Terveisiä Taavetista

 19.12.2020  

Talon mittarin näyttö osoitti ennen aamukuutta vielä kahta astetta pakkasta. Metri itätuulta. Katuvalojen kehissä erottuu pyörteilevää sumua tai hienoa sadetta. Jäätävää tihkua, ohutta räntää. Ilmatieteenlaitoksen lämpötilalukemat ennustavat Salpausselän tasalle plussaa viikonlopuksi, viimeiseksi adventiksi ennen joulua ja ylihuomisen talvipäivänseisausta. Päivän hetki on lyhimmillään. Pitkä aamuhämärä ja pitkät illat tuovat joulun tunnelman, valmistavat mielen pyhien odotukseen.

Kaksi tiikerintaljaa on edennyt sivulle 85. Olen työstänyt toista kirjoituskertaa neljänneksen koko käsikirjoituksesta. Siinä fiktiossa vallitsee Suomen syksy ja Lännen kuivat auringonpaahteet. Tiikereiden mielikuvamaisemat ovat enemmän filmien peruja kuin todellista muistumaa, elämääni ja kokemaani. Maisemat tulevat käskemättä. Niillä on juuret, millä tarttua. Niille ei voi mitään, niitä voi vain tarkastella ja ihmetellä. Tulee mieleen Triffidien kapina, jonka juonena on tietääkseni kasvien valloitusretki. Jättimäisiksi venähtäneet kasvit anastavat vallan. Triffidien kapina -niminen kirja on olemassa. En ole lukenut, mutta minulla on muisto kannesta, kansikuvasta, jota olen katsellut. Kannet ovat kirjan keulakuva.

Luen kaiken muun ohessa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -mahtikirjan osaa Guermantesin tie, nide yksi. Neljäsataa sivua. Äkkiä laskien ja pyöristäen Kadonnut aika käsittää kaikkiaan kolme tuhatta kahdeksansataa sivua tekstiä. Siihen muuttaa asumaan hetkeksi ja toiseksi.

Helena lukee David Foster Wallacen tuhatsivuista Infinite Jest -romaania. Se on hänen kuukauden kirjansa. Sivumäärätiedot harhauttavat, sillä nykyisessä painoasussa tuhat sivua Infinite Jestiä vastaa kahta tuhatta sivua Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, sen suomennoksen painosta, joka on meillä hyllyssä. Wallacen Infinite Jestin pituus on puolet Kadonneesta ajasta. Voi sanoa, että molemmat ovat isoja kirjoja, kirjojen maamerkkejä tai majakoita. Jestin välistä pilkistävistä kirjanmerkistä ja -merkeistä – viitteet vaativat oman merkkilippusen – niistä päätellen Helena on lukenut Wallacesta kolmanneksen. Tähän mennessä hän on kommentoinut lukemastaan kerran, yhden nimen verran – Poor-Tony.

 20.12.2020

Hyvää adventtia. Tontturivi eilen Marttilantiellä.

Kaksi ja puoli astetta lämmintä ja tuulee kolme metriä lounaasta. Tuulahdus lämpimämmiltä alueilta. Eilen, kun katsoimme netistä jalkapalloa, totesin, että Münchenissä oli kaksitoista astetta. Mietin siinä mitä Suomen sääoloihin vaikuttaisi, jos keskilämpötila olisi kaksi astetta korkeampi? Lumi- ja pakkasraja vetäytyisi vetäytymistään. Jo nykyään Suomi on jakautunut lumiseen pohjoiseen ja välisäätyypin etelään. Muistelen kuusikymmenlukua Helsingissä, kun hiihdimme meren jäällä. Muistoissa tuntuu siltä kuin joka talvi meri olisi jäätynyt kantavaksi ja lumi kattanut sen. Joku esihiihtäjä teki ladun, valikoi ladunpaikan, ei latuhöylärobotti, latuja kulki vapaamuotoisesti siellä ja täällä ja toiset latu-urat hioutuivat kulutuksessa paremmiksi kuin toiset, koska useimmat valitsivat samat ladut.

Huomasin eilen tai sanotaan, että eilen ymmärsin lopullisesti, että koska kirjoitan aamupainotteisesti, kirjoitan ja tuotan jatkuvasti eilistä päivää. Kerron mitä tein eilen, eilen illalla ja siteeksi tähän päivään mainitsen aamun säätä, aamutunnelmia. Mutta eikö niin saisi? Onhan lupa kirjoittaa.

 21.12.2020

Hyvää talvipäivänseisausta. Oma Maa-planeettamme on vuotuisella kierrollaan auringon ympäri siinä kiertoradan kohdassa, jossa yö on pisimmillään pohjoisella pallonpuoliskolla ja aurinko paistaa kohtisuorassa kauriin kääntöpiirille. Tästä alkaa puolen vuoden vaellus valoon päin. Joulun ajankohta lienee valikoitunut sen takia, että silloin päivä on aavistuksen pitempi kuin nelisen päivää aiemmin. Ammoiset taivaantutkijat ja -tarkkailijat ovat olleet päteviä. Saavutuksia siihen maailmanaikaan, jolloin välineet ovat olleet verraten alkeelliset.

Lumen rippeet ovat jäljellä nurmikolla. Viimeiset jäät ja iljanteet sulavat vetenä katuojiin. Musta asvaltti tulee esiin. Kauppamatkalla varpuset tirskuivat kuorossa pimeässä pensasaidan kätköissä.

Repe(8)

 >>>jatkuu>>>  

KADULLA taas, käsi nyt varjeltuna kantositeessä. Se oli väliaikainen, mutta olin saanut siihen myös tujun annoksen särkylääkettä. Minulla oli soppalan kännykkä, tilapäähenkkarit ja evästys mennä suoraan työvoimatoimistoon. Olin tänään ensimmäisen, virallisen päivän työttömänä.

Kuljin rantaa seuraten ja meri haisi. Ajattelin, että kannattaisi tulla useammin tänne rannan tuntumaan vetämään vainua.

Pasi ja Minni olivat palanneet lentokentältä. Molemmat olivat vastassa eteisessä, molemmat jollain tapaa vauhkoina tai kuin irrallaan, puoliheitteillä.

”Sain soiton. Mun pitää mennä”, Pasi selitti heti ensimmäisenä. ”Pärjäättekö, te varmaan pärjäätte keskenänne sen aikaa, mutta mun täytyy käydä luovuttamassa Volvo pois asiakkaalle.”

”Sen kun teet sen. Ala mennä. Onko koira ulkoilutettu? Minni. Onko se päässyt paskalle?”

”Ei.”

Pasi näytti minulle eteisessä kaapissa paskapussivaraston ja näytti, että koiranhihnassa oli solmittuna kiinni yksi pussi valmiina. Samoin hän näytti avaimen, joka killui pienessä, puisessa, koristeellisessa taulussa tai telinehäkkyrässä ulko-oven ja eteisen peilin välissä. Se oli ollut siinä kai aina, ehkä myös avaimet.

”Avain. Älä unohda sitä”, Pasi sanoi. ”Sori, nyt mä menen. Saman tien. Ehdin takaisin tunnin sisällä tai parissa tunnissa.”

”Selvä. Ja kiitos.”

Pasi huitaisi kättä: ”Ota jääkaapista välipalaa.”

”No, näkee.”

En ajatellut, että Pasi tarkoittaisi kaljaa. En ajatellut kaljaa ollenkaan, outo homma, mutta mielessä ja vatsassa oli sellainen olo, että kohta elimistö tarvitsee muutakin kuin happihaukkuja. Muuten kuoleudun. Minni seisoi siinä vieressä eteisessä, vahtina, valmiina ja valppaana. Se odotti jotain. Käskyjäkö? Se oli orpo piru, joka oli heitetty tähän kaiken sekamelskan keskelle.

”Mitä sä ymmärrät?” kysyin siltä.

Minni katsoi minuun. Sen häntä alkoi vispata. Se vastasi. Meillä oli viestintäyhteys ja koodit käytössä.

”Sä haluat ulos”, sanoin seuraavaksi. Arvasin. ”Onko sen aika? Odotatko sen verran, että mä juon jotain? Mun on kitalaki kurkussa. Se on autiomaan hiekkaa. Tai kissanhiekkaa.”

Jääkaapissa ei ollut kaljaa, ei ainakaan näkösällä. En odottanut enkä kaivannut sitä. Tuoremehua tölkeissä. Valikoin appelsiinimehun, avoin purkki ja kaadoin siitä lasiin. Huomasin, että Minniä varten oli lattialla peltinen koirankuppi ja siinä vettä.

”Siinä on vettä”, sanoin.

Koira kuunteli, mutta ei hellittänyt katsetta minusta. Oliko se leimautunut minuun? Muistelin, että koulussa puhuttiin biologian tunneilla ja siinä yhteydessä, että pennut ja poikaset leimautuvat ja että ne saattoivat ottaa ensimmäisen näkemänsä emoa muistuttavan henkilön tai eläimen elinikäisen kiintymyksensä kohteeksi. Eikö niitä ollut sorsia tai jotain ankkoja, jotka olivat leimautuneet ja ottaneet ihmisen, tutkijan emokseen, koska tämä oli ollut paikalla kohteena niiden kuoriutuessa?

Taputtelin taskujani. Oudotti olla itsekseen Pasin ja Jaanan kotona. En kehdannut katsella kunnolla ympärilleni. Minulla ei ollut mitään työtodistusta, sitä ei kuulemma tarvittu, se oli muinaismuisto, jäänne, mutta henkilöllisyyspaperit olivat ja niiden alla soppalan leima, allekirjoitus ja yhteyshenkilön puhelinnumero tiedusteluja varten.

Selvä, ajattelin. Me menemme. Siirryin eteiseen eli siirryimme. Minulla oli kaveri. Ensimmäisen kerran elämässäni minulla oli tällainen kaveri, joka seurasi jokaista askeltani ja joka ei päästänyt minua näkösältä.

Otin hihnan, joka oli itse asiassa hihna ja valjaat. Minni odotti rauhallisena, mutta eläväisenä, kun pujottelin remmit sen päälle ja laitoin ne kiinni. Hankalasti, koska minulla oli käytössä vain yksi käsi. Koiran perä vispasi edestakaisin ja se lipaisi kaksi tai kolme kertaa vapaan käden rannettani.

”Tämä on tällaista köntyksen hommaa”, selitin sille ja puolustelin omaa kömpelyyttäni.

Kohensin takkia paremmin. En ollut riisunut sitä kokonaan päältä ja vedin nyt vetoketjua ylemmäs. Pujotin käden hihnan silmukan läpi niin, että saatoin avata samalla oven ja pidellä koiraa. Sammutin eteisen valon. Minni ei säntäillyt, kun menimme ovesta, mahduimme siitä yhtä matkaa ja Minni jäi odottamaan viisaana ja tottuneena, kun painoin oven kiinni ja varmistin, että se tuli lukkoon.

Hissiä odottaessamme muistin, että avain jäi.

Minnillä oli hätä. Se puristi pökäleen talon seinustalle, ensimmäisen kukkaistutuksen viereen, jossa oli jäljellä muutama myöhäinen kukinto. Tupakantumppeja oli painettu kovaksi painuneeseen multaan. Keinottelin pussin irti ja tajusin, että se on ainoa, että minulla ei ollut varapusseja enkä pääsisi sisälle ennen kuin Pasi palaisi paikalle. Olin kunnostautuja.

”Mokaan”, sanoin enemmän itselleni kuin koiralle. ”Voi hemmetti.”

Sain kopeloitua lämpimän ulostepötkön pussiin. En yrittänyt sitoa pussinsuuta solmuun.

Työvoimatoimiston edessä sidoin Minnin hihnan pyörätelineeseen. Solmusta tuli kömpelö umpisolmu.

”Paikka”, sanoin sille. Osasin sen verran kansainvälistä koirien kieltä. Vai oliko se maallista, toimii Suomessa, ei kuitenkaan välttämättä Hesassa eikä nörttilässä.

Stay here, lisäsin mielessäni.

Sisällä tajusin, että olisin voinut tai minun olisi pitänyt soittaa kännykällä tai periaatteessa niin. Olisin voinut varata ajan etukäteen. Jouduin jonottamaan. Repäisin jonotuslipun telineestä ja löysin istumapaikan läheltä ikkunaa, josta saatoin pitää silmällä Minniä ulkona. Lemmikin kanssa on harmeja ja kaikkea ylimääräistä. Lemmikinpitäjä ei ole vapaa. En ollut tyytyväinen tähän tilanteeseen enkä yllättävään osaani. En ollut pyrkinyt siihen millään lailla. Ajattelin, että vieraskoira kävi, taputtaa jonkun toisen, vaikka tuntemattoman henkilön koiraa, taputtaa ohimennen, kun siltä tuntuu, mutta oma koira on riippa. Riesa. Pyhäkoira on erikseen, mutta arkikoira on poissa laskuista.

Totesin, että Minni tyytyi eleettömänä osaansa. Se seisoi aluksi tiukasti paikallaan, muisti mistä ovesta olin mennyt sisään työkkäriin ja hävinnyt sen näkyvistä ja vahti ovesta tulijoita ja kulkijoita tarkkaan. Lopulta se kyllästyi kuitenkin ja alkoi nuuhkia ja tutkia lähiympäristöään siltä osin kuin hihnassa oli varaa. Se työnsi kuonoaan sinne tänne ja kun katsoin välillä vuoronumerotaulua ja silmäyksen paikallaolevaan, muiden kaltaisteni työttömien palkollisten karjaan ja uudelleen ulos pihalle, kadunvarteen, näin Minnin istuutuneen aloilleen. Joku kulki ohi koiran taitse ja Minni käänsi päätä ja seurasi kulkijan menoa, mutta ei liikahtanut eikä haukkunut.

Se odotti minua. Jotensakin masentava ajatus. Niin päin.

Älä vain unohda sitä telineeseen, ajattelin seuraavaksi. Niin voi käydä aivan hyvin. Vai pahimmillaanko?

Kuvittelin mielessäni kuinka lähtisin työkkäristä, siinä vaiheessa, kun olisin saanut hommat selviksi ja kääntyisin ulko-ovelta väärään suuntaan. Ajatuksissani. Omissa oloissani. Kuinka kauas ehtisin ennen kuin tajuaisin, että koira unohtui? Pasi, hei, nyt on niin, että Minni on työkkärin edessä, jos viitsit koukata sen kautta.

Otin kännykän esiin. Minun piti pyytää Pasin numero, mutta se jäi tekemättä niin kuin vähän kaikki, joten minulla oli puhelimen muistissa vain Annan numero soppalaan. Tunnusluku oli neljä nollaa.

”Laitan tähän neljä nollaa”, Anna sanoi, kun hän otti kännyn tehtaan paketista ja laittoi lataukseen. Kuulin päässäni hänen äänensä. Olen lahjakas sellaisessa. ”Muutat sellaisen tunnuksen, jonka muistat.”

Anna kyykistymässä puolihameessaan työpöytänsä päädyssä olevan vapaan pistorasian puoleen. Katsoin janoten sitä, kyykistyvää, upeaa vaaleaverikköä, tämän paljaita sääriä ja jotka eivät varmaan olleet paljaita, vaan ohuiden sukkahousujen näkymättömästi verhoamat. Niin on aina. Naisten sääret ovat alastomat.

Tämä näin mielikuvituksessani. Oikeasti Anna otti kännykän pois kotelosta, selvitti auki laturin johdon ja kytki sen pöydällään olevaan vapaaseen pistorasiaan.

Mutta hän puhui samalla: ”Kuuntelitko? Laitat siihen oman salasanasi. Et kirjoita sitä minnekään ylös.”

”En”, vastasin. Ja: ”Kyllä. Teen näin.”

Anna ei tainnut luottaa, että kuuntelin, että olin tajuissani. Olin pystyyn nostettu elävä kuollut.

”Miten pää?” Anna kysyi seuraavaksi.

Pää? mietin.

”Sulla on vekki poskessa.”

”Taitaa olla.”

Pääsin vuorollani virkailijan puheille. Toinen viranhaltija samaan aamutuimaan tai kolmas, jos laski otin mukaan. Sain aiheellisen ja odotetun moitteen palautteeksi. Asialinjalla tähänastisen sovitellun työttömyyskorvaukseni osan maksatus keskeytyy toistaiseksi ja mahdollisen tulevan, uuden työttömyyskorvauksen osalta käsittelyä ei aloiteta eikä se tule vireille ennen kuin asia on käyty läpi toimikunnassa, kaikki asteet ja siitä on saatu ja olemassa virallisesti kirjattu päätös. Josta asiakkaalle tulee ilmoitus, päätöksestä.

”Onko postiosoite sama, joka on koneella?”

Se oli Pasin ja Jaanan osoite. Piti olla ainakin ennen. Se oli voimassa.

Olisin voinut näytellä koko tämän esityksen samalla vaivalla itsekseni. Repliikkeineen. Olisin voinut vuorotella ja esiintyä eri henkilöinä. Kaava oli selvä eikä siitä ollut poikkeamista.

Kysyin virkailijan henkilökohtaista mielipidettä, mitä hän luuli, mihin tulokseen toimikunta päätyisi ja viranhaltija vastasi korostetusti epävirallisena käsityksenään, että tämän laatuisesta poikkeamisesta seuraa yleensä karenssi. Siltä ei välty. Tapaukseni täyttää ne kriteerit.

”Ja kuinka pitkä karenssi?” kysyin vielä.

”En ota kantaa siihen.”

Et edes arvaa? ajattelin.

”Kolme kuukautta”, sanoin. Ehdotin.

”Hyvin mahdollista.”

Kysyin saanko jonkin ennakkotiedon tai -paperin sosiaalihuoltoa varten: ”Sosiaalihuollosta minut patistettiin tänne ja oletan, että he tarvitsevat jotain tietoa teiltä.”

”Viranomaistietä?” virkailija kysyi.

Oletin, että se oli kysymys.

”Niin.”

Minulle oli sama mitä tietä, ajattelin, mutta en ääneen.

Sitten olin, olimme jälleen ulkona. Me kaksi. Jälkimakuna koin, että miten voi olla mahdollista ja selitettävissä, että vanhassa venäläisessä kertomakirjallisuudessa kuvataan nykyaikaista suomalaista virastokäytäntöä? Miten ne tiesivät sen jo silloin? Sen ei pitäisi olla mahdollista normaalin aikakäsityksen perusteella ja puitteissa, mutta ehkä olemme siirtyneet uuteen maailmaan, maailmanaikaan, paramaailmanaikaan tai tieteisfiktiotodellisuuteen.

Olin hapan ja hapoilla. Urheilijoille käy niin, joten käy varmaan myös elämänmittaisessa maratonissa. Selvänä olemisessa on haastetta. Selvänä tekee mieli ottaa känni, vetää pää täyteen, koska sen jälkeen on kankea arkirealismi poissa. Se katoaa sulan hulluuden tieltä.

Minni otti minut vastaan. Sen käytös oli normaalimpaa kuin monien robottimaisten, robottien osaan joutuneiden ihmishahmojen. Minni heilutti takamustaan.

”Antaisitko persettä?” kysyin siltä. Typerää puhetta. Vilkaisin äkkiä sivulleni, kuuliko joku, vaikka sama se, kuulkoot.

Toiset hullut ottavat vapaaehtoisesti löytökoiria niskoilleen ja vierittävät varsinaisen duunin vielä pöhkömmille. Tai hoitokoira. Tai mistä minä tiedän, mikä osa puheesta on totta ja mikä jotain muuta.

Pää toimi vielä. Ajatus oli veikeästi jähmeä. Mieliala oli mekaanisen masentunut. Masennus on juopon uskollisin ja viimeinen seuralainen. Kun kaikki muut ovat jättäneet ja hylänneet, masennus jää jäljelle. Se täyttää rinnan. Se on kaasu, joka täyttää ihmisen ja ihminen on pelkkä narun varassa keikkuva ilmapallo. Juoppo on juoppo, vaikka ei olisi juovuksissa.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 16.12.2020  

Luen kolmatta kertaa Marcel Proustin romaania Kadonnutta aikaa etsimässä. Lukiessani olen pitänyt välillä silmällä mitä tunnusomaisia lainauksia voisin liittää tähän Kaunis kesäpäivä -blogiin. Valinnanvaraa on. Seuraava ote on kirjan toisesta osasta Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa, niteestä Paikannimet: Paikkakunta sivulta 273: ”...surettaisi meitä, sillä elämässä ei juuri ole makua muulloin kuin niinä päivinä, jolloin realiteettien tomuun sekoittuu taikahiekkaa, jolloin mitätön jokapäiväinen tapahtuma antaa tapahtumille tarumaisen käänteen. Osa saavuttamattoman maan rantaa sukeltaa silloin unen valaistuksesta ja tunkeutuu elämäämme, jokapäiväiseen elämäämme...”

Paikannimet: Paikkakunta on suomennoksen neljäs kirja. Combray aloittaa Proustin muistojen ja menneisyyden etsinnän. Toisena kirjana on Swannin rakkaus ja Paikannimet: Nimi ja kolmantena Rouva Swannin ympärillä. Nautin Proustin tyylistä, pitkistä, pohdiskelevista ja kuvailevista, kiireettömistä virkkeistä, mutta ehdoton suosikkini on Combray, aloitus ja sen lisäksi parhaillaan luvun alla oleva Paikannimet: Paikkakunta. Kaksi suosikkia. Tosin se on kuin pitäisi valita kahden leivoksen välillä, Bebe vai Aleksanterin leivos?

17.12.2020

Eilinen maisema parvekkeelta aamun hämyssä.

Kaksi tiikerintaljaa on edennyt sivulle 68. Käsikirjoituksen koko pituus on nyt 321 sivua. Kirjoitus elää, siitä häipyy kirjaimia, sanoja, lauseita, kappaleita ja uusia ja toivottavasti parempia, paremmin sopivia tulee tilalle. Käyn välillä niissä maisemissa ja palaan taas Luumäen Taavettiin.

Tienpinnat ovat käyneet liukkaammiksi nyt, kun sää on lämmennyt plussan puolelle. Kävelimme vanhan pajan luo ja palasimme kaupan kautta kotiin. Matkalla tuli vastaan naapuri ja tarinoimme kiireettömän hetken.

Seuraavaksi laitamme blogiin Repe(8) -postauksen. Siinä tarinassa paikkana on Helsinki. Erilaisia paikkoja, vaikka ihminen on ja istuu paikallaan. Illalla siirryn lopulta Pariisiin sadan vuoden taakse ja kuvitteelliseen Balbecin lomanviettopaikkaan meren äärelle kuuntelemaan keskenkasvuisten neitosten rupattelua ja naurua.

18.12.2020

Lunta pyryttää. Sataako sitä niin paljon, että lunta on maassa vielä aattona? Lämpötila on nollan paikkeilla ja sääennuste lupaa, että säätyyppi pysyy samanlaisena tai lämpiää. Kaupassa oli kahvi tarjouksessa. Ostimme kaksi pakettia. Se on kilo. Muistan sitä aikaa, kun kaupasta sai neljänneskilon paketeissa jauhettua Huomio-kahvia. Sitä ennen oli sadan gramman pakkauksia vai oliko se sata ja piikki? Sadan gramman pussi paahdettuja kahvipapuja. Ei muuta mylly esiin ja jauhamaan.

Kun luen Marcel Proustin kirjaa Kadonnutta aikaa etsimässä, olen Toivakan Vanhan pappilan mailla, siinä pihapiirissä. Riippumatta tekstistä. Poikkeilen tosin aina välillä muualla, mutta sieltä yllätän itseni, pihalta, tielle antavalta tasaiselta pihakedolta ja isojen kuusien muodostamalta kujalta. En tiedä vieläkö ne kuuset ovat jäljellä?

Repe(7)

 >>>jatkuu>>>  

SAIN poikkeuksellisen hyvää palvelua ja kohtelua. Tunsin itseni sen ansiosta hetkellisesti tarpeelliseksi ja arvossaan korotetuksi yksilöksi. Pasi kyyditsi minut muutaman sata metriä Siltasaaren vanhalle puolelle. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen enkä olisi uskonut, että sellaista voi edes tapahtua. Olisin joutanut kävellä aivan hyvin, joutomies. Se olisi ollut luonnollisempaa ja normaalimpaa.

En ollut kuitenkaan vaivautunut eikä minun ollut vaikea istua siinä penkillä kuskin vieressä. Ymmärsin myös, että selitys saattoi olla raadollisempi ja koruttomampi: Pasi teki näin, koska Corolla oli valmiina ulkona ja koska hän oli lähdössä ajamaan tunnin päästä Njaanan lentoasemalle. Hänen ei kannattanut lähteä esimerkiksi tallille. Hän olisi kerinnyt vain käydä siellä. Lentokentälle täytyi mennä ajoissa, sillä matkustamiseen, siihen draamaan ei riitä nykyään, että omaa paksun lompakon tai rahatukun tai on katetta tilillä ja maksuvälinekortti kunnossa, vaan tarvitaan lisäksi paljon ylimääräistä aikaa. Lähtöselvitys on likimain tutkinto, jossa tarkastetaan huolella voimassaolevat rokotukset ja henkilöllisyystodistusten, passien ja muiden virallisten paperien aitous ja jonka ohella aikaa menee edelleen perinteiseen matkatavaroiden tullaukseen, tarkistukseen ja läpivalaisuun.

Tiesin tämän kaiken, koska olin kuullut parempien ihmisten puhuvan näitä keskenään ja jopa valittavan heidän osakseen tulleesta harmista ja rasitteesta. Aivan, rikkaana on paha olla. En kadehdi näitä parempiosaisia. Sovitaan näin. Toinen asia on, että minulla ei ole mitään omakohtaisia kokemuksia aiheesta.

Odotin Pasin alkavan puhua minulle nyt, kun oli mainio tilaisuus antaa joitain neuvoja tai opastuksia, mutta mies keskittyi ajamiseen ja aloin itse puolestani selittää omaa tilannettani, että käsi ei ollut ainoa, mikä oli viassa, paskana, vaan että olin kadottanut lisäksi henkkarini eli minulla ei ollut ensinnäkään ajokorttia, toisekseen ei pankkikorttia eikä edes kännykkää. Joten päästäkseni lääkäriin, voidakseni mennä otille, minun täytyi saada ensin soppalan maksusitoumus.

”Sinä sen tiedät”, Pasi keskeytti.

”Niin. Aivan. Tiedän. Tai luulen, että näin pitää menetellä tällä kertaa.”

”Hyvin olet sotkenut asiasi”, Pasi puisti päätään.

”En voi kiistää.”

Samassa olimme perillä, seisoimme aloillamme auto tyhjäkäynnillä, renkaat riittävän viiden, kymmenen senttimetrin etäisyydellä jalkakäytävän reunuskivestä ja meidän piti selvittää ja sopia pikaisesti keskenämme miten ja missä tapaisimme ja näkisimme uudestaan? Pasi raapi päätä ja katsoi tuulilasista kadulle. Hänestä näki päälle, että miehellä oli rasitteita ja paineita, aivan liian monta mietittävää asiaa pakkasi päälle yhtä aikaa. Hän oli tavallista hermostuneempi. Olihan niitä asioita, vaimo lähdössä reissuun yksinään, vaimon ja hänen matkatavaroidensa kyytiminen lentokentälle, koira, joka oli siinä mukana ja jonka piti alkuperäisen suunnitelman mukaan odottaa kotona Repen kanssa, mutta johon hommaan Repe ei ollut nyt kerinnyt eikä kyennyt.

”Harmi, että mun pitää ottaa koira mukaan sinne”, Pasi huokaisi.

”Aja takaisin Meri-Hakaan. Kyllä mä voin olla Minnin kanssa sen aikaa. Käsi ei karkaa minnekään.”

Pasi vilkaisi turpeaa kättäni, ei kuitenkaan sen takia, että harkitsisi tätä ehdotusta. Hänellä oli tehtävälista valmiina päässä: ”Kyllä on viisainta, että sä menet sinne soppalaan ja lääkäriin, missä järjestyksessä menetkin. Helvetti.”

Kiroileminen oli myös selvä merkki kirosanoja käyttämättömässä miehessä, joka paljasti, että tämä oli pantu epätavallisen rankan paineen alle. Tavallinen elämänmeno oli häiriintynyt.

”Sä tulet sen jälkeen meille, Meri-Hakaan sieltä?” Pasi kysyi.

”Jos niin sovimme?”

”Niin.”

Taas katse tuulilasin läpi: ”Niin, niin. Aikaa sä et tietenkään tiedä?”

”Valitan. En tiedä.”

Et tiedä sinäkään, ajattelin ja sitä myös, että Pasilla ei vierähdä välttämättä kovin kauan lentoasemareissulla, mutta en puhunut siitä.

Ajattelin myös, että Pasi oli maininnut jotenkin niin, että tämä heidän hoitokoiransa saattaa myös jäädä heille. Pysyvästikö? Niinkö? Tarkoittiko se, että Njaana oli vaatimassa tai ehdottamassa sellaista vai oliko se peräti Pasin oma idea?

En kysynyt sitäkään.

”Selvä”, Pasi päätti. ”Näin me teemme. Mä palaan kotiin – Minnin kanssa, lentokentältä, kun se homma on hoidossa ja me odottelemme sitten meillä kotona niin kauan, että sä ilmestyt. Sopii kai?”

”Totta kai sopii. Sitä paitsi voi olla, että mä olen teitä ennen Meri-Haassa.”

”Onhan se mahdollista. Joudut odottamaan ulkona, koska sulla ei ole avainta.”

Minulla ei ole eikä ole ollut missään vaiheessa avainta heidän asuntoonsa. Olin ymmärtänyt, että heillä on olemassa vara-avain tai niitä voi olla useampia ja jotka ovat piilossa tai säilössä jossain lipastonlaatikossa asunnossa sisällä, mutta meidän serkusten välimme eivät olleet sentään niin hyvät, että minulle olisi luotettu sellainen arvoesine. Olin myös liian ennakoimaton ja impulsiivinen. Saatoin vaikka keksiä tulla heille päissäni milloin hyvänsä, mihin sopimattomaan kellonaikaan hyvänsä. Kaikkein pahinta ja todennäköisintä olisi, että hukkaisin minulle luotetun avaimen.

”Odotan”, sanoin. ”Se ei tuota ongelmaa.”

Sosiaalihuollon neuvonta on klisee. Siellä on kyllä toimiva keskus ja siinä yhteydessä neuvontapiste, luukku, ikkuna, jota henkilökunta pitää suljettuna, mutta tarkoitus on, että asiakkaat ottavat yhteyttä puhelimitse, kännykällä tai tietokoneella. Sähköinen ajanvaraus. Tiesin asian, mutta se ei auttanut nyt. Menin luukun luo tyrkylle. Näin ihmisen istuvan siellä himmennetyn lasin takana kaikin puolin turvassa ja omassa rauhassaan. Arviolta kaksi minuuttia myöhemmin tämä henkilö, nainen, aukaisi luukun ja näin puhelimen mikrofonin vavan kaartuvan hänen leukansa eteen. Keskus niin kuin olin olettanut.

Hän puhui mikrofoniin tai puhui minulle tai molempia yhtä aikaa: ”Eksyksissäkö? Oliko Teillä ajanvaraus?”

En ole tottunut teitittelyyn. Vedin henkeä ja nainen aloitti jo taas seuraavaa puhelua tai seuraava tuli läpi ja hän sulki samalla luukun. Intimiteettisuoja toimi.

Odotin. Minuutti, kaksi minuuttia kului ennen kuin nainen aukaisi luukun toistamiseen. En antanut hänelle enää suunvuoroa: ”Reino Määttä”, aloitin ja jatkoin henkeä vetämättä perään litaniana henkilötunnukseni ja kerroin kolmantena minulle nimetyn sosiaaliohjaajan nimen.

”Onko varattu aika?”

”Ei. Kuuntele. Mut piestiin. Näet mun käteni.”

Minulla oli käsi valmiiksi näytillä, esillä tarkoituksella tiskin päällä ja annoin tulla tärkeimmät ja olennaisimmat asiat, henkkari puuttuu, ajokortti, pankkikortti, tili pitäisi sulkea kiireesti ennen kuin joku roisto tyhjentää sen ja vielä puhelin on viety.

”Minut putsattiin. Jotta voin mennä otille, mun pitää saada maksusitoumus. Ensin. Mä tarviin nyt oikeasti apua.”

Nainen ilmoitti, että oma sosiaaliohjaajani on vuorotteluvapaalla.

”Hienoa”, kehaisin.

”Hetkinen”, nainen sanoi seuraavaksi, joko minulle tai puhelimeen. Hän katsoi enemmän konetta, joka oli siellä asiakkaan näkymättömissä tiskin alla, katsoi näppäimistöä ja näyttöä, mutta näki minut tietenkin samalla silmäkulmastaan. Tunsin, että asiani on hoidossa. Tuli sellainen iloinen ja toiveikas mieliala, mistä tulikaan. Varoitin kuitenkin itseäni toivomasta liikoja, toivomasta mitään liian aikaisin. Enkö ollut pettynyt tarpeeksi monta kertaa tätä ennen, aikojen mennen? Monta kertaa olin pettynyt, kun olin hehkuttanut ensin innoissani ja paistatellut turhaan toivon hehkussa. Enää en menisi siihen halpaan. Tunsin silti vastustamattomasti kuinka toiveiden täyttymys alkoi elää omaa elämäänsä ja haksahdin kuvittelemaan: Miksipä ei. Kaikki voi olla mahdollista, kaikki on kääntymässä hyväksi, mahdottomasta tulee mahdollista ja mitä vielä?

Nyt, sanoin mielessäni. Nyt on oikea hetki ajaa läpi sellainen parannus, että saisin jonkun toisen sosiaaliohjaajan hoitamaan asioitani. Jonkun innokkaamman, joka ei olisi yhtä leipääntynyt ja kyllääntynyt kuin oma, miehinen sossutanttani. Tällainen toivekupla kimmelsi yhtäkkiä päässäni. Herra se ja se on vuorotteluvapaalla. Hänelle etsitään parhaillaan vimmaisesti korvaajaa.

Kättä pakotti tietenkin seisoessani siinä odottamassa ja kuulolla. Käsi ei antanut rauhaa, se tykytti sydämenlyöntien tahtiin ja raastoi jollain tapaa, mutta olin kuitenkin hyvällä ja toiveikkaalla ja optimistisella mielellä.

”Anna”, kuulin naisen sanovan. Hän ei puhunut minulle.

”Akuutti”, oli seuraava yksittäinen sana ja jonka jälkeen tuli lisää hyviä, kuvaavia ja laadukkaita sanoja: ”Pahoinpidelty. Näkee tällainen maallikkokin. Selvä. Kiitos. Ilmoitan.”

Sen jälkeen neuvonnan nainen kehotti minua istumaan. Hän viitasi päällään aulan seinustalla olevaa tuolirivistöä, rumanruskeita muovituoleja, jotka olivat hygieenisiä ja helppohoitoisia, helppoja luutia ja pitää puhtaana. Ja joissa pienet tahrat eivät erottuneet tummasta pohjasta.

Onnuin penkeille ja pidin samalla mielessäni puhetta. Olin kuin menossa puhujapönttöön. Jännitystila oli samanmoinen. Tosin tiesin, että olin pitänyt jo kertaalleen varsinaisen puheeni, sen tähän tilanteeseen ja hetkeen tärkeimmän palopuheeni eli olin läpäissyt ja puhunut itseni läpi ensimmäisen ja tiukimman seulan. Soppalassa on sihdit aseteltu niin päin, että siellä on ensin edessä tiukin ja tihein. Kun on selvittänyt sen, on edes jotain mahdollisuuksia.

Istuin ja keskityin asiaani. En ottanut mitään lehteä selattavaksi, en tietenkään ja mikä ei olisi onnistunutkaan tällaiselta yksikätiseltä rosvolta tai pummilta. Koiranhoitaja. Se tuli mieleen siinä sivussa. Uusin ammattini ja virkani on olla koiranhoitajana. Minun ei pidä mokata sitä rastia. Minni on hyvä koira ja me tulimme oitis toimeen keskenämme. Meillä oli hajut, jotka yhdistivät. Olin haisevampi kuin Pasi ja Jaana. Salaisuus oli siinä.

Istuin, odotin ja keskityin toivomaan, että aamu sarastaisi, että syksy olisi peruttu ja kesä palaisi. Ajatukset juoksivat ja ne olivat yhä laukalla, kun upea, vaalea, kolmekymppinen nainen tuli noutamaan minut. Sellainen nainen ja elävä, jonka matkassa olisi valmis lähtemään minne hyvänsä. Sellainen tapaus, jolta ei tule mieleenkään kysyä, mikä on meininki tai mihin olet saattamassa meikäläistä?

ANNA luki isolla ja reilusti naisen rintapielessä olevassa nimilätkässä. Poikkeuksellista, ajattelin. Tähän asti soppalassa ja ylipäänsä sosiaalihuollossa on ollut tendenssi, että henkilökunta pyrkii mahdollisuuksien mukaan nimettömiksi ja kasvottomiksi, nimet on häivytetty ovipielistä eikä niitä lausuta muutenkaan. Olisiko tämä Anna nyt uudenaikainen sosiaalialan ihminen, empaattisempi kuin edeltäjänsä eli olisiko hän ja hänen kaltaisensa, olisivatko he palauttamassa osin aiemman luottamuksellisuuden ja hyvän hengen, jossa ihmisiin luotettiin ja se tuli ensimmäisenä?

”Anna, hei”, upea ilmestys esittäytyi hymyillen, vaikka en tiedä hymyilikö hän? ”Emme kättele. Sun nimi oli?”

Kysymys jäi ilmaan odottamaan ja vastasin siihen: ”Määttä. Reino Määttä. Puhuvat Repeksi.”

”Repe?”

”Aivan.”

”Käsi on saanut vähän kipeää”, Anna jatkoi. ”Tuletko perässä niin katsomme sun tilannetta.”

Annalla oli tietokone valmiina auki ja hänellä oli siellä ilmeisesti meikäläisen koko sosiaalihistoria esillä. En nähnyt sitä henkilökohtaisesti, vaan Anna luki tekstiä minulle, luki tarpeellisilta osin, kysyi muutaman sellaisen kysymyksen, jonka vain kyseinen asiakas saattoi tietää ja varmisti siten, että olin se henkilö, joka sanoin olevani ja palasi sen jälkeen siihen, mikä oli minun pulani kiireellisyysjärjestys?

Anna katsoi kysyessään minuun. Silmiin. Ei ylimääräisiä ilmeitä eikä kulmien kurtistusta. Ei väsymystä. Hän ei ollut niitä loppuunpalaneita sosiaalipuolen viranhaltijoita, joiden voimavarat olivat lopussa tai riittivät korkeintaan pitämään yllä jonkinmoista paperista viranhaltijajulkisivua.

”Käsi on ensimmäisenä”, vastasin. ”Vaikeus on siinä, että mulla ei ole mitään henkilöpapereita, kännykkä on viety ja ajokortti. Mä tarvitsen väliaikaisen henkilöllisyystodistuksen ja soppalan sitoumuksen lääkäriä varten ja mitä se oli, pitää ilmoittaa pankkiin, että jäädyttävät mun tilin. Siinä kiireellisimmät.”

Anna käänsi katseensa tietokoneelle.

”Aloitetaan pankista.”

Soitto riitti, henkilötiedot. Kun Anna lopetti puhelun ja sanoi minulle, että asia on selvä, minulta pääsi huojentunut huokaus.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 13.12.2020  

Hyvää kolmatta adventtia. Teimme yhdessä aamulenkin Linnalantietä edestakaisin. Kävimme katsomassa valoja. Osuuspankin kello näytti kahtakymmentä yli seitsemää, kun kävelimme tien toista puolta ohi. Siihen mennessä oli tullut vastaan yksi auto ja yksi lenkkeilijä heijastinvaljaissa. Meillä oli myös heijastimet. Mies talutti koiraa Kanuunan ohi. Koiralla oli valo pannassa. Huomasimme, että pajan ikkunaluukut oli suljettu. Ne ovat varmaan siten talven yli. Kunnantalossa oli sisällä aulassa pieni kuusi ja iso pihakuusi tien vieressä oli koristeltu valoin. Kerrostalojen parvekkeilla ja ikkunoissa Linnalantien kahden puolen oli jouluvaloja ja niitä näkyi lisää siellä täällä ympäristössä puitten katveessa, kun olimme ohittaneet koulukeskuksen ja paloaseman. Kuljimme liikenneympyrään asti ennen kuin palasimme. Oli tunnelmallista, hiljaista ja rauhallista.

 14.12.2020

Menossa on kuudes päivä, jona työstän toista kirjoituskertaa Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitusta. Olen päässyt siinä sivulle kolmekymmentä. Sivuja on kaikkiaan 320.

Helena laittoi julki Repe(7) -postauksen. Kun Helena liittää jonkin kuvan tekstiin, lähetän tekstinosan hänelle sähköpostina ja hän kokoaa sen blogiin. Kuva voi olla valokuva tai skannaus piirroksesta tai tietokoneohjelmalla työstetty juttu. Erilaiset tietokoneohjelmat poikkeavat toisistaan ja vaativat uutta opettelua. Ne ovat mielenkiintoisia ja mielikuvitusta hersyttäviä. Niillä voi toteuttaa kaikenlaista kivaa.

Ulkona on vielä pimeää. Lähdemme kohta viemään viimeisen paketin asiahenkilöpostiin. Joulutervehdykset kulkevat maan kolkasta toiseen. Rahtarit ja jakajat ovat jouluhenkilöstön asialla.

 15.12.2020

Kello tulee yhdeksän. Päivä on valkenemassa. Siirryin juuri Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksesta päivittämään Terveisiä Taavetista -postausta. Tiikerit jäi odottamaan ja murahtelemaan sivulle 46. Tekstiä on nyt kaikkiaan 321 sivua.

Kävin välillä tamppaamassa mattoja ulkona. Meillä on ollut kaksi mattorullaa parvekkeella tyhjän panttina, mutta nyt saatamme päästä niistä eroon. Samalla taidamme menettää kahdenistuttavan nahkasohvamme. Nuoret sisustavat ensimmäisiä kotejaan, etsivät netistä onko kukaan luopumassa omista, vanhoista kalusteistaan ja kun me ilmoitimme, että täältä saa sohvan, se ilahdutti mukavasti.

Repe(6)

 >>>jatkuu>>>  

HERÄSIN ja tajusin, että makaan autossa Pasin tallissa. Toiseksi tunsin rankoni kankeaksi ja epäilin, että olin nukkunut tai simahtanut huonoon asentoon, kunnes muistin saamani yöllisen selkäsaunan.

”Et voinut tulla meille”, kuulin Pasin äänen. Se tuli oudosta suunnasta, kaukaa. Kuulin kovempana ketjun kilisevän, sen metallisen, helisevän äänen ja jonka sijoitin ja ymmärsin lopulta niin, että Pasi siirsi tallin edessä pidettävän lattaraudan pois jaloista lattialta seinustalle toinen pää hyllyn päälle ja toinen koukkuun seinällä. Siinä oli sen päiväpaikka, puolentoista metrin korkeudessa rapattua tiiliseinää vasten lavuaarin yläpuolella.

Tallissa oli valot. En ollut jättänyt niitä päälle.

Aloin kääntyä keikutella vaikeassa asennossani, valmistautua nousemaan. Pasi veti autonoven auki. Käännyin kyljelleni ja tietenkin suoraan kipeän käden päälle. Tuntui, että se murtui. Kiljaisin kivusta.

”Ai! Ai! Ai”, haukoin henkeä ja vajosin takaisin selälleni, alkupisteeseen. Aluspaperit kahisivat.

”Löitkö pääsi?” Pasi kysyi.

”En. Loukkasin käteni. Siitä on murtunut varmaan jotain, ihan varmaan.”

”Sä olet saanut turpaasi”, Pasi näki nyt. Hän oli kumartunut katsomaan auton sisään. ”Vai oletko sä kaatunut päissäsi tai pudonnut jostain rappusista?”

”Putosin rappusista.”

Annoin sen selityksen mieluummin ja kernaammin kuin kerroin mistään selkäsaunasta. Hävetti tunnustaa moista. Sitä paitsi, mitä Pasi tai kukaan teki sillä tiedolla?

”Liukastuin”, lisäsin.

”Niin näkyy. Mitä muuta on säpäleinä kuin käsi?”

”Saa nähdä.”

En ole tunnustellut vielä, jatkoin mielessäni. Muistin, että ainakin takalistoon oli sattunut, siihen aluksi enemmän kuin käteen ja polveen. Päätä en edes laskenut. Päähän voi sattua niin monenlaista.

”Pystytkö sä lähtemään nyt?” Pasi kysyi.

”Minne?”

”Meille. Pääset suihkuun samalla.”

Enkö mä ollut myöhässä? Eikö mun pitänyt vierailla heillä eilen?

”Nyt”, Pasi sanoi. ”Mä tulin autolla.”

Yleensä Pasi käveli kotoa töihin, mutta tilanteesta riippuen hän saattoi ajaa myös autollaan, vanhalla Corollalla. Ei mikä tahansa vanha Corolla, vaan museoauto ja jossa on vielä jäljellä mustapohjainen rekisterikilpi valkoisin kirjaimin ja numeroin. Auton väri oli sekin originaalin näköinen, yhteen aikaan yleisin maanteillä liikkunut ja vastaan tullut Corollan sävy, jonkinmoinen vihertävänkeltainen. Pasi oli sekoittanut kokeilemalla värin ja maalannut auton ja huoltanut ja viimeistellyt sen muutenkin viimeisen päälle. Corollassa oli ainoa mahdollinen puute, että sen tekniikka oli vanhentunutta, kuusikymmenlukua, sitä historiaa. Auto oli vanhempi kuin kumpikaan meistä. Se saattoi olla jopa vanhempi kuin meidän kahden iät yhteensä.

”Mä sotken sun autosi.”

En tarkoittanut sitä niin, mutta Pasi sai siitä aiheen tai muistutuksen tutkia tarkemmin olinko verennyt tai liannut makuualuseni tai miten paljon olin sotkenut? Hän ojensi kätensä ja alkoi auttaa minua ulos ja otti tietenkin ensin kiinni kipeästä kädestä.

”Aargh!” minulta pääsi käheä huudahdus. Se oli kuin suoraan sarjakuvasta.

”Se on turvonnut”, Pasi sanoi.

”On, on.”

”Turvonnut ja kuuma. Sun pitää mennä lääkäriin.”

”Sen ehtii. Odota, että mä pääsen täältä ylös.”

Kierryin mahalleni, työnsin jalat ensimmäisenä ulos ja tunsin Pasin tarttuvan niihin, tarttuvan kiini lahkeista ja kääntävän jalkateriä edellä, kun hivuttauduin pois tältä petiltä tukien toiseen käteen.

”Laitoin haalarit, kun täällä oli niin kylmä.”

”Huomaan.”

Seisoin tallin betonilattialla ja oikaisin itseni varoen. Selkään sattui tai luulen, että se oli pakara, joka säteili selkään. Pelkäsin, että polvi pettää tai jalka taittuu alta.

”Näytä sitä kättä”, Pasi pyysi.

Ojensin käden eteen ja katsoin sitä itse nyt ensimmäisen kerran tälle aamulle. Nyrkki oli turvonnut kaksinkertaiseksi. Se oli sen näköinen, kuin olisin ollut nyrkkitappelussa ja lyönyt sen paskaksi jonkun tappelupukarin kovaan pääluuhun. Sitä kuumotti, tunsin sen ja ihonahka oli kireä, kuin repeämäisillään.

”Se on lääkärin hommia”, Pasi sanoi.

”Uskon.”

”Mä vien sut päivystykseen, mutta ensin me koukataan Meri-Hakaan.”

Eikö se voisi odottaa? ajattelin, mutta tyydyin vain pudistamaan päätäni.

”Kyllä. Se on nyt lääkärin vuoro. Turha väittää muuta. Tuo ei parane itsestään. Siinä ei aika auta, se pitää hoitaa heti.”

Nyökkäsin. En tiedä mille tai miksi?

”Hyvä”, Pasi oli hyvillään.

”Sun pitää riisua nuo haalarit”, hän huomautti ja alkoi käännellä Volvon penkillä lojuvaa makuustani. Eläimen pesä. Ajattelin, että tuollaisen pesän eläin tekee itselleen, kun se vetäytyy yöksi levolle.

Huomasin Pasin ohi, että vahvassa, työmaakäyttöön tarkoitetussa, vihreässä paperissa oli tummia, ruosteelta vaikuttavia läikkiä tai laikkuja alustan pääpuolessa eli verinäytteet ja jotka Pasi huomasi myös. Hän taittoi paperin, repäisi siitä puolet irti, rytisti sen isoissa käsissään, hieroi pienen jalkapallon kokoiseksi kuulaksi ja näki nyt vielä paremmin, miltä penkki näytti suojapaperin alla eikä siinä erottunut onneksi mitään verijälkiä eikä sotkua. Olin ollut sisäsiisti. Muussa saattoi olla toivomisen varaa, mutta ei siinä suhteessa sentään.

Aloin hivuttaa haalareita päältä. Se ei onnistunut ilman Pasin apua. Hänen piti halkaista saksilla haalarien hiha kyynärpäähän asti ennen kuin turvonnut nyrkki sopi tulemaan läpi. Nahkarotsin olin näemmä riisunut sivuun ennen kuin kömmin autoon. Eri fiksu tyyppi.

Työnsin ehjän käden ja käsivarren takin hihaan ja kurotin sillä olan yli kiinni rotsin kauluksesta ja vedin sen viittana kipeän käden verhoksi.

”Sun täytyy nyt, täytyy pyytää, että autat mua tän vetoketjun kanssa”, sanoin ja Pasi sovitteli vetoketjun alkuun, räpläsi sitä ja veti sen kiinni ylös puoliväliin rintaan. Oli kuin hän olisi pukenut pikkulasta valmiiksi lähtemään pihalle.

”Noinko?”

”Kyllä. Se on hyvä näin. Kiitos.”

Jätimme Corollan turvalliseen, näkyvään parkkiin ja kiersimme rantaraitin kautta betonirappuset ylös pihatasanteelle. En ollut valmistautunut nousemaan rappuja ja mieli teki valittaa ja vaikeroida.

”Sattuuko käveleminenkin käteen?” Pasi kysyi.

Vilkaisin miestä: Teeskentelikö hän? Eikö hän muka nähnyt meikäläisen päältä, että minut on piesty?

Pasi katsoi kyllä, katsoi pikaisesti takaisin ja tajusin, että hän miettii jotain ihan muuta. Tässä oli nyt jotain muuta ilmassa?

Pääsimme pihatasanteelle ja jatkoimme ulko-ovelle, Pasi askeleen, kaksi edellä. Sitten hän piti minulle ovea auki ja ahtauduimme hissiin.

”Mun pitäisi varmaan valmistella sua jotenkin?” Pasi kysyi tai sanoi.

”Niin”, vastasin. ”Puhu. Mä kuulen. Mulla ei ole korvissa vikaa, ei ole ollut ainakaan tähän mennessä.”

”En tiedä. Ehkä on parempi, että näet itse.”

Pasi ei katsonut minuun. Hän oli tarkoituksella niin.

”Mikä on?” kysyin.

”Näet sitten. Joo, parempi, kun en puhu enempää.”

Pasi katsoi ylös hissin kattoa kuin kysyisi miksi häkki ei kulje nopeammin?

Hän on tappanut Jaanan, Pasi, tuli mieleen ja tuli, vaikka minulla ei ollut mitään syytä eikä oikeutta ajatella niin. Tiesin, että Pasi ei tekisi sellaista. Turha luulo. Hän ei tekisi eikä tee pahaa kenellekään. Ei. Me olemme Pasin kanssa kaksi siinä suhteessa aivan samanlaista tyyppiä. Meissä on kiltteysgeeni ominaisena ja naismaisena piirteenä. Liiallinen kiltteys yhdistyneenä järkkymättömään kärsivällisyyteen. Siis Pasi on se kärsivällinen.

Hissi pysähtyi ja tulimme rapputasanteelle.

”Voisit valaista”, sanoin.

”En”, Pasi kieltäytyi. ”Näet sitten. Parempi niin.”

Hyvä ja rauhoittava alustus. Suorastaan erinomainen. Eteinen oli sekin sopiva tilanteeseen, koska se oli pimeänä. Pasi sytytti valon. Riisuin kumartumatta kenkäni. Tajusin olevani sukitta. Äh. Myöhäistä korjata asiaa.

Jaana tuli eteisen ja olohuoneen välikköön. Pieni ihminen. Minua päätä lyhyempi ja korkeintaan puolet Pasin elopainosta. Ihminen, joka on irrotettu taustastaan, mutta joka totutteli urheasti suomalaiseen elämänmenoon, totuttautui arkikäytännön tasolla ja piti samalla parhaansa mukaan kiinni menneistä traditioista ja omista aasialaisista juuristaan.

Jaana oli kunnossa. Hän oli hengissä ja voi hyvin. Nolostuin omia, äskeisiä epäilyksiäni. Olin tosiaan tonttu. Ainoa positiivinen piirre oli, että en ollut möläyttänyt mitään ääneen äsken hississä.

Jaana tuli lähemmäs. Hän ojensi kätensä: ”Tervetuloa Reino.”

”Kiitos. Miten voit?”

Annoin hänelle väärän käden.

Jaanan silmät räpsyivät, mutta hän ei sanonut siitä mitään, ei kysynyt miksi toinen käteni on siellä takin sisällä piilossa?

”Hyvin”, Jaana vastasi. ”Tulee.”

Jaana talutti minut vierellään ja puoliksi perässään olohuoneen puolelle. Tajusin, että hän vie minut esiteltäväksi jollekin tai joillekuille. Harmitti etukäteen. Ajattelin, että onpa hienoa, meikäläinen on sopivassa timmissä. Huomasin, että Pasi jättäytyi tarkoituksella taaksemme.

Odotin näkeväni jonkun Jaanan kloonin, muuten samanlaisen, mutta kenties häntä vanhemman sukulaisnaisen tai vielä iäkkäämmän miehen, joka istuisi olohuoneen sohvassa odottamassa silmät pieninä viiruina ja hymyillen teennäisesti. Ei ketään.

Hetkinen. Katsoin taakseni.

”Etko naa?” Jaana kysyi.

Jaana harjoittelee suomalaisia ääkkösiä, mutta ne eivät muistu aina mieleen. Tai vaihtuvat helpommiksi. Aa on niin paljon parempi kuin ää.

Sohvapöydän vieressä lattialla, huovan päällä loikoi mustavalkoinen, täysikasvuinen cockerspanieli. Näin sen nyt ja se nousi jalkeille ja tuli lattian poikki meitä vastaan. Se yllätti. Koira heillä.

”Nyt han piristy”, Jaana ilostui.

”Olette ottaneet koiran”, sanoin.

”Hoitokoira”, Jaana vastasi.

”Mutta voi olla, että se jää meille”, Pasi lisäsi. ”Omistaja ei oikein pärjää sen kanssa.”

”Kyllä parjaa”, Jaana protestoi. ”Ihminen vanha.”

”Aivan”, vastasin.

”Mikä kädessä?” Jaana kysyi.

”Kipeä.”

Jaana oli lähdössä Thaimaahan kotiin, tänään iltapäivällä lento ja minut haluttiin hätiin auttamaan koiran hoidossa.

”Avuksi”, Pasi korosti.

”Sillä lailla”, sanoin.

Aloin sovitella palasia mielessäni. Ne olivat vielä hajallaan, mutta niissä oli kuvio.

Katsoin koirasta Pasiin, en Jaanaan. Koira haisteli paljaita varpaitani.

”Minni on iloinen Reino”, Jaana sanoi. ”Koiran nimi on Minni.”

Tyttökoira, ajattelin. Narttu. Olin luonnollinen. Olin hyvä kohde. En sanonut ääneen, että koirat pitävät luonnollisista hajuista. Koirat ovat hulluina, jos ne löytävät tuoreen paskajätöksen. Niillä on vimma päästä pyörimään siinä ja hoitaa siten turkkiaan.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

10.12.2020 

    Jatkan Kadonnutta aikaa etsimässä -romaania Päättymättömän riemun jälkeen. Kolmas kerta, kun olen lukemassa tätä sata vuotta sitten kirjoitettua kuvausta Ranskan seurapiireistä ja joka kuvaa sen myötä ja taustalla pääasiassa aikaa, ajan olemusta ja vaikeutta saada otetta siitä. Isot romaanit peräjälkeen. Wallacen Päättymätön riemu on yhtenä kirjana, yksissä kansissa, mutta Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä jakaantuu osiin, seitsemään osaan ja romaanin alkuosat niteisiin. Kadonnutta aikaa etsimässä on seitsenosainen romaani ja joka suomennoksena on jaettu kymmeneen eri kirjaan. Ensimmäisen osan nimi on Swannin tie ja siinä on kolme nidettä Combray, Swannin rakkaus ja Paikannimet: Nimi. Toinen osa on Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa ja siinä niteet Rouva Swannin ympärillä ja Paikannimet: Paikkakunta. Kolmas osa on Guermantesin tie 1 ja 2. Neljäs on Sodoma ja Gomorra I ja II, viides osa Vanki, kuudes Pakenija ja seitsemäs Jälleenlöydetty aika. Kolme viimeistä osaa tulivat julki kirjailijan kuoleman jälkeen hänen veljensä toimittamina.

Olen lukenut nyt ensimmäisen osan eli suomennettuina kaksi eri kirjaa ja aloitan kolmatta kirjaa, jonka nimi on Rouva Swannin ympärillä.  

 11.12.2020

Jouluvalmistelut edistyvät myös ruokien suhteen. Helena on kokkaillut porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa ja viimeksi eilen hän leipoi joululimpun, piimälimpun. Osallistuin perunalaatikon tekoon kuorimalla keitettyjä perunoita. Tänään edessä on isompi, perinteinen hommani: Kuorin ja pienin lantut valmiiksi.

Eteisessä kolisee: Helena palasi aamun sauvakävelylenkiltä.

Tänään työstän kolmatta päivää Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitusta. Luin nyt aamuvarhaisella korjailemani kaksitoista ensimmäistä sivua. Sivuja käsikirjoituksessa on kaikkiaan 318.

Lantut kuorittu, pilkottu, taikinakulho täynnä lanttua tuoreesti vedessä.

12.12.2020

Sumeaa. Sumuista ja kosteaa. Lunta on satanut sen verran, että talojen katot ovat valkoisina ja samoin tienpinnat. Ruohonpiikit ja niittyjen korret nousevat esiin lumen taustasta.

Kaksi tiikerintaljaa on työstymässä sivulla kaksikymmentä. Teenkö siihen liikaa muutoksia? Teenkö liian vähän? Päästänkö raakileen läpi? Aloitin seuraavan Marcel Proustin niteen Paikannimet: Paikkakunta. Helena on lukenut vajaan viikon David Foster Wallacen Infinite Jest -proosaa. Hän lukee sitä myös sängyssä, vaikka kirja on paksu.

Palasimme juuri apteekista ja kaupalta. Murotaikina on sulamassa. Helena on tekemässä mustikkapiirakan iltapäivällä.