Kiipelissä(4)

    

 

KIIPELISSÄ(4)

 

Tarina, kun komisario Jörgensen viimein pääsi jatkamaan itse asiaa, oli se, että hänen äitinsä oli ollut trumpetisti Jörgen Petersenin fani ja kun herra komisario oli menossa vihille neiti Jörgensenin kanssa, kauan sitten, siitä on aikaa, hän sai päähänpiston ottaa itselleen vaimonsa nimen, koska Jörgensen kuulosti samalta kuin Jörgen Petersen.

- Pitää paikkansa, appi vahvisti. Hän katsoi ensimmäisen kerran suoraan Peteä silmiin: - Minä ole vanhempi Jörgensen.

- Hauska tutustua, Pete vastasi.

Kahvit oli juotu ja kuulustelu jatkui. Kännykkä hälytti, komisarion kännykkä. Hän nousi, kännykkä korvallaan: - Hetki.

Sitten hän käveli viereiseen huoneeseen ja sulki oven perässään.

- Hyvä poika. Hyvä mies, tarkoitan, vanhempi herra Jörgensen sanoi. - Tarkoitan tätä komisariota.

- Aivan.

- Hän kannattaa sovittelua ennen muuta. Ja on oikeassa siinä. Vankila esimerkiksi, mitä siitä sanoisi tai sanoo mitä hyvänsä, siellä sitä ainakin oppii konnaksi.

- Niin, varmasti, Pete myönsi.

Vankila? Sellainen ajatuskin tuntui hurjalta, ikävältä. Pahalta. Oikealta katastrofilta. Pahimmanlaatuiselta sellaiselta. Elämän lopulta. Mitä äiti ja isä sanoisivat? Mitä kaikki muut? Hän tiesi, ettei ollut enää sen ikäinen, että kuuluisi mihinkään nuorisorikollisten kastiin. Vaikkei hän ajatellut kuuluvansa mihinkään muuhunkaan rikolliskastiin. Hän oli sattuman uhri, vahingon uhri.

- Siinä suhteessa olet hyvissä käsissä, vanhempi Jörgensen jatkoi.

- Uskon, Pete vastasi.

He odottivat pitkään, puhumattomina. Pete ajatteli ja oli varma, että hänen asiaansa ja elämäänsä ratkottiin parhaillaan. Käännekohta menossa. Hänestä tuntui kolkolta. Tai hän valmistautui pahimpaan. Varaudu siihen, niin et pety.

Samalla hän koki olevansa ulkopuolinen. Tai että nämä kaikki muut olivat sivullisia hänen asiassaan ja heille tämä mikä tapahtui, oli vain työtä, arkista sellaista, yksi työpäivä tai -tapaus muitten ohessa, mutta hänellä oli koko elämä pelissä.

Komisario Jörgensen palasi huoneeseen. Pete näki heti miehen päältä, että asia ei ollut mennyt niin kuin piti, ei hyvin eikä parhaalla tavalla. Jörgensen vältti hänen katsettaan, meni suoraan jääkaapille ja otti sieltä tuoremehutölkin, lasin tiskikaapista ja kaatoi itselleen.

- Janottaa, hän sanoi. - Ottaako joku muukin?

Pete ja vanha herra Jörgensen eivät vastanneet.

- Me jatkamme sittenkin kuulusteluhuoneessa, komisario sanoi. - Siiri jatkaa.

Hän katsoi Peteen, joi toisen tilkan ja laittoi tölkin takaisin jääkaappiin. Rauhallisesti. Ei paiskonut ovea eikä potkinut alakaappien ovia.

- Niinpä niin, jospa tulet perässä.

Pete ymmärsi komisarion tarkoittavan häntä.

Kuulusteluhuone oli heti kulman takana. Karu, mahdollisimman tyhjä huone. Jörgensen viittasi kädellään pöytää, jonka pöytälevy oli keskeltä halki, poikki. Molemmilla sivuilla oli kaksi tuolia. Pete istuutui. Pöydällä oli valmiina neljä mikrofonia ja syvennyksessä alempana ilmeisesti magnetofoni tai ehkä läppäri. Ei ikkunoita, vain melkein koko seinän levyinen peili.

- Siitä näkee tänne, komisario sanoi. - Se on sellainen... Olet varmaan katsonut sen verran poliisisarjoja, että tiedät?

- Tiedän, kyllä, Pete vastasi.

- Meitä on kaksi kuulustelijaa. Minä tulen toiseksi.

- Hyvä.

Komisario laski lehtiön ja kynän pöydälle ja istuutui viistosti Peteä vastapäätä eli jätti varsinaisen kuulustelijan paikan vapaaksi.

- Ei suostunut sovitteluun? Pete kysyi.

- Ei tällä syömällä, komisario Jörgensen vastasi. Katsomatta päin. Hän katsoi lehtiötään.

Pete mietti hetken ja sanoi sitten olevansa pahoillaan, kun oli sekoittanut näin herra komisarion päivän.

- Tarkoitan yön, hän oikaisi.

- Joo. Kaikkea tapahtuu.

Komisario kirjoitti jotain lehtiöön. Valmistautui. Keskittyi, Pete ajatteli. Hän olisi voinut lukea tekstin, jos olisi kurkottanut tai halunnut. Sen sijaan hän katsoi peilikuvaansa siinä istumassa ja ajatteli, oliko siellä toisella puolella jo joku tarkkailemassa häntä, heitä? Esimerkiksi kahvilanpitäjä. Hänestä tämä ilmeisesti oli kiinni. Nainen. Tai ei välttämättä.

Ovi käytävään oli auki ja sieltä kuului saapuvien henkilöiden ääniä. Pete ajatteli vanhaherra Jörgenseniä taukohuoneessa. Hän joutui myös kärsimään tästä tilanteesta, tästä hänen mokastaan. Moni ihminen oli nyt kytköksissä mokomaan tapahtumaan ja vahinkoon.

- Vahinko, Pete sanoi ääneen.

- Tiedän, komisario Jörgensen vastasi.

Hän ei katsonut vieläkään Peteä, vaan lehtiötään. Hän piirsi.

- Piirrätkö mun kuvan? Pete kysyi. - Kuulusteltavan kuvan?

- En. Ei riitä lahjoja.

Meni vielä jonkin aikaa komisarion piirrellessä, kissoja, Petestä näytti ja hänen istuessa hiljaa paikallaan ja katsellessa vastapäistä seinää ja välillä omaa peilikuvaansa ennen kuin Siiri tuli huoneeseen. Tai Pete oletti, että nainen oli Siiri, sama henkilö, jonka hän näki katupartiossa tunti tai puolitoista tuntia sitten. Nyt naisella oli sisäasu tai toimistoasu.

- Te olette jo täällä, Siiri totesi. Hän sulki oven perässään.

- Joo. Odotimme sinua, komisario Jörgensen vastasi. - Saat hoitaa tämän kuulustelun. Mä jo otin ylös alustavasti joitain tietoja, jos haluat katsoa. Mutta tee ihan niin kuin poliisikoulussa on opetettu.

Siiri istui Peteä vastapäätä. Hän laittoi kännykän pöydälle. Hänen virka-asussaan ei ollut nimikylttiä, Pete huomioi. Nykysäännösten mukaan komisario Jörgensen oli varmaan poikkeus. Aika ja asetukset ajoivat hänen ohitseen, olivat ehkä jo menneet aikaa sitten.

Pete tajusi ajattelevansa ylikierroksilla, olleensa jo pitkään siinä tilassa ja mikä ei ollut toisaalta ihme.

- Hah! Siiri älähti yllättäen. Hän katsoi juuri herra komisarion lehtiötä ja Pete huomasi, että komisario oli hahmotellut kaksi kissaa parittelemassa.

- Oho, komisario kuittasi. - Katos vaan.

- En katso. Ei kiinnosta, Siiri vastasi ja veti henkeä. Hän otti langattoman näppäimistön eteensä pöydän alta ja naputteli sitä.

Pete tunsi uudestaan ja entistä vahvemmin, että hän oli joku tai jokin toinen, erillinen, ei enää edes tästä maailmasta, kun taas komisario Jörgensen ja hänen alaisensa olivat yhä siellä toisessa, vanhassa maailmassa ja ulottuvuudessa. He olivat töissä, tekivät työtään ja hänellä, Petellä taas oli koko elämänkohtalonsa vaakalaudalla.

- Yksi, kaksi, kolme, Siiri puhui ääneen ja kokeili mikrofonia. Hän laittoi kuulokkeet päähän, kuunteli katsoen näppäimistöä ja otti sitten kuulokkeet alas kahden puolen kaulalleen.

- Virallinen esikuuleminen, joka tallennetaan mahdollista oikeudenkäyntiä varten.

Senkin Siiri sanoi ilmaan, katsomatta sen paremmin Peteä kuin komisariota ja tämän piirroslehtiötä vieressään. Sen jälkeen Siiri kohdisti viimein kysymyksensä kuultavalle, Petelle: - Nimi ja henkilötiedot. Onko kuultavalla näyttää henkilöpapereita?

- On, Pete vastasi. Hän kaivoi lompakon esiin ja oivalsi samassa, että komisario Jörgensen oli tehnyt törkeän laiminlyönnin pidätyksen yhteydessä. Hän oli jättänyt ruumiintarkastuksen tekemättä.

Pete kaivoi henkilökortin lompakon välistä ja ojensi sen Siirin eteen pöydälle.