Repe(6)

 >>>jatkuu>>>  

HERÄSIN ja tajusin, että makaan autossa Pasin tallissa. Toiseksi tunsin rankoni kankeaksi ja epäilin, että olin nukkunut tai simahtanut huonoon asentoon, kunnes muistin saamani yöllisen selkäsaunan.

”Et voinut tulla meille”, kuulin Pasin äänen. Se tuli oudosta suunnasta, kaukaa. Kuulin kovempana ketjun kilisevän, sen metallisen, helisevän äänen ja jonka sijoitin ja ymmärsin lopulta niin, että Pasi siirsi tallin edessä pidettävän lattaraudan pois jaloista lattialta seinustalle toinen pää hyllyn päälle ja toinen koukkuun seinällä. Siinä oli sen päiväpaikka, puolentoista metrin korkeudessa rapattua tiiliseinää vasten lavuaarin yläpuolella.

Tallissa oli valot. En ollut jättänyt niitä päälle.

Aloin kääntyä keikutella vaikeassa asennossani, valmistautua nousemaan. Pasi veti autonoven auki. Käännyin kyljelleni ja tietenkin suoraan kipeän käden päälle. Tuntui, että se murtui. Kiljaisin kivusta.

”Ai! Ai! Ai”, haukoin henkeä ja vajosin takaisin selälleni, alkupisteeseen. Aluspaperit kahisivat.

”Löitkö pääsi?” Pasi kysyi.

”En. Loukkasin käteni. Siitä on murtunut varmaan jotain, ihan varmaan.”

”Sä olet saanut turpaasi”, Pasi näki nyt. Hän oli kumartunut katsomaan auton sisään. ”Vai oletko sä kaatunut päissäsi tai pudonnut jostain rappusista?”

”Putosin rappusista.”

Annoin sen selityksen mieluummin ja kernaammin kuin kerroin mistään selkäsaunasta. Hävetti tunnustaa moista. Sitä paitsi, mitä Pasi tai kukaan teki sillä tiedolla?

”Liukastuin”, lisäsin.

”Niin näkyy. Mitä muuta on säpäleinä kuin käsi?”

”Saa nähdä.”

En ole tunnustellut vielä, jatkoin mielessäni. Muistin, että ainakin takalistoon oli sattunut, siihen aluksi enemmän kuin käteen ja polveen. Päätä en edes laskenut. Päähän voi sattua niin monenlaista.

”Pystytkö sä lähtemään nyt?” Pasi kysyi.

”Minne?”

”Meille. Pääset suihkuun samalla.”

Enkö mä ollut myöhässä? Eikö mun pitänyt vierailla heillä eilen?

”Nyt”, Pasi sanoi. ”Mä tulin autolla.”

Yleensä Pasi käveli kotoa töihin, mutta tilanteesta riippuen hän saattoi ajaa myös autollaan, vanhalla Corollalla. Ei mikä tahansa vanha Corolla, vaan museoauto ja jossa on vielä jäljellä mustapohjainen rekisterikilpi valkoisin kirjaimin ja numeroin. Auton väri oli sekin originaalin näköinen, yhteen aikaan yleisin maanteillä liikkunut ja vastaan tullut Corollan sävy, jonkinmoinen vihertävänkeltainen. Pasi oli sekoittanut kokeilemalla värin ja maalannut auton ja huoltanut ja viimeistellyt sen muutenkin viimeisen päälle. Corollassa oli ainoa mahdollinen puute, että sen tekniikka oli vanhentunutta, kuusikymmenlukua, sitä historiaa. Auto oli vanhempi kuin kumpikaan meistä. Se saattoi olla jopa vanhempi kuin meidän kahden iät yhteensä.

”Mä sotken sun autosi.”

En tarkoittanut sitä niin, mutta Pasi sai siitä aiheen tai muistutuksen tutkia tarkemmin olinko verennyt tai liannut makuualuseni tai miten paljon olin sotkenut? Hän ojensi kätensä ja alkoi auttaa minua ulos ja otti tietenkin ensin kiinni kipeästä kädestä.

”Aargh!” minulta pääsi käheä huudahdus. Se oli kuin suoraan sarjakuvasta.

”Se on turvonnut”, Pasi sanoi.

”On, on.”

”Turvonnut ja kuuma. Sun pitää mennä lääkäriin.”

”Sen ehtii. Odota, että mä pääsen täältä ylös.”

Kierryin mahalleni, työnsin jalat ensimmäisenä ulos ja tunsin Pasin tarttuvan niihin, tarttuvan kiini lahkeista ja kääntävän jalkateriä edellä, kun hivuttauduin pois tältä petiltä tukien toiseen käteen.

”Laitoin haalarit, kun täällä oli niin kylmä.”

”Huomaan.”

Seisoin tallin betonilattialla ja oikaisin itseni varoen. Selkään sattui tai luulen, että se oli pakara, joka säteili selkään. Pelkäsin, että polvi pettää tai jalka taittuu alta.

”Näytä sitä kättä”, Pasi pyysi.

Ojensin käden eteen ja katsoin sitä itse nyt ensimmäisen kerran tälle aamulle. Nyrkki oli turvonnut kaksinkertaiseksi. Se oli sen näköinen, kuin olisin ollut nyrkkitappelussa ja lyönyt sen paskaksi jonkun tappelupukarin kovaan pääluuhun. Sitä kuumotti, tunsin sen ja ihonahka oli kireä, kuin repeämäisillään.

”Se on lääkärin hommia”, Pasi sanoi.

”Uskon.”

”Mä vien sut päivystykseen, mutta ensin me koukataan Meri-Hakaan.”

Eikö se voisi odottaa? ajattelin, mutta tyydyin vain pudistamaan päätäni.

”Kyllä. Se on nyt lääkärin vuoro. Turha väittää muuta. Tuo ei parane itsestään. Siinä ei aika auta, se pitää hoitaa heti.”

Nyökkäsin. En tiedä mille tai miksi?

”Hyvä”, Pasi oli hyvillään.

”Sun pitää riisua nuo haalarit”, hän huomautti ja alkoi käännellä Volvon penkillä lojuvaa makuustani. Eläimen pesä. Ajattelin, että tuollaisen pesän eläin tekee itselleen, kun se vetäytyy yöksi levolle.

Huomasin Pasin ohi, että vahvassa, työmaakäyttöön tarkoitetussa, vihreässä paperissa oli tummia, ruosteelta vaikuttavia läikkiä tai laikkuja alustan pääpuolessa eli verinäytteet ja jotka Pasi huomasi myös. Hän taittoi paperin, repäisi siitä puolet irti, rytisti sen isoissa käsissään, hieroi pienen jalkapallon kokoiseksi kuulaksi ja näki nyt vielä paremmin, miltä penkki näytti suojapaperin alla eikä siinä erottunut onneksi mitään verijälkiä eikä sotkua. Olin ollut sisäsiisti. Muussa saattoi olla toivomisen varaa, mutta ei siinä suhteessa sentään.

Aloin hivuttaa haalareita päältä. Se ei onnistunut ilman Pasin apua. Hänen piti halkaista saksilla haalarien hiha kyynärpäähän asti ennen kuin turvonnut nyrkki sopi tulemaan läpi. Nahkarotsin olin näemmä riisunut sivuun ennen kuin kömmin autoon. Eri fiksu tyyppi.

Työnsin ehjän käden ja käsivarren takin hihaan ja kurotin sillä olan yli kiinni rotsin kauluksesta ja vedin sen viittana kipeän käden verhoksi.

”Sun täytyy nyt, täytyy pyytää, että autat mua tän vetoketjun kanssa”, sanoin ja Pasi sovitteli vetoketjun alkuun, räpläsi sitä ja veti sen kiinni ylös puoliväliin rintaan. Oli kuin hän olisi pukenut pikkulasta valmiiksi lähtemään pihalle.

”Noinko?”

”Kyllä. Se on hyvä näin. Kiitos.”

Jätimme Corollan turvalliseen, näkyvään parkkiin ja kiersimme rantaraitin kautta betonirappuset ylös pihatasanteelle. En ollut valmistautunut nousemaan rappuja ja mieli teki valittaa ja vaikeroida.

”Sattuuko käveleminenkin käteen?” Pasi kysyi.

Vilkaisin miestä: Teeskentelikö hän? Eikö hän muka nähnyt meikäläisen päältä, että minut on piesty?

Pasi katsoi kyllä, katsoi pikaisesti takaisin ja tajusin, että hän miettii jotain ihan muuta. Tässä oli nyt jotain muuta ilmassa?

Pääsimme pihatasanteelle ja jatkoimme ulko-ovelle, Pasi askeleen, kaksi edellä. Sitten hän piti minulle ovea auki ja ahtauduimme hissiin.

”Mun pitäisi varmaan valmistella sua jotenkin?” Pasi kysyi tai sanoi.

”Niin”, vastasin. ”Puhu. Mä kuulen. Mulla ei ole korvissa vikaa, ei ole ollut ainakaan tähän mennessä.”

”En tiedä. Ehkä on parempi, että näet itse.”

Pasi ei katsonut minuun. Hän oli tarkoituksella niin.

”Mikä on?” kysyin.

”Näet sitten. Joo, parempi, kun en puhu enempää.”

Pasi katsoi ylös hissin kattoa kuin kysyisi miksi häkki ei kulje nopeammin?

Hän on tappanut Jaanan, Pasi, tuli mieleen ja tuli, vaikka minulla ei ollut mitään syytä eikä oikeutta ajatella niin. Tiesin, että Pasi ei tekisi sellaista. Turha luulo. Hän ei tekisi eikä tee pahaa kenellekään. Ei. Me olemme Pasin kanssa kaksi siinä suhteessa aivan samanlaista tyyppiä. Meissä on kiltteysgeeni ominaisena ja naismaisena piirteenä. Liiallinen kiltteys yhdistyneenä järkkymättömään kärsivällisyyteen. Siis Pasi on se kärsivällinen.

Hissi pysähtyi ja tulimme rapputasanteelle.

”Voisit valaista”, sanoin.

”En”, Pasi kieltäytyi. ”Näet sitten. Parempi niin.”

Hyvä ja rauhoittava alustus. Suorastaan erinomainen. Eteinen oli sekin sopiva tilanteeseen, koska se oli pimeänä. Pasi sytytti valon. Riisuin kumartumatta kenkäni. Tajusin olevani sukitta. Äh. Myöhäistä korjata asiaa.

Jaana tuli eteisen ja olohuoneen välikköön. Pieni ihminen. Minua päätä lyhyempi ja korkeintaan puolet Pasin elopainosta. Ihminen, joka on irrotettu taustastaan, mutta joka totutteli urheasti suomalaiseen elämänmenoon, totuttautui arkikäytännön tasolla ja piti samalla parhaansa mukaan kiinni menneistä traditioista ja omista aasialaisista juuristaan.

Jaana oli kunnossa. Hän oli hengissä ja voi hyvin. Nolostuin omia, äskeisiä epäilyksiäni. Olin tosiaan tonttu. Ainoa positiivinen piirre oli, että en ollut möläyttänyt mitään ääneen äsken hississä.

Jaana tuli lähemmäs. Hän ojensi kätensä: ”Tervetuloa Reino.”

”Kiitos. Miten voit?”

Annoin hänelle väärän käden.

Jaanan silmät räpsyivät, mutta hän ei sanonut siitä mitään, ei kysynyt miksi toinen käteni on siellä takin sisällä piilossa?

”Hyvin”, Jaana vastasi. ”Tulee.”

Jaana talutti minut vierellään ja puoliksi perässään olohuoneen puolelle. Tajusin, että hän vie minut esiteltäväksi jollekin tai joillekuille. Harmitti etukäteen. Ajattelin, että onpa hienoa, meikäläinen on sopivassa timmissä. Huomasin, että Pasi jättäytyi tarkoituksella taaksemme.

Odotin näkeväni jonkun Jaanan kloonin, muuten samanlaisen, mutta kenties häntä vanhemman sukulaisnaisen tai vielä iäkkäämmän miehen, joka istuisi olohuoneen sohvassa odottamassa silmät pieninä viiruina ja hymyillen teennäisesti. Ei ketään.

Hetkinen. Katsoin taakseni.

”Etko naa?” Jaana kysyi.

Jaana harjoittelee suomalaisia ääkkösiä, mutta ne eivät muistu aina mieleen. Tai vaihtuvat helpommiksi. Aa on niin paljon parempi kuin ää.

Sohvapöydän vieressä lattialla, huovan päällä loikoi mustavalkoinen, täysikasvuinen cockerspanieli. Näin sen nyt ja se nousi jalkeille ja tuli lattian poikki meitä vastaan. Se yllätti. Koira heillä.

”Nyt han piristy”, Jaana ilostui.

”Olette ottaneet koiran”, sanoin.

”Hoitokoira”, Jaana vastasi.

”Mutta voi olla, että se jää meille”, Pasi lisäsi. ”Omistaja ei oikein pärjää sen kanssa.”

”Kyllä parjaa”, Jaana protestoi. ”Ihminen vanha.”

”Aivan”, vastasin.

”Mikä kädessä?” Jaana kysyi.

”Kipeä.”

Jaana oli lähdössä Thaimaahan kotiin, tänään iltapäivällä lento ja minut haluttiin hätiin auttamaan koiran hoidossa.

”Avuksi”, Pasi korosti.

”Sillä lailla”, sanoin.

Aloin sovitella palasia mielessäni. Ne olivat vielä hajallaan, mutta niissä oli kuvio.

Katsoin koirasta Pasiin, en Jaanaan. Koira haisteli paljaita varpaitani.

”Minni on iloinen Reino”, Jaana sanoi. ”Koiran nimi on Minni.”

Tyttökoira, ajattelin. Narttu. Olin luonnollinen. Olin hyvä kohde. En sanonut ääneen, että koirat pitävät luonnollisista hajuista. Koirat ovat hulluina, jos ne löytävät tuoreen paskajätöksen. Niillä on vimma päästä pyörimään siinä ja hoitaa siten turkkiaan.

>>>jatkuu>>>