>>>jatkuu>>>
JUUTUN muistoihin, mutta palaan ja ponnistan mietteissäni siihen toiseen tapaamiseemme.
”Pyysikö Heppu sua menemään naimisiin kanssaan sinä toisena kertana?” Aldous Tsitsis kysyy.
”En muista”, vastaan.
”Muistat varmaan.”
Se nainen lähti ja me jäimme. Kummallakaan meistä ei ollut kiire minnekään.
Heppu kysyi kohteliaana miehenä, minne olen menossa seuraavaksi? Ja puolittain hän sanoi samalla nimensä. Esittäytyi. Me kättelimme. Hepun kädenpuristus oli luja, mutta hän ei puristanut rusentaen naisen kättä.
”Juuri oikeanlainen”, Aldous Tsitsis sanoo.
”Juuri oikeanlainen.”
Taas minä toistin, ajattelen.
Me olimme siitä alkaen nimituttuja, Heppu ja minä: Heppu ja Maria. Hauska tutustua.
”Pyysikö?” Aldous kysyy, inttää toisen kerran.
”Joskus. Jolloinkin”, vastaan. ”Ei kuulu sulle.”
Hymyilen lieventääkseni sanojani. Viini vaikuttaa sekin.
”Vieläkö?” kysyn. Lisäviini ei ole pahitteeksi.
En saa vastausta.
Kaadan vähän. Vähän kerrassaan. Jäljellä on enää pohjat.
”Me olemme kohta tyhjentäneet tämän”, sanon.
”Aivan”, Aldous vastaa.
Olemme lähempänä sänkyä, ajattelen. Kun tämä este on kumottu tieltämme, meidän on vapaus antaa vartaloidemme tuntea ja elää vapaudessaan.
”Hän pyysi minua vaimokseen”, myönnän.
”Niin”, Aldous vastaa. ”Et muista milloin? Silloin sinä toisena kertana?”
”Hän saattoi minut kotiin, silloiseen asuntooni”, muistelen.
”Rakastelitteko?” Aldous kysyy suoraan.
”Ei vielä silloin.”
”Säädyllisyys esti.”
Iva Aldouksen äänessä huvittaa. Aldouksella on korvaa. Hänellä on älliä päässään, on ollut aina.
”Ei vielä”, tuumin. Ei hätäillä. Ei hoppua herraseni.
”Notkistiko Heppu toisen polvensa lattiaan ja tarttui sua kädestä?” Aldous kysyy. ”Tiedät mitä tarkoitan.”
”Tiedän.”
En muista. En muistanut milloin Heppu teki sen? Tai tapahtuiko se niin kuin Aldous kuvitteli asian? Olisiko tärkeää muistaa se?
”Et voi unohtaa sellaista”, Aldous väittää.
Pelaanko jotain peliä? kysyn itseltään. Teeskentelyleikkiä.
”En todella teeskentele”, sanon ääneen. Yhtä paljon itselleni kuin kuulijalleni.
Aldous Tsitsis uskoo minua. Kuinka voisi olla muuten?
”Sulla oli oikosulku”, Aldous selittää järkevästi.
Nyökkään. Niin. Muistan monia päällekkäisiä tapahtumia. En varsinaista kosintaa. Tapahtuiko se myöhemmin? Ehkä siihen meni vuosi ja jolloin me olimme olleet yksissä niin kauan, että millään muulla ei ollut erityisemmin väliä eikä merkitystä. Vain sillä, että me molemmat tiesimme ja tunsimme oman sisimpämme ja rakkaamme sisimmät tunteet.
Voinko vannoa? kysyn mielessäni.
”Hän oli sinun rakkaasi”, Aldous sanoo haikeana.
”Niin oli.”
”Sinä rakastat häntä yhä.”
”En lakkaa rakastamasta”, myönnän. ”Onko se paha?”
”On.”
Aldous vastaa väärin, ajattelen. Hän teki niin.
Miksi en ole puhunut vielä lapsestani, Prinssistä? Tai enemmän ja varsinaisesti hänestä? Hän on vilahdellut tekstissä siellä täällä, mutta huomio ei ole kiinnittynyt häneen. Ei niin selkeästi ja tarkoituksellisesti kuin pitäisi.
Koska sitä on niin vaikea kertoa. En haluaisi puhua enkä muistella sitä, mutta se kuuluu olennaisesti tarinaan. Ja mikä on sellainen äiti, joka puhuu menehtyneestä miehestään, omasta rakastajastaan, sukulaisistaan, miehensä suvusta, erinäisistä aika ulkopuolisista kuten nunnasta, mutta ei omasta, pikku pojastaan?
Mitä virkaa sellaisella äidillä on? Kuka haluaisi sellaisen tunteettoman olennon äidikseen, joka ei pälpätä suuna päänä pienokaisestaan?
Prinssi oli parasta mitä minulle oli tapahtunut. Kun aloin odottaa, koin heti, että tämä on hyvä. Näin on oikein.
Kun Prinssi lepäsi rinnoillani, lausuin mielessäni kiitosrukouksen maailmojen valtiaalle.
En kirjoittanut sitä minnekään ylös.
”Olisi pitänyt”, ääni kuiskaa. Se tulee rinnoiltani. Miehen ääni. Tuttu.
Me olemme unohtaneet musiikin. Me makaamme rinnatusten ja päällekkäin vuoteessa, jonka ostin jotain neljä vuotta sitten, kun muutin uuteen kotiini. Yksinäisen runoilijanaisen kotiin. Minulla oli paikalle yksi vaatimus yli muiden: Sen piti sijaita Runeberginkadulla. Kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg. Ei mitään suomalaista hänessä, ei muuta suomen sukua kuin henki ja sydän. Valepuvussa esiintyvä Suomen runouden toivo ja oppi-isä.
”Prinssi?” Aldous Tsitsis muistuttaa. Tsitsis, toinen, joka on niin vähän suomalainen kuin olla voi ja on silti Suomen heimoa.
Isä oli onnessaan. Lapsen isä ja minun isäni. Molemmat isät olivat polleita. Heppu sai uuden alun, lahdatun perheen tilalla olin nyt minä ja Prinssi. Prinssi kehdossaan, lattialla pehmoisella peitteellä selällään, kipristellen jalkojaan, oikoen niitä, levittäen käsivarsiaan, katsoen tummilla silmillään.
”Hänen silmänsä eivät olleet siniset”, kerron. ”Ne olivat vihreän savunharmaat.”
Aldous nyökkää: ”Katsoit tarkkaan.”
”Lapseni.”
Sanon vain tämän yhden sanan. Kurkkuun koskee, koska pidättelen nyyhkäystä. Aldous Tsitsis pitää minusta vielä lujemmin kiinni.
”Sun ei ole pakko kertoa”, Aldous sanoo.
”Tiedän”, vastaan. Ääneni on epävarma kuiskaus.
Seuraavaksi Prinssi menee jo lattiaa pitkin. Hän kiepahtaa selkäasennosta mahalleen, hups, kellahtaa takaisin selälleen, miettii tilannetta, katsoo ympärilleen, kääntyy mahalleen, nostaa päätään.
Hän ryömii. Kuin toukka. Mittarimato.
”Muistan”, sanon. Hallitsen ääneni jo paremmin. ”Muistan, että me nimitimme Prinssiä yhteen aikaan mittarimadoksi.”
Mutta aika kuluu nopeasti. Lapsi kasvaa nopeasti ja hitaasti. Hän konttaa ja istuu. Hän on varmempi liikkeissään. Hän tutkii maailmaa, joka on lattia, pyörii pöytien alla, pujottelee tuolinjalkojen väleistä, käy aikuisten sääriin kiinni ja nousee seisomaan pienet sormet ja kädet rutistaen säärten ihoa ja isäpapan housunlahkeita.
”Hetken aikaa Heppu oli isäpappa. Sitten hän hyytyi minun päälleni.”
Mietin sitä kuin olisin epävarma ja lisään: ”Käykö sinulle samoin?”
”Ei käy”, Aldous vastaa. ”Älä pelkää.”
”Ajattelen, että minä ole paha kosketettava.”
”Et ole.”
”Joka minuun koskee, hänet valtaa halvaannus, hän menettää lihastensa hallinnan ja hänestä leivotaan torso.”
”Ei pidä paikkaansa”, Aldous Tsitsis on eri mieltä.
Hänen päänsä lepää minun paljailla, alastomilla rinnoillani. Naisen ihoa vasten. Olemme molemmat alasti. Olemme rakastelleet ja tunnen kuinka Aldouksen siemenneste valuu ulos emättimestä, tuntuu märkänä, tahmaisena räkänä, joka matelee tietään persereiän yli. Vaikka se on lämmintä, märän etanamainen kosketus tuntuu kylmänä. Se kutittaa.
”Et saanut”, Aldous sanoo.
”Sain jotain”, vastaan kevyesti.
”Epäonnistuin taas surkeasti”, Aldous moittii itseään.
”Et epäonnistunut”, vastaan. ”Päinvastoin, sinä onnistut aina.”
Tunnen Aldouksen pään liikkuvan rinnoillani. Pieni edestakainen liike: Kielto.
”Prinssi konttaa”, sanon.
Olen varma siitä: Prinssi konttasi, tarttui isänsä housunlahkeisiin ja kiskoi itsensä horjuville jaloilleen.
”Jalat vaihtuivat”, puhun ja selitän kuin unessa. ”Prinssi sai isänsä jalat. Hepun jalat. Heppu luovutti ne pojalleen. Tässä on hyvät jalat, käytä niitä.”
”Hui”, Aldous Tsitsis sanoo.
”Anteeksi”, pahoittelen. Hymyilen hyvittelevästi Aldoukselle, pojalle, miehelle rinnoillani, jonka poski on ihoa vasten ja joka katsoo hämyssä minua.
Me vedimme verhot kiinni, jotta lokit eivät nähneet meitä touhussa ja sen takia sisällä makuuhuoneessa on hämärää.
Me unohdimme laittaa musiikin soimaan. Me makaamme päälletysten ja rinnatusten huoneen hämyssä ja liikenteen äänet kuuluvat ulkoa. Aina väliin erottuu raitiovaunun terävämpi kirskuna.
Parempi näin, tajuan. Tämä kerta saa poiketa muista. Tämän kerran näin.
”Minä rakastan raitiovaunuja”, sanon ääneen.
”Minä myös”, Aldous Tsitsis vastaa. ”Mitä on kaupunki ilman ratikkaa? Onko se mikään kaupunki?”
”Ei ole”, sanon.
Kävelevä Prinssi ei löydä isää. Isä on halvaantunut. Isä ei tule leikkimään hänen kanssaan. Isästä ei ole mihinkään.
”Rahjus”, sanon.
”Nahjus?” Aldous vääntää sen. Tai kuulee väärin?
”Kun Heppu halvaantui, sätin häntä rahjukseksi”, muistelen. Pahoittelen.
”Sä et osaa sättiä”, Aldous väittää.
”Rahjus.”
Aldous ei vastaa. Nyt tulee ratikka. Sen kuulee, kääntyy kadunkulmasta ja jatkaa klonkkuen kaarevaa katua pitkin. Saatan sitä silmät auki näkemättä tuijottaen katonrajaa.
”Oli hyvä ajatus muuttaa tänne”, sanon.
”Kyllä”, Aldous myöntää.
”Sinä muistat Prinssin?” kysyn.
”Todella”, Aldous vastaa.
Aldous Tsitsiksestä tuli Hepun korvaaja. Hän otti Hepun vaimon hoteisiinsa ja oli pikkupojalle isähahmona.
”En ollut isänä”, Aldous kiistää.
”Setä”, muutan.
”Sopii”, Aldous vastaa.
”Mutta enemmän kuin kaukainen sukulaismies?”
”Enemmän.”
>>>jatkuu>>>
