerttu kysyi.
Hän katsoi Maximiliania.
- Siitäkin. Me emme ole osuneet takaisin omille jäljillemme?
- Ei, Mikael myönsi.
Kerttu ei ollut yhtä vakuuttunut: - En olisi niin satavarma. Täällä suolla on tilaa vaikka kuinka.
- Myönnän, Maximilian vastasi. - Ajattelen myös sitä kivikasaa ja niitä petäjiä.
Tämän kuullessaan kaikki kääntyivät kuin käskystä ja antoivat katseittensa kiertää vaihteeksi laajemmin ympäröivässä maisemassa sen sijaan, että olisivat tuijottaneet vain toisiaan. Ennen muuta he silmäilivät tuoreiden tulojälkiensä suuntaan. Mitään petäjiä ei näkynyt eikä enää sitä suosaarekettakaan. Se oli jäänyt tähän mennessä kauas taakse, kauas jonnekin. Niin kauas, ettei siitä ollut jäljellä hajuakaan.
- Jono luikertaa, Maximilian sanoi.
- Niin tekee, Mikael myönsi.
Maximilian ajatteli taas käärmeitä. Oliko se ajatus jonkin pahan edellä? Ennakkovaroitus. Mielen kehittelemä sellainen.
- Meidän olisi aiheellista leiriytyä, hän sanoi, ehdotti. Hän katsoi turpeeseen ja puikotti sitä kepillään.
Kukaan ei vastannut. Ei kuulunut puoltoja.
Maximilian nosti katseensa ja vilkaisi opastettaviaan. Odottaen. Kukaan ei ottanut vieläkään kantaa. Vankkoja ja varmoja ja viisaita mielipiteitä heillä oli ollut riittämiin, jakaa asti silloin, kun he olivat olleet vielä sivistyksen parissa. Nyt - jäljellä oli, oliko muuta kuin jääräpäisyys? Ja se, että häneen, Maximilianiin he eivät täysin luottaneet ja antoivat sen näkyä.
- Oletan, että kaivosyhtiöllä täytyy olla toimivat linkit, Mikael sanoi. Toista asiaa. - Se huolettaa mua. Että kännykät ovat pimeinä.
- Alexilla, Sinikka täsmensi.
Maximilian oli kuullut ja kuunnellut sivusta kaikenlaista tämän ryhmän keskeistä puhetta ja oletuksia. Alex -nimi oli tullut esiin tiheään, vähän väliä ja se oli jäänyt mieleen jo senkin takia, koska se oli myös maan uuden presidentin etunimi. Alex, josta nämä retkeläiset tai mielenosoittajat puhuivat, oli erään amerikkalaisen tai kansainvälisen kaivosyhtiön nimi tai peitenimi ja tämän ryhmän tietojen mukaan Alex oli tullut tänne sotilasliittoutuman mukana, siivellä, näille pohjoisille soille ja tehnyt valtauksen kaivostoimintaa varten. Heidän joukkonsa tuoreet amerikkalaisvahvistukset, Greenpeacen jäsenet tai ulkojäsenet, vapaaehtoiset aktiivit, Doris, Makeumba ja Bastian, olivat vahvistaneet tämän väitteen.
- Alex? Sinikka kääntyi toistamaan heille. - That’s the name? What you say?
- Yes, Makeumba vastasi ja Bastian hänen perässään: - Yes, Alex.
Sinikka ja amerikkalaiset kävivät tämän jälkeen keskenään lyhyen sananvaihdon englanniksi, puhuivat ja nyökyttelivät. Maximilian katseli vaihteeksi heitä eikä maisemaa. Hyvin tummaihoista Makeumbaa ja vaaleita Dorista ja Bastiania. Hän kuuli ja ymmärsi hajanaisen sanan sieltä ja toisen täältä, muttei saanut niistä erityisempää käsitystä.
Maximilian muisti hyvin miten Kerttu oli puhunut, väittänyt ja kärjistänyt varsin kiivaaseen sävyyn, että se hulluus, meidän ennen puolueettoman maan liittyminen ensin sotilasliittoon ja kaikki siitä seurannut viimeaikainen sotilaallinen valmistautuminen ja hypetys, että se kaikki voi olla silkkaa sumuverhoa, pimitystä ja jonka suojissa Alex-yhtiö on päässyt salakavalasti näille vuosikymmeniä tavoittelemilleen apajille. Että näin narrataan meikäläisiä, tuodaan salaa meidän neitseelliseen erämaahamme raskasta ja myrkyllistä kaivosteollisuutta, viedään ja anastetaan kaikki arvokas ja jätetään vain jätteet.
Maximilian ei ollut kuullut aiemmin puhuttavan tällaisesta, ei varsinkaan näin selkeästi ja kaunistelematta, mutta se ei ollut ihme, koska hän oli lakannut kauan sitten seuraamasta uutisia eikä yrittänyt muutenkaan pysyä ajan hermolla. Tietenkin aina joukkoviestimistä tihkui joitain yksittäisiä tiedonmurusia ja sloganeja, mutta jos niitä oli tullut ja ollut tarjolla tästä aiheesta, ne olivat menneet häneltä ohi.
- Mikael. En tajunnut, Auli sanoi Mikaelille. - Mikä sua huolettaa?
- Niin, meidän pitäisi olla linkkimaston kantosäteen ulottuvilla, mutta me ei olla. Sitä mä ihmettelen.
- Aivan. Tietenkin. Olinpa mä tyhmä.
- Et ollenkaan, Mikael vastasi.
Samassa kuului piippaus. Se oli tuttu ääni, jonkun kännykkä piippasi saapuneesta viestistä. Sitten kilahti perään toinen vastaava ääni ja lopulta monta yhtaikaa.
- Aavemaista, Auli sanoi. - Kuunnella täällä autiolla suolla tätä kännykkäkonserttia.
- Ei, Mikael vastasi. - Tämä oli toivottu ja odotettu asia. Alexilla tai sotilasleirillä, kummin päin vaan, heidän linkkinsä on ollut varmaan tilapäisesti poissa päältä. Näin järkeilisin. Huoltokatkos, jonka aikana linkkimasto on ollut poissa päältä ja on nyt palautettu taas toimintaan.
- Tai, Maximilian aloitti, kun Mikael vaikeni, mutta hän katkaisi siihen kesken.
- Niin? Mikael kysyi.
Maximilian heilautti torjuvasti kättään: - Ei mitään.
- Mitä? Mikael kysyi uudestaan. Hän hymyili uskovaisen hymyään tai mikä olikaan, hymy, joka viestii toisaalta ymmärrystä, mutta on samalla huvittuneen tietäväinen. Hymy, jossa on kovin paljon samaa kuin aikuisen hymyssä lapselle.
- Ei mitään, Maximilian toisti.
