Taavetissa

   

Luumäen Taavetissa on tällainen silmää kiehtova, loivia mutkia tekevä tienkohta ratavarren ja keskustan välillä. Se on tuttu tietenkin kaikille paikkakuntalaisille. Houkuttaa ajatella, että tie on voinut rakentua vanhan karjapolun paikalle. Lehmät ovat tallanneet siihen mieleisensä kulkureitin ja paimenet kulkeneet perässä. Otin tiestä kuvan eilen, kun palasimme rautakaupasta, josta ostimme tärpättiä, siveltimen ja kourallisen cyproc-ruuveja. Eilen aamulla tein Oli aika -tarinassa sellaisen käänteen, että laitoin sen toistaiseksi sivuun. Se jauhaa paikallaan. Otin uuden tiedoston ja laitoin sille nimeksi Niitä näitä ja kirjoitin niitä näitä. Luimme eilen iltapäivällä ääneen viisikymmentä sivua Jonathan Franzenin romaania Muutoksia. Helena kutoi sukkaa kuunnellessaan. Kun lopetimme ja siirryin makuuhuoneeseen klaffipiirongin ääreen päiväkirjojeni pariin, Helena alkoi järjestellä maalaustarpeitaan valmiiksi tätä päivää varten. Kävimme eilen myös kirjastossa, josta Helena lainasi kaksi Seppo Jokisen jännäriä, Räätälöity ratkaisu ja Lyöty mies. Jälkimmäinen taitaa olla rikosnovelleja. Minulla on muina lukemisina Ernest Hemingwayn kertomuksia, novelleja alkuperäkielellä, in English. Kolme tarinaa lukematta.

Taavetissa

    

Viisi astetta pakkasta. Helena teki tänään aamuensimmäiseksi sauvakävelylenkin. Postauskuvassa on rottinkikalusteita myynnissä lumisella Taavetin torilla viime lauantaina. Torilta sai myös paikan päällä savustettua kalaa. Ostimme kymmenellä eurolla savumuikkuja. Eilen sunnuntaina muokkasin Oli aika -tarinaa aamurupeaman. Olen siinä sivulla yksitoista. Ulkoilimme eilen vain kauppareissun verran. Iltapäivällä luimme ääneen kuusikymmentä sivua Jonathan Franzenin tuhtia romaania Muutoksia. Helena kutoi kuunnellessaan villasukkaa. Olemme kirjassa mukana risteilyllä Enidin ja Alfredin ja muiden hilpeiden matkustajien seurassa. Gunnar Myrdal -alus vie heitä ruskaretkelle Kanadan puolelle. Helena otti lukuun Seppo Jokisen jännärin Hiirileikki. Hän laittoi kutimen pois, kun lopetin lukemisen ääneen ja tarttui tähän dekkariin. Minulla on kaksi kirjastosta lainattua Parnasson numeroa, joita selailen ja luen. Ernest Hemingwayn novelleja olen lukenut seitsemän kokoelmasta The Snows of Kilimanjaro. Jos hyvin käy, saamme huomenna uutta luettavaa, Helena Satu Rämön Hildurin ja minä Percival Everettin romaanin The Trees.

Kiipelissä(3)

    

KIIPELISSÄ(3)

 

Pete huomasi, että poliisiasema oli uudessa paikassa, eri rakennuksessa kuin hän muisti. He olivat muutaman käännöksen jälkeen perillä.

Appiukko ja komisario etupenkillä ehtivät vaihtaa jonkin sanan keskenään. Appi, Pete ajatteli. Hän ei ollut varma oliko kuullut oikein?

Komisario ajoi auton parkkiin merkittyyn ruutuun. He nousivat kaikki kolme autosta, Pete myös. Oma-aloitteisesti. Hän ei jäänyt odottamaan, että hänelle olisi avattu ovi. Komisario katsoi häntä auton katon yli, piti silmällä. Merkitsevä katse.

Appi oli äänessä: - Mä en ole täällä käynytkään ennen. Ei ole ollut mitään asiaa.

Komisario käytti lätkää lukijalaitteessa ja he menivät sisään kapealle käytävälle. Takaoven sisäänkäynti, Pete käsitti. Komisario päästi apen ja Peten edellään ovesta. Käytävän valot syttyivät.

- Katsotaanpa, komisario sanoi ja meni ohi ja appi ja Pete seurasivat häntä. He tulivat taukotilaan.

- Istu alas, komisario kehotti, appiukkoaan, Pete päätteli, mutta tämä lisäsi ja täsmensi: - Istukaa siinä molemmat. Ja sinulle tiedoksi, nuori kaveri, että tuota ulko-ovea ei saa auki ilman tätä lätkää. Ymmärrätkö?

Hän heristi lätkää kädessään.

- Ymmärrän. Mä en ole karkaamassa enkä yrittämässä mitään sellaista, Pete vakuutti.

Komisario sanoi vaihtavansa vaatteita.

- Joo, appi kuittasi.

Pete ajatteli, että hän, appi oli varmaan tottunut tällaiseen, että mitä vain voi sattua poliisin, komisarion kanssa liikkuessa. Pete ravisti päätään. Typeriä ajatuksia ja luuloja. Rikollinen. Hän oli nyt rikollinen.

Appi istui jo pyöreän, ison pöydän ääressä, jossa oli keskellä ruukkukukka, pelargoni, tyhjä kulho ja muutamia lehtiä, päällimmäisessä aloitettu ja kesken jäänyt ristikko. Appi tarttui siihen, lehteen, mutta työnsi sen takaisin ja vilkaisi ympärilleen. Petestä tuntui, että vanha mies vältti katsomasta häntä. Tai jos katsoi, niin vaivihkaa ja huomaamatta. Välttäen katsekontaktia. Niinhän sitä kuljetaan ja ollaan ja eletään kaupungissa, kaupunkilaisittain, kuljetaan vieraiden ihmisten joukossa. Laumassa.

Komisario kuului puhuvan jotain. Sanoista ei saanut selvää ja Pete luuli hetken, että siellä takatilassa, jossain huoneessa, jonne komisario oli mennyt, oli joku, jolle tämä puhui, raportoi, mutta sitten hän muisti, että asema oli ollut pimeänä muutamaa valopistettä lukuun ottamatta, kun he tulivat äsken sisään. Eli komisario puhui heille, mutta he eivät kuulleet.

Appi tunnusteli kädellään pöydän pintaa, mutta ei sanonut mitään.

Komisario palasi huoneeseen. Hän oli vaihtanut vain virkatakin puvuntakin sijaan. JÖRGENSEN luki kaiverretussa nimikyltissä. Tai näytti kuin komisario Jörgensen olisi varta vasten osoittanut nimikylttiä sormellaan, tahallaan tai tahattomasti.

- Kahvia? hän kysyi.

- Vaikka, appi vastasi.

- Sinä? komisario Jörgensen kysyi ja tähtäsi Peteä sormellaan: - Kahvia? Kyllä vai ei?

- Otan. Kiitos.

Taukotilassa oli kaikki keittiötarpeet ja komisario otti keittimen kannun, laski vettä tiskialtaan hanasta ja otti sitten vettä kannuun. Hän alkoi ladata keitintä ja haastatteli tai kuulusteli samalla alustavasti Peteä: - Mitä ajattelit, kun heitit kiven kahvilan ikkunasta sisään? Etkö ajatellut mitään, seurauksia?

- Anteeksi vaan, Pete vastasi. - Yritin heittää liikennemerkkiä. Se oli tarkoitus, tyhmä sellainen, mutta kivi lensi ohi.

- Kivi lensi ohi, komisario Jörgensen toisti. Hän jatkoi omiaan: - Kivet lentävät. Ne ovat kevyitä ja lentävät.

Onko mies humalassa? Petelle tuli mieleen. Hän ei olisi ihmetellyt, vaikka tämä olisi vihellellyt siinä askarrellessaan. Pete muisti kuulleensa sivusta, että nämä ikämiehet olivat palaamassa juhlista. Juhlista oli ollut joka tapauksessa puhetta. Se toinen rivipoliisi oli maininnut asian.

- Mikä nimi? Mikä ikä? komisario Jörgensen kysyi. Hän oli saanut keittimen päälle ja kääntyi pöytään päin: - Pidätetylle, kuultavalle sopii varmaan, että istumme täällä kanttiinin puolella? Leppoisasti ja epävirallisesti.

- Kyllä.

Pete ilmoitti nimensä ja ikänsä. Oikean nimensä. Hän ei harkinnut hetkeäkään, että olisi keksinyt tekaistun nimen.

- Ja humalassa? komisario kysyi tai totesi. - Ei hyvältä näytä.

- Ei, Pete myönsi.

Myöntyväisyys palkitaan, hän ajatteli. Ehkä. Toivottavasti.

- No niin, komisario Jörgensen jatkoi, otti lehtiön ja kynän siihen pöydälle, sanoi ääneen päivämäärän ja kellonajan ja merkitsi ne ylös.

- Tuliko oikein? Mistä olit tulossa?

- Turusta.

- Mitä tekemästä? Kapakasta?

- Niin.

- Vai diskosta?

- Disko se oli.

- Saako kuulla sen nimen?

Pete kertoi.

- Olitko yksin liikkeellä?

- Olin. Nyt paluutaipaleella kyllä.

Pete lisäsi, että oli ehtinyt illan tai yön viimeiseen bussiin ja oli tullut sen kyydissä tänne Saloon. Linja-autoasemalle.

- Oletan, että auton kuski vahvistaa kertomuksen?

Mitä vahvistamista siinä on? Pete ajatteli. Mitä tarvetta vahvistaa mitään?

-Mä en todellakaan heittänyt tahallaan sitä kiveä. Tai heitin tahallaan, mutta en tarkoittanut heittää sitä kahvilan ikkunan läpi.

- Et ajatellut päätäsi pitemmälle?

- En.

Pete yritti katsoa komisario Jörgenseniä niin, ettei tämä saisi päähänsä, että hän... että hän katsoi tätä arvioiden, kuinka päissään mies oli? Oliko komisarion humalatila hyvä asia vai paha? Hänen kannaltaan.

Kahvi tuli valmiiksi ja herra komisario nosti mukit pöytään ja kaatoi heille ja itselleen.

- Tauko. Kahvitauko, hän sanoi. - Kuulustelu keskeytetään.

Kahden sekunnin hiljaisuus.

- Kerronko jutun? komisario Jörgensen kysyi.

- Vaikka, Pete vastasi.

- Kun menin naimisiin, otin vaimoni sukunimen.

Komisario vilkaisi appeaan ja katsoi sitten odottavasti Peteä. Hän nyökkäsi. Tähän asti selvää.

- Mitä ajattelet siitä?

- En mitään.

- Minun äitini ihaili Jörgen Peterseniä. Hän oli tämän fani.

Appi sanoi jotain.

- Mitä? komisario Jörgensen kysyi.

Appi huomautti, että nuori mies ei varmaan tiedä kenestä on puhe?

Komisario iski silmää Petelle ja kääntyi takaisin appensa puoleen: - Minun äidistä puhuin.

- En tarkoittanut sitä, appi vastasi. - Nuori mies ei tiedä kuka on Jörgen Petersen.

- Joo, en tiedä, Pete tunnusti.

- Oli, appi jatkoi. - Hän on jo kuollut. Trumpetinsoittaja.

- Trumpetin? Pete kysyi. Hän katsoi miehestä toiseen. Komisario katsoi takaisin häntä ja appi jonnekin epämääräisesti eteensä.

- Trumpetisti niin kuin Miles Davis, komisario Jörgensen lisäsi. Ja muisti sitten: - Ai, mutta sä et taida tietää Miles Davisiäkään.

- Tiedän minä, Pete vastasi.

- Oletko kuullut hänen soittavan?

- En livenä.

- En minäkään. Tasoissa ollaan.

Taavetissa

    

Postauskuvana on nojallaan pöydänjalkaa vasten pinkka maalauskangaskehikoita, joiden sivut Helena on maalannut eri vihreän sävyisiksi. Hänen projektinsa jatkuu ja etenee. Minun projektini Oli aika -tarinan parissa odottaa kesäsadetta tai jotain. No, tänään on taas uusi päivä. Teimme eilen erikseen kauppareissun, kävimme paikkakunnan molemmissa ruokakaupoissa ja keskipäivän jälkeen kävelimme Linnalantietä keskustan läpi länteen liikenneympyrälle asti. Otin kuvia Taavetin Linnoituksen valleista. Posti toi Luumäen kunnan ison kirjeen, jossa meidät uusina asukkaina toivotettiin tervetulleiksi asumaan ja viihtymään paikkakunnalla. Kirjeessä oli tietopaketti, mitä palveluita ja harrastemahdollisuuksia kunta tarjoaa asukkailleen. Luimme eilen iltapäivällä eteenpäin ääneen Jonathan Franzenin romaania Muutoksia. Kolmasosa luettu. Illalla pilvipeite rakoili ja kuu paistoi parvekkeelle. Venus, Jupiter ja Mars näkyivät ja valovoimaisimmat tähdet. Huomenna on Kaunis kesäpäivä -blogissa vuorossa Kiipelissä -tarinan kolmas osa.

Taavetissa

    

Kuvassa on meille tutuksi tullut rapakivinen kallioleikkaus Savitaipaleentien varressa. Olemme ottaneet siitä monia kuvia aiemmin eri vuodenaikoina. Eilen kuljimme siitä ohi keskipäivällä. Taivas oli pilvessä ja lämpötila nollan vaiheilla. Tänään perjantaiaamuna Luumäen Taavetissa on aste pakkasta. Pohjoisessa on lämmön puolella. Helena maalasi eilen maalauskangaskehikoiden sivut vihreällä. Hän ei aio kehystyttää näitä töitään. Minä tapailen edelleen Oli aika -tarinaa. Raakatekstiä on kaksikymmentäyksi sivua ja olen siinä puolessa välissä. Luimme eilen ääneen kuusikymmentä sivua Jonathan Franzenin palkittua romaania Muutoksia. Luumäen pääkirjastoon tulee kirjavarauksien kuljetuksia kahdesti viikossa, tiistaina ja torstaina. Meillä on molemmilla kirja kuljetuksessa, mutta koska niitä ei kuulunut eilen torstaina, saamme odottaa seuraava kuljetusta tiistaihin asti. Helenalla on luvussa seuraava Seppo Jokisen jännäri, Suurta pahaa. Minä otin omasta kirjahyllystämme Ernest Hemingwayn novelleja sisältävän kokoelman The Snows of Kilimanjaro. Luin illalla sen niminovellin puoleen väliin.

Taavetissa

    

Almanakan mukaan vietämme tänään Saamelaisten kansallispäivää. Nyt aamulla on aste pakkasta täällä Luumäen Taavetissa. Sumuista. Postauskuvaksi valikoimme vaihteeksi kirjoja, luvussa olleita ja yksi kesken oleva. Helena veti eilen väriä kaikkiin kuuteen työn alla olevaan maalauspohjaansa. Minä muokkasin Oli aika -tarinaa. Olen siinä sivulla yksitoista, edelleen vielä lähtötelineissä. Eilen ulkolenkillä kiersimme ensin kirjaston kautta ja sieltä apteekkiin ja kaupalle. Eräällä tutullamme on parhaillaan näyttely Lappeenrannassa ja etsimme mahdollista lehtijuttua Etelä-Saimaasta, mutta sellaista ei ole osunut vielä silmään. Helena lainasi eilen seuraavan Seppo Jokisen jännärin, Vilpittömässä mielessä. Luimme päivän aikana ääneen kuusikymmentä sivua Jonathan Franzenin romaania Muutoksia.

Taavetissa

    

Hyvää Runebergin päivää. Helena otti eilen hämärän langettua iltaruskon sävyttämiä kuvia ja yhden niin, että siinä näkyy maalausteline ja pohjustettuja taulukankaita. Kankaat odottavat seuraavaksi värejä eri kohtiin kangasta taustaksi. Kävin eilen erikseen itsekseni kaupassa, jotta Helena sai jauhelihaa ja pääsi tekemään kaalilaatikon makaronilla valmiiksi. Ruuan jälkeen kävimme kirjastossa ja kaupassa ja myöhemmin iltapäivällä kävin uudestaan kirjastossa noutamassa saapuneen varauksen, Jonathan Franzenin läpimurtoteoksen Muutoksia. Olen lukenut sen kerran ennen ja se oli minun ehdotukseni seuraavaksi kirjaksi, jonka lukisimme ääneen. Jos pidän jostain kirjasta, luen sen mielelläni uudestaan ja jos Helena ei ole lukenut sitä ennen, se sopii hyvin ääneen lukuun. Helenalla on unikirjana Seppo Jokisen dekkari Piripolkka ja minä olen melkein lukenut Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Emigrantit.