Repe(8)

 >>>jatkuu>>>  

KADULLA taas, käsi nyt varjeltuna kantositeessä. Se oli väliaikainen, mutta olin saanut siihen myös tujun annoksen särkylääkettä. Minulla oli soppalan kännykkä, tilapäähenkkarit ja evästys mennä suoraan työvoimatoimistoon. Olin tänään ensimmäisen, virallisen päivän työttömänä.

Kuljin rantaa seuraten ja meri haisi. Ajattelin, että kannattaisi tulla useammin tänne rannan tuntumaan vetämään vainua.

Pasi ja Minni olivat palanneet lentokentältä. Molemmat olivat vastassa eteisessä, molemmat jollain tapaa vauhkoina tai kuin irrallaan, puoliheitteillä.

”Sain soiton. Mun pitää mennä”, Pasi selitti heti ensimmäisenä. ”Pärjäättekö, te varmaan pärjäätte keskenänne sen aikaa, mutta mun täytyy käydä luovuttamassa Volvo pois asiakkaalle.”

”Sen kun teet sen. Ala mennä. Onko koira ulkoilutettu? Minni. Onko se päässyt paskalle?”

”Ei.”

Pasi näytti minulle eteisessä kaapissa paskapussivaraston ja näytti, että koiranhihnassa oli solmittuna kiinni yksi pussi valmiina. Samoin hän näytti avaimen, joka killui pienessä, puisessa, koristeellisessa taulussa tai telinehäkkyrässä ulko-oven ja eteisen peilin välissä. Se oli ollut siinä kai aina, ehkä myös avaimet.

”Avain. Älä unohda sitä”, Pasi sanoi. ”Sori, nyt mä menen. Saman tien. Ehdin takaisin tunnin sisällä tai parissa tunnissa.”

”Selvä. Ja kiitos.”

Pasi huitaisi kättä: ”Ota jääkaapista välipalaa.”

”No, näkee.”

En ajatellut, että Pasi tarkoittaisi kaljaa. En ajatellut kaljaa ollenkaan, outo homma, mutta mielessä ja vatsassa oli sellainen olo, että kohta elimistö tarvitsee muutakin kuin happihaukkuja. Muuten kuoleudun. Minni seisoi siinä vieressä eteisessä, vahtina, valmiina ja valppaana. Se odotti jotain. Käskyjäkö? Se oli orpo piru, joka oli heitetty tähän kaiken sekamelskan keskelle.

”Mitä sä ymmärrät?” kysyin siltä.

Minni katsoi minuun. Sen häntä alkoi vispata. Se vastasi. Meillä oli viestintäyhteys ja koodit käytössä.

”Sä haluat ulos”, sanoin seuraavaksi. Arvasin. ”Onko sen aika? Odotatko sen verran, että mä juon jotain? Mun on kitalaki kurkussa. Se on autiomaan hiekkaa. Tai kissanhiekkaa.”

Jääkaapissa ei ollut kaljaa, ei ainakaan näkösällä. En odottanut enkä kaivannut sitä. Tuoremehua tölkeissä. Valikoin appelsiinimehun, avoin purkki ja kaadoin siitä lasiin. Huomasin, että Minniä varten oli lattialla peltinen koirankuppi ja siinä vettä.

”Siinä on vettä”, sanoin.

Koira kuunteli, mutta ei hellittänyt katsetta minusta. Oliko se leimautunut minuun? Muistelin, että koulussa puhuttiin biologian tunneilla ja siinä yhteydessä, että pennut ja poikaset leimautuvat ja että ne saattoivat ottaa ensimmäisen näkemänsä emoa muistuttavan henkilön tai eläimen elinikäisen kiintymyksensä kohteeksi. Eikö niitä ollut sorsia tai jotain ankkoja, jotka olivat leimautuneet ja ottaneet ihmisen, tutkijan emokseen, koska tämä oli ollut paikalla kohteena niiden kuoriutuessa?

Taputtelin taskujani. Oudotti olla itsekseen Pasin ja Jaanan kotona. En kehdannut katsella kunnolla ympärilleni. Minulla ei ollut mitään työtodistusta, sitä ei kuulemma tarvittu, se oli muinaismuisto, jäänne, mutta henkilöllisyyspaperit olivat ja niiden alla soppalan leima, allekirjoitus ja yhteyshenkilön puhelinnumero tiedusteluja varten.

Selvä, ajattelin. Me menemme. Siirryin eteiseen eli siirryimme. Minulla oli kaveri. Ensimmäisen kerran elämässäni minulla oli tällainen kaveri, joka seurasi jokaista askeltani ja joka ei päästänyt minua näkösältä.

Otin hihnan, joka oli itse asiassa hihna ja valjaat. Minni odotti rauhallisena, mutta eläväisenä, kun pujottelin remmit sen päälle ja laitoin ne kiinni. Hankalasti, koska minulla oli käytössä vain yksi käsi. Koiran perä vispasi edestakaisin ja se lipaisi kaksi tai kolme kertaa vapaan käden rannettani.

”Tämä on tällaista köntyksen hommaa”, selitin sille ja puolustelin omaa kömpelyyttäni.

Kohensin takkia paremmin. En ollut riisunut sitä kokonaan päältä ja vedin nyt vetoketjua ylemmäs. Pujotin käden hihnan silmukan läpi niin, että saatoin avata samalla oven ja pidellä koiraa. Sammutin eteisen valon. Minni ei säntäillyt, kun menimme ovesta, mahduimme siitä yhtä matkaa ja Minni jäi odottamaan viisaana ja tottuneena, kun painoin oven kiinni ja varmistin, että se tuli lukkoon.

Hissiä odottaessamme muistin, että avain jäi.

Minnillä oli hätä. Se puristi pökäleen talon seinustalle, ensimmäisen kukkaistutuksen viereen, jossa oli jäljellä muutama myöhäinen kukinto. Tupakantumppeja oli painettu kovaksi painuneeseen multaan. Keinottelin pussin irti ja tajusin, että se on ainoa, että minulla ei ollut varapusseja enkä pääsisi sisälle ennen kuin Pasi palaisi paikalle. Olin kunnostautuja.

”Mokaan”, sanoin enemmän itselleni kuin koiralle. ”Voi hemmetti.”

Sain kopeloitua lämpimän ulostepötkön pussiin. En yrittänyt sitoa pussinsuuta solmuun.

Työvoimatoimiston edessä sidoin Minnin hihnan pyörätelineeseen. Solmusta tuli kömpelö umpisolmu.

”Paikka”, sanoin sille. Osasin sen verran kansainvälistä koirien kieltä. Vai oliko se maallista, toimii Suomessa, ei kuitenkaan välttämättä Hesassa eikä nörttilässä.

Stay here, lisäsin mielessäni.

Sisällä tajusin, että olisin voinut tai minun olisi pitänyt soittaa kännykällä tai periaatteessa niin. Olisin voinut varata ajan etukäteen. Jouduin jonottamaan. Repäisin jonotuslipun telineestä ja löysin istumapaikan läheltä ikkunaa, josta saatoin pitää silmällä Minniä ulkona. Lemmikin kanssa on harmeja ja kaikkea ylimääräistä. Lemmikinpitäjä ei ole vapaa. En ollut tyytyväinen tähän tilanteeseen enkä yllättävään osaani. En ollut pyrkinyt siihen millään lailla. Ajattelin, että vieraskoira kävi, taputtaa jonkun toisen, vaikka tuntemattoman henkilön koiraa, taputtaa ohimennen, kun siltä tuntuu, mutta oma koira on riippa. Riesa. Pyhäkoira on erikseen, mutta arkikoira on poissa laskuista.

Totesin, että Minni tyytyi eleettömänä osaansa. Se seisoi aluksi tiukasti paikallaan, muisti mistä ovesta olin mennyt sisään työkkäriin ja hävinnyt sen näkyvistä ja vahti ovesta tulijoita ja kulkijoita tarkkaan. Lopulta se kyllästyi kuitenkin ja alkoi nuuhkia ja tutkia lähiympäristöään siltä osin kuin hihnassa oli varaa. Se työnsi kuonoaan sinne tänne ja kun katsoin välillä vuoronumerotaulua ja silmäyksen paikallaolevaan, muiden kaltaisteni työttömien palkollisten karjaan ja uudelleen ulos pihalle, kadunvarteen, näin Minnin istuutuneen aloilleen. Joku kulki ohi koiran taitse ja Minni käänsi päätä ja seurasi kulkijan menoa, mutta ei liikahtanut eikä haukkunut.

Se odotti minua. Jotensakin masentava ajatus. Niin päin.

Älä vain unohda sitä telineeseen, ajattelin seuraavaksi. Niin voi käydä aivan hyvin. Vai pahimmillaanko?

Kuvittelin mielessäni kuinka lähtisin työkkäristä, siinä vaiheessa, kun olisin saanut hommat selviksi ja kääntyisin ulko-ovelta väärään suuntaan. Ajatuksissani. Omissa oloissani. Kuinka kauas ehtisin ennen kuin tajuaisin, että koira unohtui? Pasi, hei, nyt on niin, että Minni on työkkärin edessä, jos viitsit koukata sen kautta.

Otin kännykän esiin. Minun piti pyytää Pasin numero, mutta se jäi tekemättä niin kuin vähän kaikki, joten minulla oli puhelimen muistissa vain Annan numero soppalaan. Tunnusluku oli neljä nollaa.

”Laitan tähän neljä nollaa”, Anna sanoi, kun hän otti kännyn tehtaan paketista ja laittoi lataukseen. Kuulin päässäni hänen äänensä. Olen lahjakas sellaisessa. ”Muutat sellaisen tunnuksen, jonka muistat.”

Anna kyykistymässä puolihameessaan työpöytänsä päädyssä olevan vapaan pistorasian puoleen. Katsoin janoten sitä, kyykistyvää, upeaa vaaleaverikköä, tämän paljaita sääriä ja jotka eivät varmaan olleet paljaita, vaan ohuiden sukkahousujen näkymättömästi verhoamat. Niin on aina. Naisten sääret ovat alastomat.

Tämä näin mielikuvituksessani. Oikeasti Anna otti kännykän pois kotelosta, selvitti auki laturin johdon ja kytki sen pöydällään olevaan vapaaseen pistorasiaan.

Mutta hän puhui samalla: ”Kuuntelitko? Laitat siihen oman salasanasi. Et kirjoita sitä minnekään ylös.”

”En”, vastasin. Ja: ”Kyllä. Teen näin.”

Anna ei tainnut luottaa, että kuuntelin, että olin tajuissani. Olin pystyyn nostettu elävä kuollut.

”Miten pää?” Anna kysyi seuraavaksi.

Pää? mietin.

”Sulla on vekki poskessa.”

”Taitaa olla.”

Pääsin vuorollani virkailijan puheille. Toinen viranhaltija samaan aamutuimaan tai kolmas, jos laski otin mukaan. Sain aiheellisen ja odotetun moitteen palautteeksi. Asialinjalla tähänastisen sovitellun työttömyyskorvaukseni osan maksatus keskeytyy toistaiseksi ja mahdollisen tulevan, uuden työttömyyskorvauksen osalta käsittelyä ei aloiteta eikä se tule vireille ennen kuin asia on käyty läpi toimikunnassa, kaikki asteet ja siitä on saatu ja olemassa virallisesti kirjattu päätös. Josta asiakkaalle tulee ilmoitus, päätöksestä.

”Onko postiosoite sama, joka on koneella?”

Se oli Pasin ja Jaanan osoite. Piti olla ainakin ennen. Se oli voimassa.

Olisin voinut näytellä koko tämän esityksen samalla vaivalla itsekseni. Repliikkeineen. Olisin voinut vuorotella ja esiintyä eri henkilöinä. Kaava oli selvä eikä siitä ollut poikkeamista.

Kysyin virkailijan henkilökohtaista mielipidettä, mitä hän luuli, mihin tulokseen toimikunta päätyisi ja viranhaltija vastasi korostetusti epävirallisena käsityksenään, että tämän laatuisesta poikkeamisesta seuraa yleensä karenssi. Siltä ei välty. Tapaukseni täyttää ne kriteerit.

”Ja kuinka pitkä karenssi?” kysyin vielä.

”En ota kantaa siihen.”

Et edes arvaa? ajattelin.

”Kolme kuukautta”, sanoin. Ehdotin.

”Hyvin mahdollista.”

Kysyin saanko jonkin ennakkotiedon tai -paperin sosiaalihuoltoa varten: ”Sosiaalihuollosta minut patistettiin tänne ja oletan, että he tarvitsevat jotain tietoa teiltä.”

”Viranomaistietä?” virkailija kysyi.

Oletin, että se oli kysymys.

”Niin.”

Minulle oli sama mitä tietä, ajattelin, mutta en ääneen.

Sitten olin, olimme jälleen ulkona. Me kaksi. Jälkimakuna koin, että miten voi olla mahdollista ja selitettävissä, että vanhassa venäläisessä kertomakirjallisuudessa kuvataan nykyaikaista suomalaista virastokäytäntöä? Miten ne tiesivät sen jo silloin? Sen ei pitäisi olla mahdollista normaalin aikakäsityksen perusteella ja puitteissa, mutta ehkä olemme siirtyneet uuteen maailmaan, maailmanaikaan, paramaailmanaikaan tai tieteisfiktiotodellisuuteen.

Olin hapan ja hapoilla. Urheilijoille käy niin, joten käy varmaan myös elämänmittaisessa maratonissa. Selvänä olemisessa on haastetta. Selvänä tekee mieli ottaa känni, vetää pää täyteen, koska sen jälkeen on kankea arkirealismi poissa. Se katoaa sulan hulluuden tieltä.

Minni otti minut vastaan. Sen käytös oli normaalimpaa kuin monien robottimaisten, robottien osaan joutuneiden ihmishahmojen. Minni heilutti takamustaan.

”Antaisitko persettä?” kysyin siltä. Typerää puhetta. Vilkaisin äkkiä sivulleni, kuuliko joku, vaikka sama se, kuulkoot.

Toiset hullut ottavat vapaaehtoisesti löytökoiria niskoilleen ja vierittävät varsinaisen duunin vielä pöhkömmille. Tai hoitokoira. Tai mistä minä tiedän, mikä osa puheesta on totta ja mikä jotain muuta.

Pää toimi vielä. Ajatus oli veikeästi jähmeä. Mieliala oli mekaanisen masentunut. Masennus on juopon uskollisin ja viimeinen seuralainen. Kun kaikki muut ovat jättäneet ja hylänneet, masennus jää jäljelle. Se täyttää rinnan. Se on kaasu, joka täyttää ihmisen ja ihminen on pelkkä narun varassa keikkuva ilmapallo. Juoppo on juoppo, vaikka ei olisi juovuksissa.

>>>jatkuu>>>