>>>jatkuu>>>
ENSIN oli Hepun ja Marian ensikohtaaminen kiinteistövälitystoimiston neutraaleissa puitteissa, esinäytös, alkuluku, johdanto. Seuraavaksi ensimmäisen luvun tapahtumakulku saattaa parin toistensa seuraan kirjamessuilla.
Heppu ja minä.
”Anteeksi, jos keskeytän”, Aldous Tsitsis sanoo kainosti.
”Keskeytä pois, rakas Aldous”, hilpeä, hetki hetkeltä hilpeämmäksi juopuva minä, meikäläinen, Maria, annan luvan. Vaikka en ole juopunut enkä juopumassa. Ei sentään näin vähästä. Olisin juopunut yhtä lailla, jos meidän karahvissamme olisi ollut vettä viinin sijasta.
Aldous haluaa tietää tapahtuiko niin oikeasti? Oikeasti kiinteistövälitystoimisto, oikeasti kirjamessut?
”Kyllä”, vakuutan. ”Jumalan sanaa.”
Naurahdan päälle: ”Sainko kullan epäluulot heräämään? Uskotko, että tätä menoa joudut miesten töihin?”
”Uskon”, Aldous vastaa totisena, ei sentään järkyttyneenä.
Mitä pitäisi tehdä, jotta Aldous järkyttyisi?
Toki en halua järkyttää Aldous Tsitsistä. Se olisi sama kuin huijaisi lasta ja ajaisi tämän epätoivoon paikkansapitämättömillä, rumilla ja ilkeillä juoruilla.
”Näimme toisemme baarissa. Kahvila oikeastaan.”
Hymyilen Aldoukselle.
”Kirjamessuilla on useita kahviloita”, Aldous tiesi.
”On. Yksi on toisessa kerroksessa. Se on päädyssä, minun ajatuksissani ja tietenkin myös oikeasti, mutta missä ihmeen päädyssä? Siellä on kiva tiski ikkunan edessä, pitkä pöytätaso, ikkuna siinä takana ja näkymä on messukeskuksen takapihalle, paikoitusalueelle. Siellä on kauempana parkkitalo. Vasemmalle kauemmas jää ratapihaa ja se tie, mä aina unohdan sen nimen, mutta se yhdysväylä, joka ylittää ratapihan Pasilan pohjoispuolelta.”
Aldous Tsitsis nyökkää: ”Niin?”
He istuvat siinä. Maria istuu yhdellä baarijakkaralla, siinä on korkeita baarijakkaroita sopivin välein ja hänestä vasempaan istuu jokaisella jakkaralla joku. Oikealla on kauempana pari tyyppiä. Kun Maria tuli siihen lautasen ja kahvikupin kanssa, siinä oli kolme paikkaa vapaana ja hän ajatteli ensin, että istuisi keskimmäiselle jakkaralle, mutta alkoi täyttää tilaa kuitenkin laidasta. Järjestyksen ihminen kaikessa.
Maria kirjoittaa muistiinpanoja ylös vihkoonsa. Hän on syönyt puoliksi pienen leivoksensa. Kahvikupista on siemaistu kerran. Äänet kuuluvat, kirjamessujen humu. Yksi estradi on siinä lähellä ja sieltä kuuluu haastattelusessio, joka tekee Marialle taustaa. Hän on bistrossa bulevardilla. Hän on Fredrikinkadulla ulkoilmakahvilassa. Hän on jossain niistä ulos levittäytyvistä kahviloista, joita on viime kymmenillä ilmestynyt myös Helsinkiin.
”Anteeksi, onko tämä paikka vapaa?”
Se on Heppu. Maria kääntää hajamielisenä katseensa ja Heppu tunnistaa naisen. Tässä on jotain tuttua, kiusaavan tuttua. Kaikissa kauniissa ja hekumallisissa naisissa on viriilien miesten mielestä jotain sillä lailla tuttua, että se ei jätä rauhaan.
”On”, Maria vastaa.
”Kiitos”, Heppu vastaa. ”Anteeksi, mutta olemmeko me tavanneet ennen jossain?”
Anteeksi taas, Maria huomioi. Hän on ajatuksissaan, hän on pääsemättömissä, niin syvissä ajatuksissa ja pudistaa päätään.
Iskeminen, tutustuminen ei käy helposti. Jos se on Hepulla mielessä? Mies joutuu tekemään töitä. Maria tekee luontaisesti kaikkensa ehkäistäkseen mitään alkamasta, viriämästä. Hän on muissa maailmoissa.
Sellainen nainen on kaunis. Nainen on kauneimmillaan silloin, kun hän on haaveellinen tai syvissä mietteissä, kun hän ei tiedä eikä tiedosta mitään muusta maailmasta. Kun hän ei esitä, kauneus pääsee täydemmin esiin.
”En tiedä”, Maria vastaa eikä hän tiedä mihin vastaa, tiedä edes vastaavansa. Heppu katsoo häneen, kääntyy sen verran, että auttaa daaminsa, seuralaisensa siihen toiselle puolelle vierelleen, vapaalle paikalle ja Maria tajuaa, että siinä ovat toiset tutut kasvot. Molempien kasvot ovat tutut tiedotusvälineistä.
Hän nyökkää. Naiset nyökkäävät toisilleen. Heppu asettuu naisten väliin jakkaralle ja Maria on unohtanut, mitä hänen piti hetki sitten kirjoittaa muistiin? Mitä hän oli kirjoittamassa? Hän on viimein tässä hetkessä. Hän ymmärtää, että Heppu ympäröi itsensä naisilla. Hepulla on tyttökaveri vieressään ja hän kohdistaa silti huomionsa toiseen naiseen, käytännössä vieraaseen naisihmiseen toisella puolellaan.
”Tämä mies on pettäjäluonne”, Aldous Tsitsis sanoo ääneen.
Tajuan, että olen kertonut tämän tarinan ennenkin. Kerron yhtä ja samaa, aina uudestaan ja uudestaan. Se on kuin veden kiertokulku. Ehkä se kiertokulku on mallina kaikessa inhimillisessä toiminnassa?
”En”, kiistän. ”Heppu ei ollut pettäjäluonne. Sinä erehdyt. Heppu oli rakastunut kauniiseen tuntemattomaan. Olin painanut kuvani lähtemättömästi hänen mieleensä jo ensimmäisellä tapaamisellamme.”
”Rakkautta ensinäkemältä”, Aldous tiivistää.
”Aivan.”
En sano sitä. Pidättäydyn. En halua olla papukaija.
”Papurikko?” Aldous kysyy.
”Ei”, nauran. ”Papukaija.”
En sanonut sitä ääneen ja silti Aldous kuuli, näki, tajusi ja oivalsi mikä sana minulta on tulossa.
Kyky. Aldous Tsitsikseltä puuttuu jotain, mutta vastineeksi hänessä on korvaavana jotain muuta, kenties parempaa.
”Olen ollut siinä samassa kahvilassa”, Aldous sanoo. ”Siellä takana myös. Se jää sinne tiskin taakse. Sinne mennään kulman ohi. Sinne pääsee sekä vasemmalta että oikealta.”
”Pitää paikkansa”, vastaan. Tästä me olemme puhuneet.
Missä sinä et olisi ollut, ajattelen.
Jospa olit siellä myös juuri sinä hetkenä, silloin vielä koulupoikana, keskenkasvuisena, vielä lyhyempänä kuin nyt, omien koulutoveriesi kanssa. He juuri ja juuri sietivät sinua seurassaan.
Viinilasi helmeilee. Pidän sitä kädessä. Kilautamme laseja varovasti vastakkain. Heläytämme niitä. Hymyilemme toisillemme ja ajattelen milloin Aldous uskaltaa ja rohkaistuu ehdottamaan itse seksiä, panoa sen sijaan, että minun, Marian pitää tehdä se, aloite? Tähän asti aloite on tullut aina minulta. Sen on tultava minulta, jos mielin päästä panolle.
”Jos mielin päästä panolle / on minun riuhtaistava pillunkarvat esiin / näkyvästi iho paljaaksi.”
”Nyt et ainakaan kirjoittanut tuota”, Aldous sanoo.
Naurahdan.
”En”, vastaan. ”Etkä sinä enää muista sitä. Se oli ja meni ja hyvä niin.”
”En muista.”
”Ei ole tarpeen.”
Painotus on olennaista. Minun ja Hepun ensimmäinen tapaaminen painottuu suhteettomasti. Se on puolet elämästä. Seuraavalla kohtaamisella on esillä neljännes. Sen jälkeen on käytettävissä enää yksi neljännes ja joka jakaantuu kaikkien seuraavien kohtaamisten välille. Sen on riitettävä. Mitä vähemmäksi se käy, sitä epätoivoisemmin sen on riitettävä.
Miten voi muistaa noita pieniä rippusia?
Päättyikö se kohtaaminen siihen? Ei. Unohtuiko jotain? Jäikö jotain mainitsematta?
Sen verran, että me aloimme tarinoida kirjamessujen ohjelmasta ja Hepun daami keskeytti meidät, keskeytti Hepun. Hän sanoi käyvänsä.
”Joo, käy vaan”, muistelen Hepun vastanneen.
”Sitten?” Aldous Tsitsis kysyy.
Me jatkoimme juttua. Jossain välissä daami tuli takaisin.
”Voi ei.”
Pudistan päätä Aldoukselle.
”En ajatellut noin”, väitän.
”Sinne päin.”
”No, vähän sinne päin.”
”Sitten?” Aldous vaatii lisää.
”Ikään kuin et olisi kuullut sen kymmenen kertaa.”
”Yhdestoista kerta on kuulematta”, Aldous toteaa ja minä nostelen olkia. Elehdin.
”Hän haki käsilaukkunsa.”
”Ei varmasti”, Aldous kieltää. ”Nainen ei unohda käsilaukkuaan.”
”Myönnän, ehkä näin väärin”, annan periksi. ”Se voi olla, että siinä oli jokin kassi, mutta minä luulin sitä käsilaukuksi.”
Aldous huitaisee kättään.
”Nainen häipyy ja jättää teidät kahden?” hän kysyy. Hän ei ymmärrä. Tämä ei täsmää. Miksi nainen jätti kavaljeerinsa viekoittelevan Marian käsiin?
”Hän näki jonkun toisen”, uskon.
”Silti. Virhe häneltä.”
Ei, ajattelen. Jos on tarkoitus, että minä ja Heppu menisimme yksiin, näin piti käydä ja tapahtua. Tämä on tähtiin kirjoitettu.
Aldous on mustasukkainen ja kateellinen Hepulle. Kaikesta huolimatta. Hän tietää, että minä ajattelen näin, mutta hän ei sano sitä. Senkin kieroileva paskiainen.
”Sä olet kaunis”, Aldous sanoo.
Ihminen on niin tavallinen / kuin nainen kaikkine avuineen / viekoittelevine silmineen / punaisine suineen.
Hymyilen seuralaiselleni.
”Vielä tilkka?” kysyn.
”Vaikka”, Aldous vastaa.
”Minä olen kateellinen Hepulle”, Aldous tunnustaa ennen kuin ehdin sanoa muuta.
”Tiedän.”
”Mutta en ole enää”, Aldous vakuuttaa.
”Ei ole syytä.”
”Ei. Ei todella.”
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti