Tilkankadulla

    

Kävimme eilen Munkkiniemen kirjastossa. Helenalla oli noudettavana saapunut kirjavaraus, Anna Janssonin Kuolleiden kutsu. Mennessä veimme muutaman kirjan Tapanilan aseman kierrätyskirjalaatikkoon. Tuuliset säät ovat varistaneet jo muutamat puut kokonaan lehdettömiksi. Keltaisia lehtiä leijailee ilmassa puistokäytävillä. Kolme joutsenta oli ilmestynyt Pikku Huopalahden lännenpuoleiseen ruovikkoon. Jatkoin eilen - Pidät tästä varmaan -tarinaa, jota on kolmekymmentä sivua. Helena teki piirroksia luonnosvihkoon ja kutoi sukkaa telkun ääressä. Luimme ääneen Norman Mailerin romaania Amerikkalainen unelma. Yö kuulusteltavana newyorkilaisella poliisiasemalla. Illemmalla luin loppuun Jari Tervon kirjan Pyhiesi yhteyteen. Siinäkin on poliiseja. Hyvä kirja kokonaisuudessaan. Helenalla on luvussa Haruki Murakamin teos Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Hän kehuu, että kirjailija on parempi kuin koskaan, paranee vanhetessaan.

Tilkankadulla

    

Kuvassa on pihlajan runko ja syksyn keltaisia lehtiä. Tänään on YK:n päivä, rukouspäivä ja Helsingin kirjamessujen vuoden 2024 ensimmäinen päivä. Me olimme mukana messuilla viimeksi viisi vuotta sitten 2019. Toissapäivänä kävimme Munkkiniemen kirjastossa. Minulle oli tullut kaksi kirjavarausta, Norman Mailerin Amerikkalainen unelma ja Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen, joka on ilmestynyt melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Kirjaston pikalainoista löytyi Haruki Murakamin uusin teos, Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Toissapäivänä ja eilen Helena on tehnyt luonnoksia ja muistiinpanoja ja kutonut sukkaa telkun ääressä. Minä olen jatkanut - Pidät tästä varmaan -fiktiota. Sitä on kaksikymmentäkahdeksan sivua. Luemme ääneen Mailerin Amerikkalaista unelmaa. Hyvää tekstiä. Pidän Mailerin proosasta. Helena lukee Murakamin kirjaa Kaupunki ja sen epävakaa muuri ja minulla on menossa Tervon Pyhiesi yhteyteen. Alku siinä oli sellainen, että kaksi kertaa meinasin jättää kesken, mutta jatkoin sitten kuitenkin, sopeuduin ja luen sitä nyt ihan hyvilläni. Katsoimme eilen iltamyöhällä jälleen Ammattina kirjailija -ohjelman, jossa Tervo kertoi, että Pyhiesi yhteyteen -kirjassa on kolmekymmentäviisi kertojaa. Siinä on ristivalotusta. Kirjailija oli ymmärtääkseni nauttinut sen kirjoittamisesta eikä kokenut sitä mitenkään tavallista hankalampana.

Suo sen suo(12)

    

SUO SEN SUO(12)

 

Justus seurasi Eliseä. He menivät ensimmäiseksi suoraan keittiölle. Justus tiesi, että siellä päivystettiin ympäri vuorokauden ja he saivat sieltä kuumaa teetä ja kanelisokerikorppuja, istuivat katoksen penkeille ja kastoivat korppujaan teehen. Pullamössöä, Joonas ajatteli.

- Minä luke suomea, Elise sanoi.

- Jaa. Kuulin vasta nyt ensimmäisen kerran.

Justus näki, että Elise sulatteli kuulemaansa. Hän kysyi puhuiko hän liian nopeasti: - Too fast?

- Vähän.

- Hauska kuulla, että luet suomea, Justus puhui ja pyrki lausumaan sanat rauhallisesti ja erillään toisistaan. - Miksi?

- Miksi? Elise vastasi. Hän levitti käsiään, kastoi korpun kannan teehen ja vei suuhunsa.

Justus arvioi, että Elise oli ehkä puolivälissä kolmeakymmentä. Ilman asepukua hän olisi käynyt kenestä hyvänsä perheenäidistä. Häntä olisi voinut erehtyä pitämään vaikka kodinhoitajana, kirjastovirkailijana, bussikuskina, minä hyvänsä. Hän ei tehnyt Justukseen varsinaisesti sotilaallista vaikutusta, mutta Justus oli kuitenkin kuullut muutaman kohtauksen, kaksi kohtausta, joiden aikana Elise oli komentanut alaisiaan ja häntä toteltiin mukisematta ja vastaan väittämättä.

- Miksi suomea? Justus kysyi uudestaan. - Minun arvioni mukaan suomi on vaikea kieli.

- Kyllä, Elise myönsi.

- Kuinka kauan olet opiskellut?

- Toinen vuosi.

- Ja ymmärrät jo? Ymmärrät paljon? Ymmärrät hyvin?

- Osan.

Elise nauroi.

- Anteeksi, jos käytän liikoja sanoja, vieraita sinulle, Justus pahoitteli.

Elise nyökkäsi, mutta ei vastannut.

Justus kysyi, mitä täällä tapahtui? Tänään? Ja oliko se ohi?

- Vihainen tulla.

- In english?

Please, Justus lisäsi mielessään.

- Harjoitan suomea, Elise vastasi.

- Okay. Hyvä.

Elise ei kertonut Justukselle mitään uutta. Hän tiesi jo kaiken ennestään.

Elise kertoi saattavansa seuraavaksi Justuksen tämän omaan kämppään. Näin pitää tehdä, koska alueella voi olla vielä vapaana liikkuvia tunkeilijoita. Hän toimii turvahenkilönä.

- I see.

- Sinun turvallisuus tärkeä.

- Okay.

Teen jälkeen he kävelivät leirialueen läpi. Justus ei huomannut mitään aiemmasta poikkeavaa. Mistään ei huomannut, että täällä olisi käyty jotain välienselvittelyä. Ei jälkiä ammuskelusta. Ehkä laukaukset oli suunnattu ilmaan, varoitukseksi?

- Näkemiin huomenna, Elise hyvästeli Justuksen vierastilan ulko-ovella. Hän ojensi kätensä ja Justus tarttui siihen.

- Oli hauska tutustua, hän sanoi.

Elise naurahti: - Totinen suomalainen.

- Kyllä, Justus vastasi.

Elise kurotti eteenpäin ja hipaisi poskellaan Justuksen poskea, kääntyi ja käveli pois.

Justus meni kuuliaisesti sisälle omaan yksiöönsä, riisui maihinnousukenkänsä, ne ensimmäiseksi ja istui sängyn reunalle. Hän otti kännykän esiin. Jatalta, pomolta oli tullut viesti: Haluan keskustella tarkemmin tietyistä sanamuodoista. Lue itse tekstisi läpi vielä kertaalleen. Ajatuksella. Jospa huomaat, että sinun asenteesi näkyy läpi. Se ei kai ole tarkoitus, oletan?

Justusta hymyilytti. Jatta oli aina niin monisanainen. Hän väitti, että se juonsi siitä, että hän on nainen ja kaikki naiset ovat puheliaita ja sanavalmiimpia ja sanastoltaan rikkaampia ja sujuvampia kuin miehet.

Justus oli saanut viestin myös leirin vieraista vastaavalta upseerilta. Viestissä kerrottiin tänä iltayönä leiriin tunkeutuneista kutsumattomista voimista, kahdeksan hengen joukosta, jonka hyökkäys oli torjuttu ja jotka henkilöt oli otettu toistaiseksi säilöön. Ei henkilövahinkoja.

Hyvä, Justus ajatteli. Hänen olonsa huojentui.

Viesti jatkui: Lisäksi suolla on jonkin matkan päässä kahden hengen jälkijoukko, loukkaantuneet ja jotka on tarkoitus etsiä huomenna helikopterin avulla ja kuljettaa hänen, Justuksen ohella lähimmälle lentokentälle tai tarpeen vaatiessa lähimpään yliopistolliseen sairaalaan. Nämä tiedoksi.

Jälkikirjoitus: Lennolla sinun on parasta pitää meiltä saamasi puku, kengät ja kypärä. Luovutat ne, kun jäät pois helikopterista. Lentäjä on ohjeistettu.

Seuraava viesti piippasi, kun Justus vielä luki edellistä: Jatta: Siellä on kuulemma ollut pieni selkkaus. Minulle tuli tiedotus, että aikataulun takia Justukselle, sulle ei voida valitettavasti järjestää tilaisuutta tavata säilöön otettuja tunkeutujia. Et viestinyt mitään?

Justus naputti vastauksen: Minut otettiin käytännössä vartiointiin ja kun yritin lähteä tutustumaan tilanteeseen, minun käskettiin istua aloillani. Minulle tuotiin oluttölkki eteen. Sitä rataa.

Jatta vastasi: Selvä. Sä olet kuulemma huomenna palaamassa työpaikallesi. Tervetuloa. Päästän sut nukkumaan. Jutellaan huomenna lisää. En häiritse enää tänään. Hei.

- Hei, Justus vastasi. Hän sanoi sen ääneen eteensä, ei kellekään, ei kenellekään muulle kuin itselleen.

Hän kallisti pitkäkseen sängyn päälle. Hän kuvitteli, ettei nukahtaisi vähään aikaan, mutta toisin kävi. Kännykkäherätys oli seuraava asia, jonka hän tajusi. Oli yhä pimeää. Justus riisuutui, peseytyi ahtaassa, mutta toimivassa sosiaalitilassa, pakkasi ripeästi varusteensa ja varmistautui siitä, ettei mitään jäänyt. Tunnelma oli sama kuin olisi lähtenyt hotellista, luovuttanut huoneensa. Nyt ei ollut kuitenkaan varsinaisesti mitään luovutusta, tulevaa vaatteiden vaihtoa lukuunottamatta. Justus jätti reppunsa ja vetolaukkunsa odottamaan ovenpieleen ja käveli keittiölle aamiaiselle.

Vieraista vastaava upseeri oli paikalla katoksessa ja hän viittoi Justusta liittymään seuraan. Kolme päivää sitten Justus oli tullut tänne tarkoituksella alueelle rakennettua tietä myöten, mutta nyt hän pääsisi tutustumaan isoon kuljetushelikopteriin.

- What you think? What you like? upseeri kysyi.

Justus ei ollut varma, tarkoittiko kysymys hänen koko oleskeluaan leirillä vai tarkoittiko se tulevaa helikopterimatkaa? Hänellä oli ennestään takanaan kaksi kokemusta helikopterikyydistä, mutta niistä oli jo kulunut aikaa.

- Is everything all right? upseeri jatkoi ja varmisti ja Justus myönsi ja vastasi, että kaikki oli kunnossa.

Kuulemma lennolla oli yksi korpraali mukana miehistöstä ja siksi heillä oli sellainen toivomus ja tehtävä Justukselle, että hänen pitäisi käyttää köysivinssiä.

Justus joutui kysymään, mikä se on? Sana oli outo: Ropewinch. Upseerilla oli vinssin käyttöohje mukanaan ja hän antoi sen Justuksen tutkittavaksi.

- That’s okay, Justus sanoi vilkaistuaan kuvaa ja ohjainta, jolla sitä käytettiin. - I can handle it.

- Fine. Great, upseeri oli hyvillään.

Lisäksi Justuksen oletettiin huolehtivan suolta noudettavista loukkaantuneista, jotta nämä päätyisivät varmasti ja turvallisesti hoitoon.

- Is it all right? upseeri varmisti. Hän levitteli käsiään, ehkä hieman nolona. Justus ajatteli, että heillä sotilailla oli ilmeisesti puutetta miehistön määrässä.

- Yes, hän sanoi.

- Is all now clear?

- Yes, Justus toisti. - I understand very well my job.

- Fine, upseeri naurahti, huojentuneena. - Thank you very much.

Justus ajatteli, että tekisi tästä osiosta oman artikkelinsa tai liitteen jo olemassaolevaan reportaasiin. Ehkä sittenkin oman, erillisen jutun.

Justus söi puuroa, munakasta ja nakkeja. Kahvia oli tarjolla. Hän otti omenan mukaansa lähtijäisiksi, käveli takaisin omalle kämpälleen, kirjoitti pöydällä olevaan päiväkirjaan päivämäärän ja oman terveisensä seuraavalle, tulevalle yövieraalle: Täällä oli karhuja haaskalla, kun olin visiitillä. Kahdeksan tunkeilijaa tuli leiriin, mutta en päässyt seuraamaan tilannetta. Liian vaarallista. Eli minusta pidettiin hyvää huolta. Toivotan mukavaa vierailua. Justus, reportteri.

Kämpän ovelta kuului terävä koputus.

- Come in, Justus kehoitti.

- Helou. Mark. My name. It’s time. Let’s go.

Justukselle näöltä tuttu korpraali seisoi ovella. Hän tarttui Justuksen vetolaukkuun. - Is it all?

- Yes. Please to meet you, Mark.

- I come with you.

- I know. I see.

Korpraali, Mark oli varustautunut ja laittanut kypäränkin päähänsä. Hän katsoi Justusta ja kopautti merkitsevästi omaa kypäräänsä.

- I do, Justus sanoi. Hän pani kypärän päähänsä, sääti hihnan, nosti repun selkäänsä ja he lähtivät astelemaan leirin lentoasemalle. Portille. Airportille. Suureellinen nimitys.

Helikopterin verkkosuoja oli otettu pois, mutta moottori ei käynyt vielä. Mark sanoi, että hän oli hoitanut asian. - You know.

- What? Justus kysyi.

Mark selitti, että häntä ei ainakaan huvittanut juosta helikopterin kyytiin siinä hujussa, kun lapakot pieksivät ilmaa ja joutui pitämään kiinni tavaroistaan ja tuntui, että paita nousee housuista. Tämän verran Justus ymmärsi, mutta korpraali jatkoi vielä juttuaan. Jatko jäi kuitenkin epäselväksi. Ehkä puhe oli kirnuamisesta. Buttering up. Justus ei ollut varma kuuliko oikein? Hän hämmästeli mielessään, mutta päätti antaa olla ja olla peräämättä tarkennuksia.

Tilkankadulla

    

Meillä on vitriinikaappi, jossa ovat rakkaimmat kirjamme. Siellä on myös Helenan minulle kauan sitten lahjoittama nukke, joka kuvassa esittelee Leena Krohnin Tainaronin kantta. Olemme nyt lukeneet molemmat sen toisen kerran. Mielikuvitusta hersyttävä kirja. Samaan aikaan luimme ääneen loppuun Donna Tarttin Tiklin. Olimme molemmat lukeneet senkin ennen. Muistin siitä etukäteen vain alun pommikohtauksen ja sen, kun päähenkilö meni käymään ensimmäisen kerran siinä antiikkiliikkeessä. En tiedä johtuuko amerikkalaisuudesta vai mistä, mutta en kykene samaistumaan Tarttin kuvailemaan päähenkilöön. Mietin myös onko kirja vihjaus viranomaisille miten varastettuja tauluja voisi saada takaisin, nimettömien vihjeiden avulla, niistä maksetuilla palkkioilla? Helena teki eilen piirroksia ja luonnoksia ja minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -tarinaa kaksi sivua. Luin illemmalla loppuun Juhani Peltosen romaanin Salomo ja Ursula. Se ei ole parasta Peltosta, mutta siinä on hyviä kohtia. Loppu oli napakka, kirjaksi.

Tilkankadulla

    

Havunneulaset kiveyksellä innostivat Helenaa piirtämään tällaisen kuvan toissapäivänä. Viikonloppuna on näkynyt aamuin illoin tähtitaivas ja aamulla kuu. Tuulista. Kiertelimme ulkona vain kaupalle mennessä ja iltapäivällä rantapuistossa. Variksia, naakkoja, harakoita ja sorsia lahdella. Helena on tehnyt luonnoksia ja minä olen jatkanut - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Sitä on kaksikymmentäkolme sivua. Siinä on sellainen solmukohta, joka on vaatinut työstämistä enkä tiedä vaatiiko se vielä lisää? Ääneenlukukirjamme Donna Tarttin Tikli on lopuillaan. Käykö siinä hyvin vai huonosti? Leena Krohnin Tainaron siirtyi nyt Helenalle lukukirjaksi ja minä aloitin Juhani Peltosen romaanin Salomo ja Ursula. Huomasin, että tänään on Ursulan päivä. Kirja on tullut meille kierrätyksen kautta. Veimme eilen toisen kerran kassillisen lastenkirjoja Tapanilan aseman kirjankierrätyslaatikkoon. Edelliset sinne viemämme ovat kelvanneet uusille lukijoille.

Suo sen suo(11)

    

SUO SEN SUO(11)

 

Justus ajatteli tulkkia. Pitäisikö hänen ilmoittautua tai tarjoutua vapaaehtoiseksi tässä tilanteessa, toimimaan tulkkina tai oikeammin välittäjänä, sillä varsinaista tulkkia ei välttämättä tarvittu, jos molemmat osapuolet hallitsivat englannin? Mutta hän ei ehdottanut kuitenkaan mitään, vaan seurasi vahtikorpraalin perässä miehistösuojaan, messiin. Siellä heitä oli vastassa amerikankielinen, innostunut puheensorina. Justus oli vakuuttunut innostuksesta, sen aitoudesta, mutta sitä hän ei kyennyt arvioimaan missä määrin tunnelma, äänenpito vaimeni, kun ja koska hän oli läsnä ja mukana vai vaimeniko ollenkaan? Oliko hän omia, omaa väkeä?

Hänelle oli näemmä varattu paikka päällystön pöydässä. Hänet ohjattiin siihen istumaan parin kersantin, toinen näistä oli nainen, Elise, jonka Justus tunsi ja muisti nimeltä ja kahden muun alempiarvoisemman ryhmänjohtajan huomaan. Eli hänet oli huomioitu.

Justus kuuli sanojen kirjon viereisissä pöydissä ja lavitsoilla, jotka kiersivät miehistösuojaa, eri puolilta Amerikkaa tänne tulleiden sotilaiden, korpraalien, alikersanttien ja kersanttien murteita, slangia ja hän ymmärsi kuulemaansa osin ja osan, mutta ei kaikkea. Kaksi naiskorpraalia oli joukossa paikalla. Toisella oli jo ikää. Kaikilla tai melkein oli kaljatölkit käsissään.

Justus ei ollut koskaan ollut kielinero, kieli-ihmisiä. Mikä johtui osin varmaan siitä, että hänen kuulossaan oli vikaa ja joka haitta oli diagnosoitu aikoja sitten. Mutta hän oli ja eli ja pärjäsi tämän haitan kanssa ja oli pärjännyt vuosia. Hän otti kaikesta irti sen, mitä sai.

Voiko tehdä enempää?

Jossain välissä Justus oli saanut kuitenkin nyt sen verran selvää ja tajunnut kuulemastaan, että tunkeilijoiden joukossa oli kansainvälisten aktiivien lisäksi myös kotimaisia, paikallisia tekijöitä ja hän tunsi luonnollisesti huolta heistä.

Vielä enemmän ja aiheesta, kun miehistösuojaan alkoi kuulua välillä vaimeaa ammuntaa tai siltä kuulostavaa ääntä. Siihen ja sellaiseen Justus ei ollut sentään uskonut. Hän tarkasteli epäuskoisena ympärillään olevia sotilaita ja korpraaleja, jotka tekivät nyrkkitervehdyksiä ja -tuuletuksia, nostivat toisen käden ylös kannustukseksi, käsi nyrkissä, aina kun kuului aseiden rätinää.

- Are they shooting? Justus kysyi ääneen.

Kukaan pöydässä ei vastannut. Tai vastasivat, jos naureskelua voi pitää vastauksena. Myös Elise oli huvittunut. Heillä, sotilailla, varusmiehillä, päällystöllä, kaikilla heillä oli hauskaa. Ikään kuin he olisivat odottaneet tätä ja kuin se olisi ollut heille showta. Vihdoinkin tapahtui jotain tämän tylsän ja ikävystyttävän varalla- ja varuillaanolon sijasta. Tapahtui, vaikka he olivat ainakin vielä ja toistaiseksi sivussa, sivusta seuraajia ja kaivosyhtiön omat turvamiehet toimivat itse tässä tilanteessa ja taltuttivat ja tekivät omin voimin asiattomat tunkeilijat vaarattomiksi.

- Yes or no, are they shooting? Justus toisti.

- Yes, hänen vierustoverinsa myönsi. Hän joi olutta. Kuten sanottu suurin piirtein kaikilla oli oluttölkit. Olut oli heidän omaa tuontitavaraansa. Juomavesi samoin, korput tulivat sieltä ison veden takaa ja ylipäänsä kaikki tarvittava. Leiri oli ja pyrki olemaan omavarainen.

Pitää toimia, Justus ajatteli ja hätäili mielessään. Miten? Sitä hän ei tiennyt vielä. Hän pelkäsi pahoin, että kaikki he, jotka olivat tuolla ulkona hämärtyvän ruskan keskellä tai käytännössä pimeässä ja olivat tarponeet tänne ties kuinka kaukaa, olivat ilmiselvästi suuressa vaarassa.

Hänen pitää ja kuuluu toimia, tehdä jotain.

Vaikka Justuksen kuulo ei ollut terävintä luokkaa, hänen muussa huomiokyvyssään ei ollut vikaa. Siinä miehistösuojassa istuessaan ja kököttäessään hän huomioi olevansa silmälläpidettävä. Valvonnassa. Ryhmänjohtajat vahtivat häntä. Tai nämä vahtivat yhtä lailla myös omia alaisiaan. Mutta oliko hän jonkin asteinen vanki? Voiko niin ajatella? Kaikella muotoa. Hän oli niitä historiasta tuttuja vanhan ajan vankeja, joilla ei ollut tarpeen pitää mitään rautoja tai köysiä eikä pitää näitä vahdittuina aidatuilla alueilla, sillä nämä vangit tiesivät muutenkin omat rajansa, tiesivät olla ylittämättä niitä ja pysyivät aidattomissa karsinoissaan. Psyykkinen raja-aita toimii siinä missä sähköpaimenkin tai vaikka miinakenttä. Vapautensa menettänyt oppii ne reitit, joilla hänen on lupa kulkea ja joita hänen kuuluu noudattaa.

Mistä vihjeistä, viittauksista hän, Justus oli oppinut tämän näin nopeasti, näiden menneiden kolmen päivän aikana?

Opinkappaleeksi riittää esimerkiksi vartijoiden aseiden heilautukset, samoin ilmeet, se, puhutellaanko ja tervehditäänkö henkilöä vai ei? Jos moikataan, on oikeassa paikassa ja oikealla asialla. Jos ei, jos edessä ovat vaikenevat, totiset kasvot, suu kiinni, viivana, silloin ymmärtää pyörtää ympäri, jos on oppinut läksynsä.

Justus teki kokeen. Hän nousi tuoliltaan ja heti yksi näistä tutuista sotilaista kysyi, mitä hän aikoi? Eikä se ollut edes kukaan varsinaisista ryhmyreistä.

- Hey, what you mean? Justus.

- I think, I must go.

- No. We must wait now, hänelle sanottiin, kaksi sotilasta sanoi sen yhtä aikaa ja kolmas nyökki näiden lisäksi.

- What we are waiting? Justus kysyi.

- No questions. Sit down. Don’t hurry.

Se tuli naurun säestyksellä. Justus laskeutui takaisin istuvilleen. Yksi sotilaista haki itselleen seuraavan kaljatölkin jääkaapista ja näytti sitä merkitsevästi Justukselle.

- Do you like too?

- Yes.

Joten he istuivat edelleen, joivat olutta ja ulkona oli vaihteeksi hiljaista. Justus totesi ukonilman menneen ohi. Oliko se hyvä vai huono asia? Oliko kaikki hyvin ja kunnossa vai ei? Kenen kannalta kunnossa?

- Here you are safe, yksi sotilaista selitti hänelle. Oma-aloitteisesti.

- I? I see. I understand.

Justus ei ollut ajatellut missään välissä, että hänen turvallisuutensa olisi ollut uhattuna. Hän oli kuvitellut olevansa tietyssä mielessä vakuutettu, kuin diplomaatti. Mutta toisaalta kaikki diplomaatitkaan eivät ole nykyisin turvassa eivätkä nauti ehdotonta koskemattomuutta. Herrasmiessopimukset eivät päde enää.

- Fine. You are clever, joku virnisteli.

Koiranleuka, Justus ajatteli. Hän ei pitänyt itseään mitenkään erityisen viisaana eikä järkevänä, ei nyt eikä ollut ennenkään pitänyt, mutta tarvitsiko hänen sitä ollakaan? Viisas pitää suunsa kiinni ja avaa sen vain naukatakseen lisää kylmää olutta.

- Somebody take care you, sama kaveri jatkoi. - You see.

- Yes, Justus myönsi. - I think so.

- Just wait.

- Nice. Thank you.

- Be my guest.

Justus tunsi kännykän värisevän rintataskussaan. Se oli äänettömällä eikä hän ottanut sitä esiin. Ei nyt. Ei täällä.

Puoli tuntia kului tai ehkä tunti ja Justus ajatteli, että yhtä hyvin hän voisi olla nukkumassa. Jonkun ryhmänjohtajan hands free piippasi. Se oli Elisen kännykkä. Hän vastasi, puhui muutaman sanan, käänsi katseensa samalla Justukseen ja nyökkäsi.

- Let’s go. It’s late.

Justus oli lakannut ajattelemasta, että hänen pitäisi pyrkiä tai päästä ainakin puhuttelemaan ja haastattelemaan, näkemään nämä mielenosoittajat vai mitä nämä olivatkaan. Sillä hänen ei toisaalta tehnyt yhtään mieli. Hän vaistosi ja epäili, ettei se olisi välttämättä mitään hauskaa. Hän voisi joutua näkemään jotain sellaista, jota olisi mieluummin näkemättä. Eikä hän tuntenut juuri nyt uteliaisuutta edes siitä, olivatko nämä henkilöt kunnossa, hengissä vai ei? Hän ei ollut tehnyt tähän mennessä mitään heidän eteensä, ei edes protestoinut. Hän oli luopio.

Tilkankadulla

    

Kuu ja tähdet näkyivät tänään puoli kuudelta aamulla parvekkeeltamme. Kuvassa on syksyn lehtiä kirjastotiellä. Kävimme eilen Munkkivuoressa ja sieltä jatkoimme Munkkiniemeen kirjastoon. Helena lainasi Anna Janssonin jännärin Vaitelias jumala ja minä Leena Krohnin fantasiakirjan Tainaron. Helena piirsi ja luonnosteli eilen luonnoslehtiöönsä. Minä kirjoitin aamupuolella - Pidät tästä varmaan -tarinaa, jota on kaksikymmentä sivua. Luimme iltapäivällä ääneen Donna Tarttin Tikliä, jossa Theo ja Boris ystävineen hankkivat Tikli -maalauksen takaisin rikollisjoukolta, mutta menettävät sen sitten kuitenkin ja joutuvat tulitaisteluun. Illemmalla Helena luki Anna Janssonin jännäriä Vaitelias jumala. Minä luin loppuun Erkki Toivasen Iltakävelyllä. Toivanen käsittelee siinä myös Euroopan yhdentymistä. Rivien välistä olin käsittävinäni, että hän ei usko siihen vahvasti, ei usko eurooppalaisten olevan niin sivistyneitä, että he kykenisivät elämään toistensa kanssa järkevästi ja rauhanomaisesti. Näin kolmekymmentä vuotta sitten. Päivän päätteeksi herkuttelin vielä Leena Krohnin fantasialla, kirjeromaanilla tai -kokoelmalla Tainaron, jonka luin puoleen väliin.