Repe(7)

 >>>jatkuu>>>  

SAIN poikkeuksellisen hyvää palvelua ja kohtelua. Tunsin itseni sen ansiosta hetkellisesti tarpeelliseksi ja arvossaan korotetuksi yksilöksi. Pasi kyyditsi minut muutaman sata metriä Siltasaaren vanhalle puolelle. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen enkä olisi uskonut, että sellaista voi edes tapahtua. Olisin joutanut kävellä aivan hyvin, joutomies. Se olisi ollut luonnollisempaa ja normaalimpaa.

En ollut kuitenkaan vaivautunut eikä minun ollut vaikea istua siinä penkillä kuskin vieressä. Ymmärsin myös, että selitys saattoi olla raadollisempi ja koruttomampi: Pasi teki näin, koska Corolla oli valmiina ulkona ja koska hän oli lähdössä ajamaan tunnin päästä Njaanan lentoasemalle. Hänen ei kannattanut lähteä esimerkiksi tallille. Hän olisi kerinnyt vain käydä siellä. Lentokentälle täytyi mennä ajoissa, sillä matkustamiseen, siihen draamaan ei riitä nykyään, että omaa paksun lompakon tai rahatukun tai on katetta tilillä ja maksuvälinekortti kunnossa, vaan tarvitaan lisäksi paljon ylimääräistä aikaa. Lähtöselvitys on likimain tutkinto, jossa tarkastetaan huolella voimassaolevat rokotukset ja henkilöllisyystodistusten, passien ja muiden virallisten paperien aitous ja jonka ohella aikaa menee edelleen perinteiseen matkatavaroiden tullaukseen, tarkistukseen ja läpivalaisuun.

Tiesin tämän kaiken, koska olin kuullut parempien ihmisten puhuvan näitä keskenään ja jopa valittavan heidän osakseen tulleesta harmista ja rasitteesta. Aivan, rikkaana on paha olla. En kadehdi näitä parempiosaisia. Sovitaan näin. Toinen asia on, että minulla ei ole mitään omakohtaisia kokemuksia aiheesta.

Odotin Pasin alkavan puhua minulle nyt, kun oli mainio tilaisuus antaa joitain neuvoja tai opastuksia, mutta mies keskittyi ajamiseen ja aloin itse puolestani selittää omaa tilannettani, että käsi ei ollut ainoa, mikä oli viassa, paskana, vaan että olin kadottanut lisäksi henkkarini eli minulla ei ollut ensinnäkään ajokorttia, toisekseen ei pankkikorttia eikä edes kännykkää. Joten päästäkseni lääkäriin, voidakseni mennä otille, minun täytyi saada ensin soppalan maksusitoumus.

”Sinä sen tiedät”, Pasi keskeytti.

”Niin. Aivan. Tiedän. Tai luulen, että näin pitää menetellä tällä kertaa.”

”Hyvin olet sotkenut asiasi”, Pasi puisti päätään.

”En voi kiistää.”

Samassa olimme perillä, seisoimme aloillamme auto tyhjäkäynnillä, renkaat riittävän viiden, kymmenen senttimetrin etäisyydellä jalkakäytävän reunuskivestä ja meidän piti selvittää ja sopia pikaisesti keskenämme miten ja missä tapaisimme ja näkisimme uudestaan? Pasi raapi päätä ja katsoi tuulilasista kadulle. Hänestä näki päälle, että miehellä oli rasitteita ja paineita, aivan liian monta mietittävää asiaa pakkasi päälle yhtä aikaa. Hän oli tavallista hermostuneempi. Olihan niitä asioita, vaimo lähdössä reissuun yksinään, vaimon ja hänen matkatavaroidensa kyytiminen lentokentälle, koira, joka oli siinä mukana ja jonka piti alkuperäisen suunnitelman mukaan odottaa kotona Repen kanssa, mutta johon hommaan Repe ei ollut nyt kerinnyt eikä kyennyt.

”Harmi, että mun pitää ottaa koira mukaan sinne”, Pasi huokaisi.

”Aja takaisin Meri-Hakaan. Kyllä mä voin olla Minnin kanssa sen aikaa. Käsi ei karkaa minnekään.”

Pasi vilkaisi turpeaa kättäni, ei kuitenkaan sen takia, että harkitsisi tätä ehdotusta. Hänellä oli tehtävälista valmiina päässä: ”Kyllä on viisainta, että sä menet sinne soppalaan ja lääkäriin, missä järjestyksessä menetkin. Helvetti.”

Kiroileminen oli myös selvä merkki kirosanoja käyttämättömässä miehessä, joka paljasti, että tämä oli pantu epätavallisen rankan paineen alle. Tavallinen elämänmeno oli häiriintynyt.

”Sä tulet sen jälkeen meille, Meri-Hakaan sieltä?” Pasi kysyi.

”Jos niin sovimme?”

”Niin.”

Taas katse tuulilasin läpi: ”Niin, niin. Aikaa sä et tietenkään tiedä?”

”Valitan. En tiedä.”

Et tiedä sinäkään, ajattelin ja sitä myös, että Pasilla ei vierähdä välttämättä kovin kauan lentoasemareissulla, mutta en puhunut siitä.

Ajattelin myös, että Pasi oli maininnut jotenkin niin, että tämä heidän hoitokoiransa saattaa myös jäädä heille. Pysyvästikö? Niinkö? Tarkoittiko se, että Njaana oli vaatimassa tai ehdottamassa sellaista vai oliko se peräti Pasin oma idea?

En kysynyt sitäkään.

”Selvä”, Pasi päätti. ”Näin me teemme. Mä palaan kotiin – Minnin kanssa, lentokentältä, kun se homma on hoidossa ja me odottelemme sitten meillä kotona niin kauan, että sä ilmestyt. Sopii kai?”

”Totta kai sopii. Sitä paitsi voi olla, että mä olen teitä ennen Meri-Haassa.”

”Onhan se mahdollista. Joudut odottamaan ulkona, koska sulla ei ole avainta.”

Minulla ei ole eikä ole ollut missään vaiheessa avainta heidän asuntoonsa. Olin ymmärtänyt, että heillä on olemassa vara-avain tai niitä voi olla useampia ja jotka ovat piilossa tai säilössä jossain lipastonlaatikossa asunnossa sisällä, mutta meidän serkusten välimme eivät olleet sentään niin hyvät, että minulle olisi luotettu sellainen arvoesine. Olin myös liian ennakoimaton ja impulsiivinen. Saatoin vaikka keksiä tulla heille päissäni milloin hyvänsä, mihin sopimattomaan kellonaikaan hyvänsä. Kaikkein pahinta ja todennäköisintä olisi, että hukkaisin minulle luotetun avaimen.

”Odotan”, sanoin. ”Se ei tuota ongelmaa.”

Sosiaalihuollon neuvonta on klisee. Siellä on kyllä toimiva keskus ja siinä yhteydessä neuvontapiste, luukku, ikkuna, jota henkilökunta pitää suljettuna, mutta tarkoitus on, että asiakkaat ottavat yhteyttä puhelimitse, kännykällä tai tietokoneella. Sähköinen ajanvaraus. Tiesin asian, mutta se ei auttanut nyt. Menin luukun luo tyrkylle. Näin ihmisen istuvan siellä himmennetyn lasin takana kaikin puolin turvassa ja omassa rauhassaan. Arviolta kaksi minuuttia myöhemmin tämä henkilö, nainen, aukaisi luukun ja näin puhelimen mikrofonin vavan kaartuvan hänen leukansa eteen. Keskus niin kuin olin olettanut.

Hän puhui mikrofoniin tai puhui minulle tai molempia yhtä aikaa: ”Eksyksissäkö? Oliko Teillä ajanvaraus?”

En ole tottunut teitittelyyn. Vedin henkeä ja nainen aloitti jo taas seuraavaa puhelua tai seuraava tuli läpi ja hän sulki samalla luukun. Intimiteettisuoja toimi.

Odotin. Minuutti, kaksi minuuttia kului ennen kuin nainen aukaisi luukun toistamiseen. En antanut hänelle enää suunvuoroa: ”Reino Määttä”, aloitin ja jatkoin henkeä vetämättä perään litaniana henkilötunnukseni ja kerroin kolmantena minulle nimetyn sosiaaliohjaajan nimen.

”Onko varattu aika?”

”Ei. Kuuntele. Mut piestiin. Näet mun käteni.”

Minulla oli käsi valmiiksi näytillä, esillä tarkoituksella tiskin päällä ja annoin tulla tärkeimmät ja olennaisimmat asiat, henkkari puuttuu, ajokortti, pankkikortti, tili pitäisi sulkea kiireesti ennen kuin joku roisto tyhjentää sen ja vielä puhelin on viety.

”Minut putsattiin. Jotta voin mennä otille, mun pitää saada maksusitoumus. Ensin. Mä tarviin nyt oikeasti apua.”

Nainen ilmoitti, että oma sosiaaliohjaajani on vuorotteluvapaalla.

”Hienoa”, kehaisin.

”Hetkinen”, nainen sanoi seuraavaksi, joko minulle tai puhelimeen. Hän katsoi enemmän konetta, joka oli siellä asiakkaan näkymättömissä tiskin alla, katsoi näppäimistöä ja näyttöä, mutta näki minut tietenkin samalla silmäkulmastaan. Tunsin, että asiani on hoidossa. Tuli sellainen iloinen ja toiveikas mieliala, mistä tulikaan. Varoitin kuitenkin itseäni toivomasta liikoja, toivomasta mitään liian aikaisin. Enkö ollut pettynyt tarpeeksi monta kertaa tätä ennen, aikojen mennen? Monta kertaa olin pettynyt, kun olin hehkuttanut ensin innoissani ja paistatellut turhaan toivon hehkussa. Enää en menisi siihen halpaan. Tunsin silti vastustamattomasti kuinka toiveiden täyttymys alkoi elää omaa elämäänsä ja haksahdin kuvittelemaan: Miksipä ei. Kaikki voi olla mahdollista, kaikki on kääntymässä hyväksi, mahdottomasta tulee mahdollista ja mitä vielä?

Nyt, sanoin mielessäni. Nyt on oikea hetki ajaa läpi sellainen parannus, että saisin jonkun toisen sosiaaliohjaajan hoitamaan asioitani. Jonkun innokkaamman, joka ei olisi yhtä leipääntynyt ja kyllääntynyt kuin oma, miehinen sossutanttani. Tällainen toivekupla kimmelsi yhtäkkiä päässäni. Herra se ja se on vuorotteluvapaalla. Hänelle etsitään parhaillaan vimmaisesti korvaajaa.

Kättä pakotti tietenkin seisoessani siinä odottamassa ja kuulolla. Käsi ei antanut rauhaa, se tykytti sydämenlyöntien tahtiin ja raastoi jollain tapaa, mutta olin kuitenkin hyvällä ja toiveikkaalla ja optimistisella mielellä.

”Anna”, kuulin naisen sanovan. Hän ei puhunut minulle.

”Akuutti”, oli seuraava yksittäinen sana ja jonka jälkeen tuli lisää hyviä, kuvaavia ja laadukkaita sanoja: ”Pahoinpidelty. Näkee tällainen maallikkokin. Selvä. Kiitos. Ilmoitan.”

Sen jälkeen neuvonnan nainen kehotti minua istumaan. Hän viitasi päällään aulan seinustalla olevaa tuolirivistöä, rumanruskeita muovituoleja, jotka olivat hygieenisiä ja helppohoitoisia, helppoja luutia ja pitää puhtaana. Ja joissa pienet tahrat eivät erottuneet tummasta pohjasta.

Onnuin penkeille ja pidin samalla mielessäni puhetta. Olin kuin menossa puhujapönttöön. Jännitystila oli samanmoinen. Tosin tiesin, että olin pitänyt jo kertaalleen varsinaisen puheeni, sen tähän tilanteeseen ja hetkeen tärkeimmän palopuheeni eli olin läpäissyt ja puhunut itseni läpi ensimmäisen ja tiukimman seulan. Soppalassa on sihdit aseteltu niin päin, että siellä on ensin edessä tiukin ja tihein. Kun on selvittänyt sen, on edes jotain mahdollisuuksia.

Istuin ja keskityin asiaani. En ottanut mitään lehteä selattavaksi, en tietenkään ja mikä ei olisi onnistunutkaan tällaiselta yksikätiseltä rosvolta tai pummilta. Koiranhoitaja. Se tuli mieleen siinä sivussa. Uusin ammattini ja virkani on olla koiranhoitajana. Minun ei pidä mokata sitä rastia. Minni on hyvä koira ja me tulimme oitis toimeen keskenämme. Meillä oli hajut, jotka yhdistivät. Olin haisevampi kuin Pasi ja Jaana. Salaisuus oli siinä.

Istuin, odotin ja keskityin toivomaan, että aamu sarastaisi, että syksy olisi peruttu ja kesä palaisi. Ajatukset juoksivat ja ne olivat yhä laukalla, kun upea, vaalea, kolmekymppinen nainen tuli noutamaan minut. Sellainen nainen ja elävä, jonka matkassa olisi valmis lähtemään minne hyvänsä. Sellainen tapaus, jolta ei tule mieleenkään kysyä, mikä on meininki tai mihin olet saattamassa meikäläistä?

ANNA luki isolla ja reilusti naisen rintapielessä olevassa nimilätkässä. Poikkeuksellista, ajattelin. Tähän asti soppalassa ja ylipäänsä sosiaalihuollossa on ollut tendenssi, että henkilökunta pyrkii mahdollisuuksien mukaan nimettömiksi ja kasvottomiksi, nimet on häivytetty ovipielistä eikä niitä lausuta muutenkaan. Olisiko tämä Anna nyt uudenaikainen sosiaalialan ihminen, empaattisempi kuin edeltäjänsä eli olisiko hän ja hänen kaltaisensa, olisivatko he palauttamassa osin aiemman luottamuksellisuuden ja hyvän hengen, jossa ihmisiin luotettiin ja se tuli ensimmäisenä?

”Anna, hei”, upea ilmestys esittäytyi hymyillen, vaikka en tiedä hymyilikö hän? ”Emme kättele. Sun nimi oli?”

Kysymys jäi ilmaan odottamaan ja vastasin siihen: ”Määttä. Reino Määttä. Puhuvat Repeksi.”

”Repe?”

”Aivan.”

”Käsi on saanut vähän kipeää”, Anna jatkoi. ”Tuletko perässä niin katsomme sun tilannetta.”

Annalla oli tietokone valmiina auki ja hänellä oli siellä ilmeisesti meikäläisen koko sosiaalihistoria esillä. En nähnyt sitä henkilökohtaisesti, vaan Anna luki tekstiä minulle, luki tarpeellisilta osin, kysyi muutaman sellaisen kysymyksen, jonka vain kyseinen asiakas saattoi tietää ja varmisti siten, että olin se henkilö, joka sanoin olevani ja palasi sen jälkeen siihen, mikä oli minun pulani kiireellisyysjärjestys?

Anna katsoi kysyessään minuun. Silmiin. Ei ylimääräisiä ilmeitä eikä kulmien kurtistusta. Ei väsymystä. Hän ei ollut niitä loppuunpalaneita sosiaalipuolen viranhaltijoita, joiden voimavarat olivat lopussa tai riittivät korkeintaan pitämään yllä jonkinmoista paperista viranhaltijajulkisivua.

”Käsi on ensimmäisenä”, vastasin. ”Vaikeus on siinä, että mulla ei ole mitään henkilöpapereita, kännykkä on viety ja ajokortti. Mä tarvitsen väliaikaisen henkilöllisyystodistuksen ja soppalan sitoumuksen lääkäriä varten ja mitä se oli, pitää ilmoittaa pankkiin, että jäädyttävät mun tilin. Siinä kiireellisimmät.”

Anna käänsi katseensa tietokoneelle.

”Aloitetaan pankista.”

Soitto riitti, henkilötiedot. Kun Anna lopetti puhelun ja sanoi minulle, että asia on selvä, minulta pääsi huojentunut huokaus.

>>>jatkuu>>>