Kiipelissä(2)

 

   

KIIPELISSÄ(2)

 

Pete kompuroi edellä ensimmäisenä ulos bussista, jatkoi puolijuoksua kyyryssä, käsi suuta vasten, auton sivuitse, sen taakse ja oksensi ajoradalle. Se tuli. Sitä ei tarvinnut käskeä eikä houkutella. Äänekäs purskaus. Rapainen, ryyninen laimisko, joka haisi sille itselleen. - Yäk. Uuh!

Bussi lähti liikkeelle. Tämä oli vain yksi väliasema sen matkalla, reitillä, välipysähdys. Pete tajusi, että pariskunta, joka oli ollut autossa hänen lisäkseen, jäi myös kyydistä. He kulkivat hänen taitseen, ohittivat hänet ja nainen puhui jotain. Hänestä, Pete oletti.

Hän oksensi toisen kerran, yhä kyykyssä.

- Voi hyvänen aika tuota, nainen päivitteli.

Kimeän teennäinen ääni. Sen verran Pete kuuli, vaikka hänellä oli muuta menossa. Hän jäi vielä hetkeksi aloilleen ennen kuin nousi nopeasti. Vetäytyi ja kääntyi.

- Helvetti.

Ketään ei näkynyt enää missään, ei arvon pariskuntaakaan, ei myöhäistä eikä varhaista kulkijaa, ei koiranulkoiluttajaa, ei humalaista ravintolasta palaajaa, jos hän ei laskenut itseään sellaiseksi. Eikä autojakaan. Ei liikennettä. Autio yö, hiljainen yön hetki.

Päästä huippasi. Hän oli noussut liian äkkiä ja joutui ottamaan muutaman tasoittavan ja vakauttavan askeleen. Se oli kuin jokin uusi tanssi, jonkin uuden, erilaisen tai miksei vanhan, entisen tanssikuvion askeleet. Vaikkei hän, Pete ollut mikään varsinainen tanssitaituri eikä alan harrastaja. Hän ei ollut välttämättä tanssin ystävä, vaan ennemmin tanssitettavien ystävä.

Aseman matkahuollon puoli oli pimeänä paitsi juoma-automaatin valoja ja vihreinä loistavia turvavaloja. Pete kokeili kuitenkin vetää ovenrivasta, mutta ovi oli ja pysyi kiinni. Matkahuollon yhteydessä olevan kahvilan ikkunat olivat nekin pimeinä. Jonkin akvaarion tai ehkä vitriinin valo killitti.

Pete kiersi kahvilan ohi lähtevien linja-autojen laiturien ja matkahuollon parkkipaikan puolelle. Kaksi bussia seisoi parkissa puolihämärässä. Molempien etuovien alalaidoissa roikkuivat munalukot. Peteä paleli. Hän oletti, että lämpötila oli kymmenen asteen vaiheilla tai ehkä vähän enemmän. Hän työnsi kädet housuntaskuihin, veti ne kuitenkin saman tien pois ja nyki puseron vetoketjun ylemmäs ja tunki kädet taas taskuihin.

Hän kiersi kertaalleen matkahuollon rakennuksen ympäri, kuin jotain etsien, olettaen ja toivoen löytävänsä vaikka lukitsemattoman takaoven, muisti ajoissa oksennuslätäkön kadun puolella ja pyörsi ympäri. Bussit eivät olleet liikkuneet tällä välin. Taksitolpalla oli vain tolppa. Ei yhtään autoa. Ennen siinä vieressä oli ollut epämääräinen lauta-aita ja tontti sen takana, mutta nyt tilalla oli korkea toimistorakennus. Se oli hyvin valaistu myös näin yöllä. Lasipalatsi. Palatsi.

Kadun laidassa oli varoituspuomein rajattu pieni alue. Se oli sellainen piste, johon Pete ajautui. Hänen piti nähdä, päästä näkemään, mitä siellä oli? Kahden, kolmen neliömetrin ala jalkakäytävän vieressä, kiveyksen kohdalla, josta katukivet oli kaivettu irti ja kasattu röykkiöksi syntyneen pienen montun sivuun ja jossa syvennyksessä oli valmiina laudoitus. Betonivalua varten, Pete järkeili. Hän seisoi puomin vieressä ja katsoi uudemman kerran katua vasempaan ja oikeaan, linja-autolaiturien yli vanhaa viljasiiloa ja katua sen edessä, katsoi taksitolpalle, mutta missään ei kulkenut vieläkään autoja eikä ihmisiä, ei koiranulkoiluttajiakaan. Pete arvioi, että oli varmaan aamupuolta yötä, mutta hän ei ottanut käsiä taskusta tarkistaakseen ajan kännykästä. Hän värähti kylmästä.

- Tule päivä kultainen, hän toivotti ääneen.

Paleleminen suututti ja kiukutti. Hän kääntyi, heilautti kädet ylös korkealle taivasta kohti ja pudotti ne kaaressa alas sivuilleen ja sama uudestaan. Hän kietaisi käsivarret ympärilleen kuin olisi pidellyt huopaa. Hän palasi puomin luo, kurkotti ja otti kivikeosta yhden kylmän, hiekkaisen ja kulmikkaan kiven ja toisen toiseen käteen, siirtyi jalkakäytävän yli kadun laitaan, siirtyi vielä muutaman askeleen ajoradalle ja laski kivet keskelle katua ja haki lisää. Hän kulki edestakaisin ja teki kivistä niiden korkuisen muurin kadun tämänpuoleisen kaistan yli, esteeksi, kiusaksi ja harmiksi kaikille, ehti tehdä sen valmiiksi, kun huomasi yllättyen, että taksitolpalla seisoi auto. Hän ei ollut kuullut sen tuloa. Taksikuski oli autonsa vieressä tupakalla ja katsoi tietenkin Peteä. Niin näytti. Pete nolostui. Hän ei katsonut enää enempää eikä kauempaa tupakoivaa kuskia, katsoi vain puolittain silmäkulmastaan kyyristyessään, otti lähimmän kiven käteensä ja heitti sen takaisin kasaan ja yksi kerrallaan kaikki muut perässä. Viimeiset kaksi kiveä hän otti käsiinsä, kantoi lähemmäs, nakkasi toisen kasan päällimmäiseksi, mutta viskasi toisen tahallaan päin liikennemerkkiä, joka varoitti kadunlaidalla tuosta montusta muutaman askeleen päässä sivussa.

Kivi ei osunut liikennemerkkiin. Se meni ohi. Kivi lipesi Peten kädestä juuri, kun hän heitti sen ja lensi kaaressa liikennemerkin yli ja suoraan läpi kahvilan ikkunan. Kirskahtava, äänekäs helähdys, rysäys, kilinä ja perään alkoi armoton palohälyttimen tai vastaavan ujellus. Pete seisoi paikoilleen halvaantuneena.

- Mitä teit?

Se yllätti myös. Täydellisesti. Yhtäkkiä tyhjästä oli ilmestynyt seisomaan hänen taakseen, metrin, kahden päähän vanhempi, tuntematon mies ja tämän takana oli kadun laidassa auto ja siellä istui kuskin viereisellä penkillä toinen ikäihminen.

- Se lipsahti, Pete vastasi.

- Niin. Huomasin.

Kuin ei tässä olisi ollut kylliksi, sininen poliisimaija kääntyi valot vilkkuen kadun yli ja kurvasi siihen henkilöauton eteen nokatusten. Ovet aukesivat ja kaksi poliisia tummansinisissä haalareissaan, nainen ja mies astuivat ulos autosta. He eivät katsoneet rikkoutunutta ikkunaa, vaan heitä, häntä, Peteä ja miestä hänen vieressään.

- Iltaa, herra komisario, naispoliisi tervehti.

Pete oivalsi, että mies, tyyppi hänen vieressään oli myös poliisi, komisario, vaikkakin siviileissä.

- Hyvä, kun tulitte, komisario vastasi.

Hän näytti katselevan vähän kaikkea ja kaikkia. Taksikuski tuli siihen muitten lisäksi.

- Näin mitä tapahtui, hän ilmoitti.

- Niin minäkin, komisario vastasi. - Nuori mies heitti joko tahallaan tai sitten kivi lipsahti ja meni ikkunasta läpi.

- En heittänyt tahallaan, Pete kiisti. - Tyhmä juttu, mutta kivi lipesi kädestä.

Hän kuuli kyllä, kun taksikuski jatkoi hänen jälkeensä, tuohtuneena: - Niinhän sitä jokainen rikollinen sanoo. Vahinko. Kyllä se on kuultu monta kertaa.

- Vahinkoja sattuu, komisario myönsi.

- Aioit heittää liikennemerkkiä? hän lisäsi ja katsoi Peteen.

- Niin, Pete vastasi.

- Sekin on rikos.

- Onko?

- Tai rike. On. Kyllä on. Nyt tiedät.

- Niin, nyt tiedän.

Komisario kysyi poliisiparilta, oliko heillä jotain kesken? Ei ollut.

- Jospa jäätte tänne valvomaan tilannetta siksi aikaa, kun kahvilanpitäjä tai joku muu ehtii paikalle.

Komisario puhui sovittelusta, sen Pete kuuli ja ymmärsi. Komisario antoi kollegoilleen tai alaisilleen tehtäväksi ehdottaa sovitteluratkaisua, kun toiseen osapuoleen olisi saatu yhteys. Hän ilmoitti menevänsä itse seuraavaksi suoraan asemalle.

- Me menemme, hän lisäsi.

- Selvä, poliisinainen vastasi.

- Vien tämän pahantekijän mennessäni, komisario lisäsi. Hän vilkaisi Peteä.

- Jäivätkö juhlat kesken? poliisimies kysyi.

- Ei. Lähdin viemään appea kotiin. Puhalsin ensin kotona, mutta saatte puhalluttaa minut, jos tuntuu tarpeelliselta?

- Ei tunnu, poliisimies vastasi välittömästi.

Pete odotti, että poliisinainen olisi lisännyt jotain: No mutta komisario. Emmehän me herra komisariota puhalluteta.

Mutta kukaan ei puhunut enää enempää tai ei varsinaisesti tai Pete ei kuunnellut. Hän kirosi mielessään. Hän tajusi olevansa kiipelissä.

- Vien tämän nuorisorikollisen edeltä asemalle, komisario toisti. - Teemme odotellessa välttämättömät paperityöt.

Puhuessaan hän kääntyi ja viittasi Peteä tulemaan mukaan: - Siitä vaan takapenkille.

Komisario astui ajoradalle, veti auton takaoven valmiiksi auki ja Pete istui alas. Komisario löi oven kiinni ja kiersi kuskin puolelle.

- Tuliko mutka matkaan, vieruspenkin istuja kysyi.

- Aina niitä poliisilla on, komisario vastasi. Se oli jonkinmoinen huokaus.

- Ei sitten mitään temppuja, hän lisäsi kovemmalla äänellä ja katsoi taustapeilistä Peteä takapenkillä.

- Ei.

- Mä olen liian vanha juoksemaan kloppien perässä, komisario jatkoi.

- Kunniasanalla, Pete vakuutti. - Mä en ole yrittämässä karkuun. Se oli vahinko.

- Hyvä.