Kiipelissä(5)

    

KIIPELISSÄ(5)

 

Ajatus sovinnosta, sittenkin, sen mahdollisuus tai edes vähäinen, minimaalinen mahdollisuus, piti Peten mieltä korkealla. Hän ei suostunut eikä halunnut vajota pessimismiin. Hän ei tiennyt olivatko poliisit tehneet parhaansa, yrittäneet kaikkensa, mutta hän luotti ja halusi uskoa siihen, että asia oli vielä oikaistavissa. Että tässä ei ollut kysymys mistään rikoksesta, vaan vahingosta. Missä se oli tullut esiin, vahinko, tähän mennessä ei missään, ei ainakaan niin, että hän, Pete olisi sen huomannut ja kuullut.

Tulitko tietämään? En. En ole kuullutkaan.

Sisällä linja-autoasemalla, kahvilan sisäänkäynnin edessä oli kulkuesteenä KAHVILA SULJETTU -kyltti, jonka naismyyjä tuli juuri ottamaan pois, kun Pete tuli aseman ovesta sisään. Hänen ei olisi pitänyt yllättyä tästä, kyltistä, mutta hän yllättyi silti. Hän ei ollut unohtanut mitä oli tapahtunut yöllä, mihin hän oli itse osallinen ja osallistunut, mutta ei osannut näemmä sittenkään ajatella eikä ennakoida asiaa pohjia myöten.

Naismyyjä tai itse kahvilanpitäjä, Pete ei osannut sanoa kumpi, taittoi kyltin pois ja nosti sen pois näkyvistä kahvilan puolelle seinustalle.

- Tervetuloa, nainen sanoi ja toivotti Peten edessä ensimmäisenä olevalle ja odottavalle naisasiakkaalle. - Olkaa hyvä.

Kahvilanemäntä hymyili, vaikkakin pingottuneesti, kääntyi menemään edellä sisälle kahvilan tiloihin ja selitti samalla: - Meille tapahtui haaveri viime yönä. Tai oikeammin rikos, ilkivaltaa. Joku huligaani heitti kiven ikkunasta sisään.

- Eihän? Ihan totta? asiakas hämmästeli.

Eli omistaja, kahvilanpitäjä, Pete ymmärsi. Hän seisoi naisasiakkaan takana ja otti itselleen teetä. Kaatoi kuumaa vettä teemukiin. Häntä kuumotti. Hän arveli olevansa punainen naamaltaan. Yöllä häntä oli palellut, mutta nyt hän oli kuumissaan. Hän oli vaihtolämpöinen.

Äsken, linja-autoasemaa lähestyessään hän oli kuvitellut mielessään ja rohkaissut itseään kuvittelemalla, että voisi sopia paikan omistajan, pitäjän kanssa, puhua tälle rehellisesti ja suoraan, pahoitella asiaa ja tapahtunutta, mutta käsitti nyt, ettei tulisi puhumaan mitään, ettei uskaltaisi edes avata suutaan.

Hän otti juustosämpylän vitriinistä pikkulautaselle ja muovisen tarjottimen pinkasta, tiskin alta, asetteli mukin ja lautasen sille ja veti paperiservietin pinkasta.

Omistajanainen puhui ja pauhasi: - Kaveri yllättyy. Saa aika laskun...

- Onko se saatu kiinni? asiakas Peten edessä kysyi.

- On. Poliisi nappasi itse teosta. Paikan päältä. Ai ai, minä jos olisin päässyt sen nuoren tyypin niskahiuksiin kiinni...

- Nuori? asiakas keskeytti tai kommentoi taas. Hän jatkoi odottamatta vastausta: - Ottaisin yhden keksin kahvin kanssa.

- Tässä, olkaa hyvä.

Kahvilanpitäjä naputti summan koneelle ja asiakas käytti pankkikorttia lukijan kupeessa.

Peten vuoro. Hän seisoi, piti silmällä teetään, tarjotinta ja kaivoi pankkikorttinsa lompakosta.

- Siitä voi valita teelaadun itse, nainen sanoi.

- Kiitos, Pete vastasi.

Hän maksoi ja meni pöytään ikkunaseinustalle. Hän luuli, että siinä oli jokin verho hämärtämässä ikkunan edessä ennen kuin hoksasi, että se oli juuri se pahan onnen ikkuna. Siinä oli nyt lasitusliikkeen teippaukset pitkin poikin pitämässä raameihin jäänyttä rikkinäistä ikkunaruutua paikoillaan.

Pete jäi katsomaan sitä ja sen jälkeen tuoleja, oliko niillä lasinsirpaleita vai ei?

Kahvilanpitäjä oli huomioinut ja lukenut kaikki hänen eleensä ja liikkeensä, sillä hän sanoi noin yleisesti, että kaikki sotkut on siivottu pois. - Ja lasku tulee kyllä oikeudessa.

Kuin puhuisi minulle, tarkoittaisi juuri minua, Pete ajatteli. Tiesikö nainen, että hän oli se konna? Ei.

Hän vilkaisi nopeasti kahvilanpitäjää. Tämä katsoi naisasiakasta. He keskustelivat.

- Meneekö käsittely oikein oikeuteen asti? asiakas kysyi.

- Menee, jos se minusta riippuu. Poliisi ehdotti sovittelumenettelyä, mutta ei, minä en päästä sitä paksupäätä niin helpolla. Saa nähdä ja kokea, mitä siitä seuraa, kun tuhoaa toisten omaisuutta... Ja miksi, mikä oli siinä tarkoituksena? Tulee mieleen, että aikomus oli tulla ikkunasta sisään ja varastaa jotain, mutta hälytin kai pelästytti... Tuuria oli siinäkin, että poliisipartio ajoi sopivasti ohi.

Sopivasti, Pete toisti perässä mielessään.

- Poliisi toimii, naisasiakas kehui.

- Niin, nyt, kahvilanpitäjä myönsi sen verran.

Pete istui, hämmensi teetään ja litkutti teepussia. Hän puraisi sämpylää ja katseli ensin teipattua ikkunaa, mutta alkoi sitten tuijottaa ulos kadulle. Paikallisliikenteen vuoron lähtöön oli vajaa tunti. Valvottu yö ja tämä pitkällinen aamu kuulusteluineen väsyttivät. Hän söi sämpylänsä, joi teen ja kuunteli myyjän, kahvilanpitäjän valituksia ja puheita. Tämä toisti samaa tarinaa kaikille asiakkaille, joita kävi. Tai oikeammin omistaja puhui samat sanat seuraavalle asiakkaalle, joka tuli sisään, mutta sitten seurasi kaksi hiljaisempaa tapausta, omissa oloissaan olevia, sen tyyppisiä asiakkaita, jotka eivät näyttäneet kiinnittävän huomiota ympäristöönsä ja joille omistaja ei sanonut mitään ylimääräistä.

Ehkä hän alkoi jo tasaantua? Ehkä hän sai etäisyyttä itse tapaukseen? Olisiko kahvilanpitäjä illalla, päivän päätteeksi täysin kyllästynyt puhumaan ja taivastelemaan tapahtunutta?

Pete nousi ja vei tarjottimen rullakkoon.

- Kiitos, kahvilanpitäjä kiitti.

Pete nyökkäsi hänelle.

Näet sitten, hän ajatteli. Mitä nainen tuumaisi siinä vaiheessa, kun he tapaisivat ja näkisivät toisensa oikeudessa? Muistaisiko kahvilanpitäjä hänet, muistaisiko hänen käyneen teellä ja sämpylällä sinä samana päivänä, heti aamusta, kun kahvila oli saatu siivottua lasinsiruista ja liike päästiin avaamaan asiakkaille? Miten nainen raivoaisi tai ilmeilisi, siellä oikeudessa? Pete ei osannut kuvitella.

Ulkona hän hengitti vapaammin. Hän ei ollut puhunut mitään tälle kahvilanpitäjälle. Tämä ei ollut kuullut hänen ääntään. Se tuntui yhdeltä pieneltä voitolta.

Sitten hän kuuli päänsä sisässä, kuinka hän sanoi ja vastasi: - Kiitos, yksinkertaisesti ja selvästi, kun kahvilaemäntä kehotti ottamaan ja valikoimaan itse teepussin rasiasta. Eli hän oli puhunut. Hän ei ollut ollut tuppisuu.

Pete kierteli laiturien vaiheilla. Hän kävi mielessään läpi tulevaa puhetta, jonka pitäisi ajastaan arvoisalle oikeudelle ja valamiehille, valamiehistölle, jos tämä juttu menisi niin pitkälle ja sehän menee. Hän puhuisi millä sovittelevalla mielellä hän oli lähestynyt... tai ei lähestynyt, vaan tullut suoraan poliisikuulustelun, -kuulemisen jälkeen kahvilaan vakaana tarkoituksenaan pahoitella rouva yrittäjälle, kahvilayrittäjälle tätä tapahtunutta ja ilmoittaa olevansa luonnollisesti valmis korvaamaan ikkunalasien vaihdon, siivoustyön ja vaivannäön, kaiken, kulut, mutta kun hän kohtasi typerryttävän... ei vaan kostonhaluisen, ymmärrettävän kostonhaluisen ja tinkimättömän vastarinnan... ja jossa tilanteessa hän piti parempana vaieta, olla tuottamatta arvon yrittäjälle enää enempää mieliharmia. Mieliharmia, hän sanoisi. Hän piti parempana tehdä näin, toimia näin.