Kiipelissä(5)

    

KIIPELISSÄ(5)

 

Ajatus sovinnosta, sittenkin, sen mahdollisuus tai edes vähäinen, minimaalinen mahdollisuus, piti Peten mieltä korkealla. Hän ei suostunut eikä halunnut vajota pessimismiin. Hän ei tiennyt olivatko poliisit tehneet parhaansa, yrittäneet kaikkensa, mutta hän luotti ja halusi uskoa siihen, että asia oli vielä oikaistavissa. Että tässä ei ollut kysymys mistään rikoksesta, vaan vahingosta. Missä se oli tullut esiin, vahinko, tähän mennessä ei missään, ei ainakaan niin, että hän, Pete olisi sen huomannut ja kuullut.

Tulitko tietämään? En. En ole kuullutkaan.

Sisällä linja-autoasemalla, kahvilan sisäänkäynnin edessä oli kulkuesteenä KAHVILA SULJETTU -kyltti, jonka naismyyjä tuli juuri ottamaan pois, kun Pete tuli aseman ovesta sisään. Hänen ei olisi pitänyt yllättyä tästä, kyltistä, mutta hän yllättyi silti. Hän ei ollut unohtanut mitä oli tapahtunut yöllä, mihin hän oli itse osallinen ja osallistunut, mutta ei osannut näemmä sittenkään ajatella eikä ennakoida asiaa pohjia myöten.

Naismyyjä tai itse kahvilanpitäjä, Pete ei osannut sanoa kumpi, taittoi kyltin pois ja nosti sen pois näkyvistä kahvilan puolelle seinustalle.

- Tervetuloa, nainen sanoi ja toivotti Peten edessä ensimmäisenä olevalle ja odottavalle naisasiakkaalle. - Olkaa hyvä.

Kahvilanemäntä hymyili, vaikkakin pingottuneesti, kääntyi menemään edellä sisälle kahvilan tiloihin ja selitti samalla: - Meille tapahtui haaveri viime yönä. Tai oikeammin rikos, ilkivaltaa. Joku huligaani heitti kiven ikkunasta sisään.

- Eihän? Ihan totta? asiakas hämmästeli.

Eli omistaja, kahvilanpitäjä, Pete ymmärsi. Hän seisoi naisasiakkaan takana ja otti itselleen teetä. Kaatoi kuumaa vettä teemukiin. Häntä kuumotti. Hän arveli olevansa punainen naamaltaan. Yöllä häntä oli palellut, mutta nyt hän oli kuumissaan. Hän oli vaihtolämpöinen.

Äsken, linja-autoasemaa lähestyessään hän oli kuvitellut mielessään ja rohkaissut itseään kuvittelemalla, että voisi sopia paikan omistajan, pitäjän kanssa, puhua tälle rehellisesti ja suoraan, pahoitella asiaa ja tapahtunutta, mutta käsitti nyt, ettei tulisi puhumaan mitään, ettei uskaltaisi edes avata suutaan.

Hän otti juustosämpylän vitriinistä pikkulautaselle ja muovisen tarjottimen pinkasta, tiskin alta, asetteli mukin ja lautasen sille ja veti paperiservietin pinkasta.

Omistajanainen puhui ja pauhasi: - Kaveri yllättyy. Saa aika laskun...

- Onko se saatu kiinni? asiakas Peten edessä kysyi.

- On. Poliisi nappasi itse teosta. Paikan päältä. Ai ai, minä jos olisin päässyt sen nuoren tyypin niskahiuksiin kiinni...

- Nuori? asiakas keskeytti tai kommentoi taas. Hän jatkoi odottamatta vastausta: - Ottaisin yhden keksin kahvin kanssa.

- Tässä, olkaa hyvä.

Kahvilanpitäjä naputti summan koneelle ja asiakas käytti pankkikorttia lukijan kupeessa.

Peten vuoro. Hän seisoi, piti silmällä teetään, tarjotinta ja kaivoi pankkikorttinsa lompakosta.

- Siitä voi valita teelaadun itse, nainen sanoi.

- Kiitos, Pete vastasi.

Hän maksoi ja meni pöytään ikkunaseinustalle. Hän luuli, että siinä oli jokin verho hämärtämässä ikkunan edessä ennen kuin hoksasi, että se oli juuri se pahan onnen ikkuna. Siinä oli nyt lasitusliikkeen teippaukset pitkin poikin pitämässä raameihin jäänyttä rikkinäistä ikkunaruutua paikoillaan.

Pete jäi katsomaan sitä ja sen jälkeen tuoleja, oliko niillä lasinsirpaleita vai ei?

Kahvilanpitäjä oli huomioinut ja lukenut kaikki hänen eleensä ja liikkeensä, sillä hän sanoi noin yleisesti, että kaikki sotkut on siivottu pois. - Ja lasku tulee kyllä oikeudessa.

Kuin puhuisi minulle, tarkoittaisi juuri minua, Pete ajatteli. Tiesikö nainen, että hän oli se konna? Ei.

Hän vilkaisi nopeasti kahvilanpitäjää. Tämä katsoi naisasiakasta. He keskustelivat.

- Meneekö käsittely oikein oikeuteen asti? asiakas kysyi.

- Menee, jos se minusta riippuu. Poliisi ehdotti sovittelumenettelyä, mutta ei, minä en päästä sitä paksupäätä niin helpolla. Saa nähdä ja kokea, mitä siitä seuraa, kun tuhoaa toisten omaisuutta... Ja miksi, mikä oli siinä tarkoituksena? Tulee mieleen, että aikomus oli tulla ikkunasta sisään ja varastaa jotain, mutta hälytin kai pelästytti... Tuuria oli siinäkin, että poliisipartio ajoi sopivasti ohi.

Sopivasti, Pete toisti perässä mielessään.

- Poliisi toimii, naisasiakas kehui.

- Niin, nyt, kahvilanpitäjä myönsi sen verran.

Pete istui, hämmensi teetään ja litkutti teepussia. Hän puraisi sämpylää ja katseli ensin teipattua ikkunaa, mutta alkoi sitten tuijottaa ulos kadulle. Paikallisliikenteen vuoron lähtöön oli vajaa tunti. Valvottu yö ja tämä pitkällinen aamu kuulusteluineen väsyttivät. Hän söi sämpylänsä, joi teen ja kuunteli myyjän, kahvilanpitäjän valituksia ja puheita. Tämä toisti samaa tarinaa kaikille asiakkaille, joita kävi. Tai oikeammin omistaja puhui samat sanat seuraavalle asiakkaalle, joka tuli sisään, mutta sitten seurasi kaksi hiljaisempaa tapausta, omissa oloissaan olevia, sen tyyppisiä asiakkaita, jotka eivät näyttäneet kiinnittävän huomiota ympäristöönsä ja joille omistaja ei sanonut mitään ylimääräistä.

Ehkä hän alkoi jo tasaantua? Ehkä hän sai etäisyyttä itse tapaukseen? Olisiko kahvilanpitäjä illalla, päivän päätteeksi täysin kyllästynyt puhumaan ja taivastelemaan tapahtunutta?

Pete nousi ja vei tarjottimen rullakkoon.

- Kiitos, kahvilanpitäjä kiitti.

Pete nyökkäsi hänelle.

Näet sitten, hän ajatteli. Mitä nainen tuumaisi siinä vaiheessa, kun he tapaisivat ja näkisivät toisensa oikeudessa? Muistaisiko kahvilanpitäjä hänet, muistaisiko hänen käyneen teellä ja sämpylällä sinä samana päivänä, heti aamusta, kun kahvila oli saatu siivottua lasinsiruista ja liike päästiin avaamaan asiakkaille? Miten nainen raivoaisi tai ilmeilisi, siellä oikeudessa? Pete ei osannut kuvitella.

Ulkona hän hengitti vapaammin. Hän ei ollut puhunut mitään tälle kahvilanpitäjälle. Tämä ei ollut kuullut hänen ääntään. Se tuntui yhdeltä pieneltä voitolta.

Sitten hän kuuli päänsä sisässä, kuinka hän sanoi ja vastasi: - Kiitos, yksinkertaisesti ja selvästi, kun kahvilaemäntä kehotti ottamaan ja valikoimaan itse teepussin rasiasta. Eli hän oli puhunut. Hän ei ollut ollut tuppisuu.

Pete kierteli laiturien vaiheilla. Hän kävi mielessään läpi tulevaa puhetta, jonka pitäisi ajastaan arvoisalle oikeudelle ja valamiehille, valamiehistölle, jos tämä juttu menisi niin pitkälle ja sehän menee. Hän puhuisi millä sovittelevalla mielellä hän oli lähestynyt... tai ei lähestynyt, vaan tullut suoraan poliisikuulustelun, -kuulemisen jälkeen kahvilaan vakaana tarkoituksenaan pahoitella rouva yrittäjälle, kahvilayrittäjälle tätä tapahtunutta ja ilmoittaa olevansa luonnollisesti valmis korvaamaan ikkunalasien vaihdon, siivoustyön ja vaivannäön, kaiken, kulut, mutta kun hän kohtasi typerryttävän... ei vaan kostonhaluisen, ymmärrettävän kostonhaluisen ja tinkimättömän vastarinnan... ja jossa tilanteessa hän piti parempana vaieta, olla tuottamatta arvon yrittäjälle enää enempää mieliharmia. Mieliharmia, hän sanoisi. Hän piti parempana tehdä näin, toimia näin.

 

Taavetissa

    

Luumäen pääkirjastossa on lahjoituksena lasimaalaus, jossa on muun muassa tällainen hevoskuva. Kohteen takia kuva on kenties hieman vaikeasti hahmotettava. Käymme melkein joka päivä kirjastossa, koska sinne pääsee kirjastokortilla ja tunnuksella omatoimiaikana myös lauantaisin ja sunnuntaisin. Otin eilen lisää kuvia kirjaston viihtyisistä tiloista. Ulkoilimme eilen kahteen otteeseen. Sää oli pilvinen, mutta iltapäivällä ilmanala lämpeni nollaan. Paikkakunnan koululaiset pääsivät aloittamaan talvilomansa. Heitä oli liikkeellä jonkinmoinen joukko menossa ilmeisesti laskettelemaan jonnekin latuvarren mäkeen. Helena kutoo edelleen sukkia. Minä kirjoitin aamulla Kun kuu kääntää kasvot -tarinani alkusivuja uudestaan. Luimme iltapäivällä ääneen vajaat viisikymmentä sivua Charles Dickensin romaania Loistava tulevaisuus. Tuntemattomana pysytellyt Pipin hyväntekijä ilmaantuu hänen asuntoonsa Lontooseen. Muina lukukirjoina Helena lukee Satu Rämön dekkaria Rakel, toista kertaa Hildur-sarjaa ja minä luen Graham Greenen romaania The quiet American. Huomenna, sunnuntaina on vuorossa viides osa Kiipelissä -tarinasta.

Taavetissa

    

Postauskuvana on askelten ja suksien alla tallautunut luminen rinne. joka vie Taavetin Patteritieltä Linnoituksen mäntyjä kasvaville valleille. Kävelimme eilen aamusella aurinkoisessa säässä siitä ohi ja alas Linnalantielle ja kaupalle. Iltapäivällä teimme toisen kävelylenkin ja poikkesimme samalla kirjastoon. Viikon lainoissa oli Satu Rämön Rakel ja Helena lainasi sen. Hän lainasi myös Maria Langin dekkarin Keltainen kissa. Nautimme päiväkahvin jälleen parvekkeella. Toissailtana yksi aihe innosti minua niin paljon, että tein siitä muistiinpanoja vihkooni, mutta eilen aamulla hylkäsin sen. Otin sen sijaan tarkasteluun vanhan tekstin, Kun kuu kääntää kasvot. Ehkä saisin kirjoitettua sen paremmaksi. Luimme eilen kolmekymmentä sivua Charles Dickensin romaania Loistava tulevaisuus. Pip tuli täysi-ikäiseksi, täytti kaksikymmentäyksi vuotta ja sai tietää sen verran lisää tulevaisuudestaan, että hän tulee saamaan jatkossa viisisataa puntaa vuodessa ja joka järjestely on voimassa niin kauan, kunnes Pipin hyväntekijä ilmaantuu paikalle. Ja mitä sitten, se on sitten. Luettuani kaksisataa sivua Mika Waltarin historiallista romaania Ihmiskunnan viholliset, sain siitä kyllikseni. Juutalaiset ja kristityt nahistelemassa, jotenkin se tympäisi ja alkoi tuntua samalta kuin olisi ollut uskonnon tunnilla. Etsin kirjahyllystämme jotain sopivaa tilalle ja valikoin Graham Greenen romaanin The quiet American.

Taavetissa

    

Otin kuvan pihallisesta autoja lumen alla Vallitiellä Luumäen Taavetissa. Mikä tarina tai kohtalo siinä on takana? Saisiko tästä kehiteltyä jonkin kertomuksen, kun tuntuu, että muut aiheet leikkivät vain nattaa kanssani? Antaa olla. Hienot talvipäivät jatkuvat. Eilen oli muutama aste pakkasta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ulkoilimme kaksi kertaa, toisella kerralla Savitaipaleentielle, kuutostien alikululle, jossa käännyimme takaisin. Nautimme päiväkahvit parvekkeella. Helena kutoo edelleen sukkia. Luimme eilen ääneen neljäkymmentä sivua Charles Dickensin romaania Loistava tulevaisuus. Pipillä on sydänsuruja, kun rakas Estella sanoo, että häntä ei kannata tavoitella, hänellä ei ole sydäntä eikä tunteita. Helenalla on unilukemisena Seppo Jokisen Hervantalainen. Minä olen melkein puolivälissä Mika Waltarin kaksiosaisen Ihmiskunnan viholliset -romaanin ensimmäistä osaa. Eilen tuli mieleen vertailla tekstiä Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan. Molemmat pitkät tarinat ovat minä -kerrontaa.

Taavetissa

    

Helena kutoo sukkia. Minä tutkin eilen aamupuolella vanhoja tekstejäni. Mitään vahvaa aihetta ei ole ilmaantunut vielä. Ulkoilimme eilen sen lisäksi, että Helena teki aamulla sauvakävelylenkin, vain yhdistetyn kirjasto- ja kauppareissun. Päivällä satoi vähän aikaa lunta, mutta myöhemmin iltapäivällä paistoi aurinko. Helena keitti makkarasoppaa ruuaksi ja iltapäivällä hän valmisti pannukakun. Olemme lukeneet ääneen puoliväliin Charles Dickensin romaanin Loistava tulevaisuus. Dickensistä voi sanoa, että hän kirjoittaa kepeästi rankoista asioista. Helenalla on Seppo Jokisen jännäri, Ajomies kesken. Minä luin illalla viimeksi Mika Waltarin historiallista romaania Ihmiskunnan viholliset.

Taavetissa

    

Helena lähti sauvakävelylenkille kymmentä vaille kuusi. Talon mittarin mukaan on yhdeksän astetta pakkasta. Postauskuvana näkymä Luumäen Taavetin keskustasta. Kerrostaloa muistuttava Hyvinvointiasema on esillä jälleen yhdestä suunnasta. Helena kutoi eilen, koska maalauskankaiden piti kuivua välillä. Luimme eilen ääneen eteenpäin kuusikymmentä sivua Charles Dickensin romaania Loistava tulevaisuus. Pipin oppiaika sepän sällinä päättyy. Salaperäinen hyväntekijä suo pojalle omaisuuden ja tämä lähtee Lontooseen kouluttautumaan arvolleen sopivaksi herrasmieheksi. Helenalla on luvussa Seppo Jokisen jännäri Ajomies. Minä lainasin eilen kirjastosta Mika Waltarin romaanin Ihmiskunnan viholliset, joka on julkaistu 1964. Luin illalla siitä ensimmäisen kirjan, Antiokia. Waltari luotti historiallisissa romaaneissaan minä-kerrontaan. Minun piti lainata Mikael karvajalka, mutta näin kirjaston hyllyssä vain yhden osan tästä kaksiosaisesta romaanista, joten vaihdoin Ihmiskunnan vihollisiin.

Taavetissa

    

Luumäen Taavetissa on nyt aamulla neljätoista astetta pakkasta. Eilen sunnuntaina oli aamulla seitsemäntoista miinusta. Päivällä pääsimme nauttimaan upeasta, aurinkoisesta talvipäivästä. Hieno hiihtolomasää pääkaupunkiseudun lomalaisilla. Mielenkiintoista miten kirjat valikoituvat, mitä yhtäkkiä päätän lukea. Joskus näitä kirjanimikkeitä on jonoksi asti ja toisinaan on hiljaisempaa. Toissailtana, kun olin vailla seuraavaa lukukirjaa, muistin, että jossain oli kirjoitus ja maininta, että Jim Thompson on erilainen jännityskirjailija. Sattumalta meillä on omissa kirjoissa Jim Thompsonin Pakotie, joten otin sen lukuun. Sitä ennen katsoin wikipediasta kirjailijan ja yllätyin, sillä siellä on kaksi samannimistä kirjailijaa ja joilla on ikäeroa sukupolven verran. Kumpaahan siinä mieleeni jääneessä kirjailija-arvioinnissa oli tarkoitettu? Luin kirjan kahdessa päivässä. Toissapäivänä otimme ääneen luettavaksi seuraavan kirjan, Charles Dickensin romaanin Loistava tulevaisuus. Ehdotin Helenalle kahta muutakin kirjaa, ensin, mutta kumpikaan niistä ei saanut hänen hyväksyntäänsä. Ääneen luettaessa on olennaista, että molemmat hyväksyvät kirjan tai asennoituvat siihen myönteisesti. Olemme nyt lukeneet kirjasta yli sata sivua, kutakuinkin neljänneksen. Kiva lukea vaihteeksi kirjaa, joka on aidosti 1800-lukua.