Terveisiä Taavetista

 24.9.2020  

Hieno, sumuinen aamu, kun poljimme uimarannalle. Helena ui. Laituri oli kasteen kostuttama. Kalaparvi puhkoi veden pintaa. Kaksikymmentä pyörylää kerrallaan levisi tyyneen veteen ja muutamia kaloja hypähti vedestä, mutta en ehtinyt nähdä, minkä kokoisia ne olivat. Tummassa vedessä ei erottanut kaloja pinnan alla. Kalahenkilöt, ei pelkät kalamiehet, osaisivat varmaan sanoa, mitä lajia tämä parvi oli.

Eilen teimme aamulla pyöräretken nummelle. Löysimme karvarouskuja sen verran, että niistä tuli eilinen kastike ja punikki- ja kangastatteja ja tuhkeloita, jotka siivutimme kuivuriin, joten meillä on nyt ensimmäiset taavettilaiset kuivatut sienet kaapissa ekologisesti säilytettynä käytettyyn maitotölkkiin.

Listaan jälleen tänä vuonna luettuja kirjoja: Numero 31 oli David Foster Wallacen Infinite Jest ja numero 32 Norman Mailerin Yön armeijat. Aloin lukea eilen Juha Hurmeen uusinta teosta Suomi.

25.9.2020

Muoti on suuri vaikuttaja. Muotia on esimerkiksi kirjoittaa niin kuin Juha Hurme tai Harari, kaskunomaisia tiivistelmiä ja olennaista ja tärkeää etsiviä teoksia, kaivaa esiin unohtuneita merkityksiä ja henkilöitä, vaikuttajia. Olen lukenut kaksi Hararin suppeaa, ihmislajin historiaa, kehitystä ja tulevaisuuteen kurkottavaa kehitystä käsittelevää kirjaa. Pidin lukemastani. Pidän myös Juha Hurmeen tekstistä, vaikka kun olen nyt lukenut kaksi kolmasosaa teoksesta Suomi, tulee välillä mieleen, että oliko tämä tieto, tarina, henkilö jo Niemi -kirjassa tai sitä aiemmassa Nyljetyt ajatukset -opuksessa? Kuinka paljon menee ristiin ja tulee päällekkäisyyksiä? Eli tulee mieleen myös, että nyt kun kirjailija Juha Hurme ja hänen kustantajansa ovat löytäneet sapluunan, joka on verrannollinen Tuomas Kyrön fiktiiviseen Mielensäpahoittajaan, on aika ja järkevää ja pitää hyödyntää suotuisat tuulet ja tuottaa lisää samanlaista tekstiä. Tulee jopa mieleen, että kun tuotteistetaan ja virtaviivaistetaan, saadaan tuote. Kirja on myös tuote. Kun sen markkinarako menee umpeen, tulee toinen muoti, tietty tuote jää vanhaksi, jää sivumerkinnäksi maailman historiaan. Käykö kirjan niin?  

Mitä lukemiseen tulee, kirjakulttuuriin ja kirjoittamiseen, kannattaako kantaa huolta siitä, että väki vieraantuu lukemisesta? Mitä asialle kannattaisi tehdä? Ei mitään niin kauan, kun vallitsee markkinavoimien muoti ja muotti, jossa tuotteen merkitys on sen myyntiluvuissa. Kun sisältö on alisteinen muodolle tai toisarvoinen, osa esimerkiksi lukijoista äänestää harrastamalla jotain muuta, puhtaampaa ja vähemmän korruptoitunutta.

En ole pessimistinen, ei kiinnosta olla sitä, mutta mitä enemmän nykykirjallisuudesta tulee sapluunalla tehtyä, sitä useammin valitsen luettavaksi vanhaa, hyvää, parempaa kirjallisuutta. Ajaudun siihen luonnostani.

26.9.2020

Syksyllä syyskuussa tai lokakuun alussa tulee vielä tällaisia viimeisiä, kesästä muistuttavia lämpimiä päiviä. Iltapäiväshortsikelit palaavat. Pyöräilimme aamuhämärissä Ala-Kivijärven Sorosenselän rantaan. Järven pinta oli tyyni ja ruskan väreissä kellertävät koivut ja haavat peilautuivat veteen tummempien kuusten rinnalla. Tunnelmallista.  

Arvostelin eilen hieman Juha Hurmeen Suomi -kirjaa. Se oli kolmaskymmeneskolmas tänä vuonna lukemani kirja ja aivan laatuisa lajiaan. Mutta onko se varsinaisesti romaani? Ihmettelen tätä lajimääritystä. Muistelen, että kun Hurme voitti mainiolla Niemi -kirjallaan Finlandian kaksi tai kolme vuotta sitten, siitä tuli napinaa, ettei Niemi ole romaani tai ei ainakaan puhdas sellainen. Samaa arvostelua sai Nobelin valitsijaraati aiemmin, kun se nimesi Bob Dylanin laulurunot nobelin arvoisiksi.

Ennen kuin luin Hurmeen Suomi -kirjan, olin ajatellut, että pitäisi lukea uudestaan Nyljetyt ajatukset, jotta näkisin, miltä se tuntuu nyt. Nyt muuttui: En tartu siihen kirjaan lähiaikoina. Toiston maku on liian vahva. On kuin olisin syönyt liikaa karkkia tai jäätelöä tai suklaata.  

27.9.2020

Pyöräilimme Puukylään ja kävelimme metsätietä soitten väliselle harjanteelle. Löysimme kanttarelleja pizzaa varten. Aurinko nousi rusottaen, kun lähdimme polkemaan takaisin Taavetin keskustaan.  

Sain merkata jälleen yhden kirjan luetuksi. 34:s tänä vuonna lukemani on Joel Lehtosen runollista prosaa Kuolleet omenapuut. Se löytyy muun muassa Joel Lehtosen Valitut teokset -sarjasta, numerosta seitsemän. Kuolleet omenapuut on vuodelta 1918 ja siinä on myös kapina-aikaa. Valitut teokset on painettu 1935 – hieno laitos niin kuin monet vanhat, arvostetut kirjat. Silloin elintaso ja kansantuote olivat alhaiset nykypäivään verrattuna, mutta oli varaa tehdä silti kauniita kirjoja. Ei tingitty siitä kulttuurista.

Kuolleet omenapuut tuli päähänpinttymäksi jotain kymmenen vuotta sitten, kun luin Juhani Peltosen Elmon, joka pehmomiesatleetti söi aina omenia ja kantoi mukanaan Joel Lehtosen kirjaa Kuolleet omenapuut.