Pete huomasi,
että poliisiasema oli uudessa paikassa, eri rakennuksessa kuin hän muisti. He
olivat muutaman käännöksen jälkeen perillä.
Appiukko ja
komisario etupenkillä ehtivät vaihtaa jonkin sanan keskenään. Appi, Pete
ajatteli. Hän ei ollut varma oliko kuullut oikein?
Komisario ajoi
auton parkkiin merkittyyn ruutuun. He nousivat kaikki kolme autosta, Pete myös.
Oma-aloitteisesti. Hän ei jäänyt odottamaan, että hänelle olisi avattu ovi.
Komisario katsoi häntä auton katon yli, piti silmällä. Merkitsevä katse.
Appi oli äänessä:
- Mä en ole täällä käynytkään ennen. Ei ole ollut mitään asiaa.
Komisario käytti
lätkää lukijalaitteessa ja he menivät sisään kapealle käytävälle. Takaoven
sisäänkäynti, Pete käsitti. Komisario päästi apen ja Peten edellään ovesta.
Käytävän valot syttyivät.
- Katsotaanpa,
komisario sanoi ja meni ohi ja appi ja Pete seurasivat häntä. He tulivat
taukotilaan.
- Istu alas,
komisario kehotti, appiukkoaan, Pete päätteli, mutta tämä lisäsi ja täsmensi: -
Istukaa siinä molemmat. Ja sinulle tiedoksi, nuori kaveri, että tuota ulko-ovea
ei saa auki ilman tätä lätkää. Ymmärrätkö?
Hän heristi
lätkää kädessään.
- Ymmärrän. Mä en
ole karkaamassa enkä yrittämässä mitään sellaista, Pete vakuutti.
Komisario sanoi
vaihtavansa vaatteita.
- Joo, appi
kuittasi.
Pete ajatteli,
että hän, appi oli varmaan tottunut tällaiseen, että mitä vain voi sattua
poliisin, komisarion kanssa liikkuessa. Pete ravisti päätään. Typeriä ajatuksia
ja luuloja. Rikollinen. Hän oli nyt rikollinen.
Appi istui jo
pyöreän, ison pöydän ääressä, jossa oli keskellä ruukkukukka, pelargoni, tyhjä
kulho ja muutamia lehtiä, päällimmäisessä aloitettu ja kesken jäänyt ristikko.
Appi tarttui siihen, lehteen, mutta työnsi sen takaisin ja vilkaisi
ympärilleen. Petestä tuntui, että vanha mies vältti katsomasta häntä. Tai jos
katsoi, niin vaivihkaa ja huomaamatta. Välttäen katsekontaktia. Niinhän sitä
kuljetaan ja ollaan ja eletään kaupungissa, kaupunkilaisittain, kuljetaan
vieraiden ihmisten joukossa. Laumassa.
Komisario kuului
puhuvan jotain. Sanoista ei saanut selvää ja Pete luuli hetken, että siellä
takatilassa, jossain huoneessa, jonne komisario oli mennyt, oli joku, jolle
tämä puhui, raportoi, mutta sitten hän muisti, että asema oli ollut pimeänä
muutamaa valopistettä lukuun ottamatta, kun he tulivat äsken sisään. Eli
komisario puhui heille, mutta he eivät kuulleet.
Appi tunnusteli
kädellään pöydän pintaa, mutta ei sanonut mitään.
Komisario palasi
huoneeseen. Hän oli vaihtanut vain virkatakin puvuntakin sijaan. JÖRGENSEN luki
kaiverretussa nimikyltissä. Tai näytti kuin komisario Jörgensen olisi varta
vasten osoittanut nimikylttiä sormellaan, tahallaan tai tahattomasti.
- Kahvia? hän
kysyi.
- Vaikka, appi
vastasi.
- Sinä? komisario
Jörgensen kysyi ja tähtäsi Peteä sormellaan: - Kahvia? Kyllä vai ei?
- Otan. Kiitos.
Taukotilassa oli
kaikki keittiötarpeet ja komisario otti keittimen kannun, laski vettä
tiskialtaan hanasta ja otti sitten vettä kannuun. Hän alkoi ladata keitintä ja
haastatteli tai kuulusteli samalla alustavasti Peteä: - Mitä ajattelit, kun
heitit kiven kahvilan ikkunasta sisään? Etkö ajatellut mitään, seurauksia?
- Anteeksi vaan,
Pete vastasi. - Yritin heittää liikennemerkkiä. Se oli tarkoitus, tyhmä
sellainen, mutta kivi lensi ohi.
- Kivi lensi ohi,
komisario Jörgensen toisti. Hän jatkoi omiaan: - Kivet lentävät. Ne ovat
kevyitä ja lentävät.
Onko mies
humalassa? Petelle tuli mieleen. Hän ei olisi ihmetellyt, vaikka tämä olisi
vihellellyt siinä askarrellessaan. Pete muisti kuulleensa sivusta, että nämä
ikämiehet olivat palaamassa juhlista. Juhlista oli ollut joka tapauksessa
puhetta. Se toinen rivipoliisi oli maininnut asian.
- Mikä nimi? Mikä
ikä? komisario Jörgensen kysyi. Hän oli saanut keittimen päälle ja kääntyi
pöytään päin: - Pidätetylle, kuultavalle sopii varmaan, että istumme täällä
kanttiinin puolella? Leppoisasti ja epävirallisesti.
- Kyllä.
Pete ilmoitti
nimensä ja ikänsä. Oikean nimensä. Hän ei harkinnut hetkeäkään, että olisi
keksinyt tekaistun nimen.
- Ja humalassa?
komisario kysyi tai totesi. - Ei hyvältä näytä.
- Ei, Pete
myönsi.
Myöntyväisyys
palkitaan, hän ajatteli. Ehkä. Toivottavasti.
- No niin,
komisario Jörgensen jatkoi, otti lehtiön ja kynän siihen pöydälle, sanoi ääneen
päivämäärän ja kellonajan ja merkitsi ne ylös.
- Tuliko oikein?
Mistä olit tulossa?
- Turusta.
- Mitä tekemästä?
Kapakasta?
- Niin.
- Vai diskosta?
- Disko se oli.
- Saako kuulla
sen nimen?
Pete kertoi.
- Olitko yksin
liikkeellä?
- Olin. Nyt
paluutaipaleella kyllä.
Pete lisäsi, että
oli ehtinyt illan tai yön viimeiseen bussiin ja oli tullut sen kyydissä tänne
Saloon. Linja-autoasemalle.
- Oletan, että
auton kuski vahvistaa kertomuksen?
Mitä
vahvistamista siinä on? Pete ajatteli. Mitä tarvetta vahvistaa mitään?
-Mä en
todellakaan heittänyt tahallaan sitä kiveä. Tai heitin tahallaan, mutta en
tarkoittanut heittää sitä kahvilan ikkunan läpi.
- Et ajatellut
päätäsi pitemmälle?
- En.
Pete yritti
katsoa komisario Jörgenseniä niin, ettei tämä saisi päähänsä, että hän... että
hän katsoi tätä arvioiden, kuinka päissään mies oli? Oliko komisarion
humalatila hyvä asia vai paha? Hänen kannaltaan.
Kahvi tuli
valmiiksi ja herra komisario nosti mukit pöytään ja kaatoi heille ja itselleen.
- Tauko.
Kahvitauko, hän sanoi. - Kuulustelu keskeytetään.
Kahden sekunnin
hiljaisuus.
- Kerronko jutun?
komisario Jörgensen kysyi.
- Vaikka, Pete
vastasi.
- Kun menin
naimisiin, otin vaimoni sukunimen.
Komisario
vilkaisi appeaan ja katsoi sitten odottavasti Peteä. Hän nyökkäsi. Tähän asti
selvää.
- Mitä ajattelet
siitä?
- En mitään.
- Minun äitini
ihaili Jörgen Peterseniä. Hän oli tämän fani.
Appi sanoi
jotain.
- Mitä? komisario
Jörgensen kysyi.
Appi huomautti,
että nuori mies ei varmaan tiedä kenestä on puhe?
Komisario iski
silmää Petelle ja kääntyi takaisin appensa puoleen: - Minun äidistä puhuin.
- En tarkoittanut
sitä, appi vastasi. - Nuori mies ei tiedä kuka on Jörgen Petersen.
- Joo, en tiedä,
Pete tunnusti.
- Oli, appi
jatkoi. - Hän on jo kuollut. Trumpetinsoittaja.
- Trumpetin? Pete
kysyi. Hän katsoi miehestä toiseen. Komisario katsoi takaisin häntä ja appi
jonnekin epämääräisesti eteensä.
- Trumpetisti
niin kuin Miles Davis, komisario Jörgensen lisäsi. Ja muisti sitten: - Ai,
mutta sä et taida tietää Miles Davisiäkään.
- Tiedän minä,
Pete vastasi.
- Oletko kuullut
hänen soittavan?
- En livenä.
- En minäkään.
Tasoissa ollaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti