Suo sen suo(11)

    

SUO SEN SUO(11)

 

Justus ajatteli tulkkia. Pitäisikö hänen ilmoittautua tai tarjoutua vapaaehtoiseksi tässä tilanteessa, toimimaan tulkkina tai oikeammin välittäjänä, sillä varsinaista tulkkia ei välttämättä tarvittu, jos molemmat osapuolet hallitsivat englannin? Mutta hän ei ehdottanut kuitenkaan mitään, vaan seurasi vahtikorpraalin perässä miehistösuojaan, messiin. Siellä heitä oli vastassa amerikankielinen, innostunut puheensorina. Justus oli vakuuttunut innostuksesta, sen aitoudesta, mutta sitä hän ei kyennyt arvioimaan missä määrin tunnelma, äänenpito vaimeni, kun ja koska hän oli läsnä ja mukana vai vaimeniko ollenkaan? Oliko hän omia, omaa väkeä?

Hänelle oli näemmä varattu paikka päällystön pöydässä. Hänet ohjattiin siihen istumaan parin kersantin, toinen näistä oli nainen, Elise, jonka Justus tunsi ja muisti nimeltä ja kahden muun alempiarvoisemman ryhmänjohtajan huomaan. Eli hänet oli huomioitu.

Justus kuuli sanojen kirjon viereisissä pöydissä ja lavitsoilla, jotka kiersivät miehistösuojaa, eri puolilta Amerikkaa tänne tulleiden sotilaiden, korpraalien, alikersanttien ja kersanttien murteita, slangia ja hän ymmärsi kuulemaansa osin ja osan, mutta ei kaikkea. Kaksi naiskorpraalia oli joukossa paikalla. Toisella oli jo ikää. Kaikilla tai melkein oli kaljatölkit käsissään.

Justus ei ollut koskaan ollut kielinero, kieli-ihmisiä. Mikä johtui osin varmaan siitä, että hänen kuulossaan oli vikaa ja joka haitta oli diagnosoitu aikoja sitten. Mutta hän oli ja eli ja pärjäsi tämän haitan kanssa ja oli pärjännyt vuosia. Hän otti kaikesta irti sen, mitä sai.

Voiko tehdä enempää?

Jossain välissä Justus oli saanut kuitenkin nyt sen verran selvää ja tajunnut kuulemastaan, että tunkeilijoiden joukossa oli kansainvälisten aktiivien lisäksi myös kotimaisia, paikallisia tekijöitä ja hän tunsi luonnollisesti huolta heistä.

Vielä enemmän ja aiheesta, kun miehistösuojaan alkoi kuulua välillä vaimeaa ammuntaa tai siltä kuulostavaa ääntä. Siihen ja sellaiseen Justus ei ollut sentään uskonut. Hän tarkasteli epäuskoisena ympärillään olevia sotilaita ja korpraaleja, jotka tekivät nyrkkitervehdyksiä ja -tuuletuksia, nostivat toisen käden ylös kannustukseksi, käsi nyrkissä, aina kun kuului aseiden rätinää.

- Are they shooting? Justus kysyi ääneen.

Kukaan pöydässä ei vastannut. Tai vastasivat, jos naureskelua voi pitää vastauksena. Myös Elise oli huvittunut. Heillä, sotilailla, varusmiehillä, päällystöllä, kaikilla heillä oli hauskaa. Ikään kuin he olisivat odottaneet tätä ja kuin se olisi ollut heille showta. Vihdoinkin tapahtui jotain tämän tylsän ja ikävystyttävän varalla- ja varuillaanolon sijasta. Tapahtui, vaikka he olivat ainakin vielä ja toistaiseksi sivussa, sivusta seuraajia ja kaivosyhtiön omat turvamiehet toimivat itse tässä tilanteessa ja taltuttivat ja tekivät omin voimin asiattomat tunkeilijat vaarattomiksi.

- Yes or no, are they shooting? Justus toisti.

- Yes, hänen vierustoverinsa myönsi. Hän joi olutta. Kuten sanottu suurin piirtein kaikilla oli oluttölkit. Olut oli heidän omaa tuontitavaraansa. Juomavesi samoin, korput tulivat sieltä ison veden takaa ja ylipäänsä kaikki tarvittava. Leiri oli ja pyrki olemaan omavarainen.

Pitää toimia, Justus ajatteli ja hätäili mielessään. Miten? Sitä hän ei tiennyt vielä. Hän pelkäsi pahoin, että kaikki he, jotka olivat tuolla ulkona hämärtyvän ruskan keskellä tai käytännössä pimeässä ja olivat tarponeet tänne ties kuinka kaukaa, olivat ilmiselvästi suuressa vaarassa.

Hänen pitää ja kuuluu toimia, tehdä jotain.

Vaikka Justuksen kuulo ei ollut terävintä luokkaa, hänen muussa huomiokyvyssään ei ollut vikaa. Siinä miehistösuojassa istuessaan ja kököttäessään hän huomioi olevansa silmälläpidettävä. Valvonnassa. Ryhmänjohtajat vahtivat häntä. Tai nämä vahtivat yhtä lailla myös omia alaisiaan. Mutta oliko hän jonkin asteinen vanki? Voiko niin ajatella? Kaikella muotoa. Hän oli niitä historiasta tuttuja vanhan ajan vankeja, joilla ei ollut tarpeen pitää mitään rautoja tai köysiä eikä pitää näitä vahdittuina aidatuilla alueilla, sillä nämä vangit tiesivät muutenkin omat rajansa, tiesivät olla ylittämättä niitä ja pysyivät aidattomissa karsinoissaan. Psyykkinen raja-aita toimii siinä missä sähköpaimenkin tai vaikka miinakenttä. Vapautensa menettänyt oppii ne reitit, joilla hänen on lupa kulkea ja joita hänen kuuluu noudattaa.

Mistä vihjeistä, viittauksista hän, Justus oli oppinut tämän näin nopeasti, näiden menneiden kolmen päivän aikana?

Opinkappaleeksi riittää esimerkiksi vartijoiden aseiden heilautukset, samoin ilmeet, se, puhutellaanko ja tervehditäänkö henkilöä vai ei? Jos moikataan, on oikeassa paikassa ja oikealla asialla. Jos ei, jos edessä ovat vaikenevat, totiset kasvot, suu kiinni, viivana, silloin ymmärtää pyörtää ympäri, jos on oppinut läksynsä.

Justus teki kokeen. Hän nousi tuoliltaan ja heti yksi näistä tutuista sotilaista kysyi, mitä hän aikoi? Eikä se ollut edes kukaan varsinaisista ryhmyreistä.

- Hey, what you mean? Justus.

- I think, I must go.

- No. We must wait now, hänelle sanottiin, kaksi sotilasta sanoi sen yhtä aikaa ja kolmas nyökki näiden lisäksi.

- What we are waiting? Justus kysyi.

- No questions. Sit down. Don’t hurry.

Se tuli naurun säestyksellä. Justus laskeutui takaisin istuvilleen. Yksi sotilaista haki itselleen seuraavan kaljatölkin jääkaapista ja näytti sitä merkitsevästi Justukselle.

- Do you like too?

- Yes.

Joten he istuivat edelleen, joivat olutta ja ulkona oli vaihteeksi hiljaista. Justus totesi ukonilman menneen ohi. Oliko se hyvä vai huono asia? Oliko kaikki hyvin ja kunnossa vai ei? Kenen kannalta kunnossa?

- Here you are safe, yksi sotilaista selitti hänelle. Oma-aloitteisesti.

- I? I see. I understand.

Justus ei ollut ajatellut missään välissä, että hänen turvallisuutensa olisi ollut uhattuna. Hän oli kuvitellut olevansa tietyssä mielessä vakuutettu, kuin diplomaatti. Mutta toisaalta kaikki diplomaatitkaan eivät ole nykyisin turvassa eivätkä nauti ehdotonta koskemattomuutta. Herrasmiessopimukset eivät päde enää.

- Fine. You are clever, joku virnisteli.

Koiranleuka, Justus ajatteli. Hän ei pitänyt itseään mitenkään erityisen viisaana eikä järkevänä, ei nyt eikä ollut ennenkään pitänyt, mutta tarvitsiko hänen sitä ollakaan? Viisas pitää suunsa kiinni ja avaa sen vain naukatakseen lisää kylmää olutta.

- Somebody take care you, sama kaveri jatkoi. - You see.

- Yes, Justus myönsi. - I think so.

- Just wait.

- Nice. Thank you.

- Be my guest.

Justus tunsi kännykän värisevän rintataskussaan. Se oli äänettömällä eikä hän ottanut sitä esiin. Ei nyt. Ei täällä.

Puoli tuntia kului tai ehkä tunti ja Justus ajatteli, että yhtä hyvin hän voisi olla nukkumassa. Jonkun ryhmänjohtajan hands free piippasi. Se oli Elisen kännykkä. Hän vastasi, puhui muutaman sanan, käänsi katseensa samalla Justukseen ja nyökkäsi.

- Let’s go. It’s late.

Justus oli lakannut ajattelemasta, että hänen pitäisi pyrkiä tai päästä ainakin puhuttelemaan ja haastattelemaan, näkemään nämä mielenosoittajat vai mitä nämä olivatkaan. Sillä hänen ei toisaalta tehnyt yhtään mieli. Hän vaistosi ja epäili, ettei se olisi välttämättä mitään hauskaa. Hän voisi joutua näkemään jotain sellaista, jota olisi mieluummin näkemättä. Eikä hän tuntenut juuri nyt uteliaisuutta edes siitä, olivatko nämä henkilöt kunnossa, hengissä vai ei? Hän ei ollut tehnyt tähän mennessä mitään heidän eteensä, ei edes protestoinut. Hän oli luopio.