Repe(16)

 >>>jatkuu>>>  

ELIKKÄ koira on kadonnut. Hätäännyin ja hämmästyin, mutta toisaalta eikö se ollut hyvä juttu? Pääsin siitä eroon.

Ei ollut. Se oli luotettu hoitooni. Kukaan ei uskoisi minua, jos sanoisin, että minulta vietiin koira ensimmäisenä päivänä, ensimmäisellä kerralla, kun vein sen ulos lenkille ja sidoin hetkeksi kiinni polkupyörätelineeseen kaupan ulkopuolelle asioidessani sisällä. Palattuani kaupasta teline oli jäljellä, mutta ei Minniä.

Pasi ei uskoisi minua. Uskoisi, ajattelin ensin, mutta aloin epäillä heti perään, että ei ehkä sittenkään. Ei välttämättä.

”No, johan on tapaus.”

Katsoin ympärilleni. Pyörin siinä. Menin lähemmäs telinettä, mutta se ei muuttanut mitään. Koira oli poissa. Se on päässyt irti. Ei ole. Joku on vienyt sen.

”Johan on”, älähdin, kun tajusin sen. Niin se täytyi olla. Minni ei pyristelisi itse irti. Kuinka kauan olin ollut kaupassa? Kauemmin kuin piti. Silti, en ollut montaa minuuttia poissa ja sillä aikaa joku anasti sen.

Katsoin jalkakäytävää molempiin suuntiin, katua kokonaisuudessaan molempiin suuntiin ja myös raitiovaunupysäkkejä. Liikenne virtasi sykleinä ohitse, letka autoja kerrallaan, maailma eli ja jatkui entisellään muuten, mutta en nähnyt missään valtoimenaan juoksevaa koiraa enkä ihmistä liikkeellä taluttamassa koiraa, tiettyä normaalikokoista, mustavalkoista cockerspanielia.

Kävelin jalkakäytävää rakennuksen viertä seuraavalle, erkanevalle poikkikadulle. Pysähdyin tarkastelemaan tätä kapeaa sivukatua. Ei Minniä. Ei koiraa, koiria, ei ketään.

”Ihme juttu”, mutisin uudestaan. ”Mystistä.”

Palasin takaisin kaupan kohdalle ja jatkoin ohi seuraavan poikkikadun kulmaukseen. Nainen tuli siihen yhtä aikaa kultaisen noutajan kanssa. Hän hätkähti, säikähti.

”Anteeksi”, sanoin. ”Näittekö? Tuliko teitä vastaan mustavalkoinen cockerspanieli?”

”Ei. Ei tullut.”

”Kiitos.”

Kiitos mistä? kysyin itseltäni, kun nainen jatkoi matkaa. Odotin, että hän menisi kauppaan ja sitoisi minun laillani koiran ensin hihnasta kiinni pyörätelineeseen, mutta koira ja nainen kävelivät kaupan ohi.

Merkillistä ja käsittämätöntä. Mietin pitäisikö mennä uudestaan sisään kauppaan ja kysyä kauppiaalta näkikö hän, kun laitoin koiran kiinni telineeseen oven ulkopuolelle? Hän ei ollut nähnyt. Niin se sanoisi. Tuskin hän näki edes vilahdukselta ulos kaikkien ikkunaan liimattujen monien, päällekkäisten ja rinnakkaisten mainoslappujen lomasta.

Rauhoituin sen verran, että kysyin itseltäni toistamiseen pitäisikö minun suhtautua tähän onnenkantamoisena? Ottaa se sellaisena. Sydän kertoi kuitenkin, että ei pitänyt, ehdottomasti ei – se vastasi ennen kuin ehdin ajatella asian lopuun asti. Tässä testaantui ja tuli selväksi, mikä on minun suhteeni Minniä ja ylipäätään tällaista lemmikkikoiraa kohtaan?

Rauhoituin lisää. En ihmetellyt suhtautumistani. Käsitin, että minun pitää pysähtyä järkeilemään asiaa sen sijaan, että säntäilen suin päin edestakaisin. Säntäily, hosuminen, hermojen menettäminen, mikään niistä ei auta eikä paranna asiaa eikä muuta sitä tosiasiaa, että koira on hävinnyt. Järjellisesti ajatellen tapaus sisälsi kaksi erilaista teoreettista mahdollisuutta: Joko joku on ajanut autolla ohi ja varastanut vartioimattoman arvokoiran, tylysti, joku ammattimainen rikollinen tai sitten asialla on ollut amatööri. Ensimmäisessä tapauksessa voin suosiolla alkaa totutella ajatukseen, että koira oli ja meni, mutta toinen tapaus jätti monenlaisia mahdollisuuksia.

Miettiessäni mittelin katua ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Pälyilin koko ajan ympärilleni. Uskoin ja olin varma, että Minni on tulossa minä hetkenä hyvänsä. Usko ja luottamus, jolla yritin pakottaa sitä toteutumaan, muuttumaan todeksi.

Nainen ja kultainen noutaja menivät edelleen tätä samaa jalkakäytävää pitkin kaukana edessäpäin, mutta muita koiria ja ihmisiä koirien kanssa ei näkynyt.

Järkeilin lisää: Koska olin ollut niin lyhyen aikaa sisällä kaupassa, henkilö, joka oletettavasti kaappasi Minnin, mielijohteesta, piruuttaan tai jostain muusta oudosta syystä, ei voinut mennä eikä piiloutua minnekään kauas. Olisin nähnyt hänet ja heidät kadulla. Todennäköinen selitys oli, että kyseinen henkilö livahti esimerkiksi juuri tähän samaan rakennukseen. Jompaan kumpaan rappuun. Tai johonkin viereisistä taloista. Haku rajautui.

Kaksi rappukäytävää. Ulko-ovet olivat lukossa. Tähystin sisään kummankin oven ovenlasista. En nähnyt ketään, en kissaa enkä koiraa. Tosin en odottanut edes mitään sellaista.

Seisoin paikallani ja pohdin teoreettista vaihtoehtoa, mitä tapahtuisi, jos lähtisin kävelemään tylysti kotiin päin, uudelle asunnolleni? Kuinka pian, kuinka monta päivää kuluisi ennen kuin törmäisin sattumoisin Minniin ja tämän uuteen isäntään tai emäntään?

Palasin kauppaan. Kassan takana oli vuorossa nuorempi nainen, mutta löysin kauppiaan, joka oli täyttämässä hyllyjä. Selitin hänelle mitä oli tapahtunut.

”Koira hävisi?” hän kysyi ja ihmetteli. Hän ei keskeyttänyt työtään, kädet kävivät miehen pohtiessa, nostivat uusia tuotteita hyllylle ja siirsivät niitä vanhempien taakse ja taputtelivat pinkkoja suoraksi.

”Kyllä. Sillä aikaa, kun olin kaupassa ostoksilla.”

Herra kauppias ei ollut törmännyt koskaan ennen sellaiseen tapaukseen.

”Tai ei muistu ainakaan mieleen.”

”Entä ne kaksi naista, jotka olivat kassalla ennen minua?”

”Mitä heistä?”

Kauppias vilkaisi meikäläistä. Hän hymyili ja naurahti puolittain.

”Noh?” kysyin. En nähnyt asiassa mitään huvittavaa.

”Noloa myöntää, mutta en saa päähäni keitä siinä oli? Pidin silmällä asiakasta, jota en ollut nähnyt koskaan ennen.”

Eli minua, käsitin.

”Niin”, sanoin. ”Ymmärrän, mutta ette siis muista siitä yhteydestä niitä naisia kassalla?”

Jututtaessani kauppiasta minulla oli koko ajan ikävä ja levoton olo siltä osin, että olin parhaillaan väärässä paikassa. En kyennyt pitämään silmällä samalla tapahtumia kadulla. En ollut samaan aikaan kahdessa eri paikassa.

”Kaksi naista?” kauppias yritti hahmottaa tilannetta.

Minulla oli kiusaus sanoa, että tässä hänen kaupassaan ei ollut mitään suurta asiakasryntäystä, pienenä vinkkinä, mutta mitä se huomautus auttaisi?

Aikansa arvottuaan herra kauppias muisti tilanteen ja henkilöt paremmin. Luulinko minä, että jompi kumpi naisista olisi vienyt koiran lähtiessään?

”En tiedä mitä kuvitella”, sanoin. ”Laitoin koiran kiinni pyörätelineeseen ja kun tulin kaupasta, se oli hävinnyt.”

”Jos se pääsi irti?”

Aivan. Arvasin, että tämä oli seuraava järkiselitys. Luovutin.

”Kiitos”, sanoin ja lähdin takaisin kadulle.

”Toivottavasti koira löytyy”, kauppias toivotti.

”Toivotaan”, vastasin.

Kannoin kaiken aikaa muovipussia ja ostoksia siinä mukanani. Onneksi niissä ei ollut mitään herkästi pilaantuvaa. Tulin taas ulos kadulle ja katsoin tietenkin ensimmäiseksi tyhjää pyörätelinettä ikkunan alla. Josko Minni olisi ilmestynyt takaisin? Ei ollut. Kukaan ei ollut palauttanut lemmikkiäni. Se ei tapahtuisi näin nopeasti. Sain varautua siihen.

Lampsin jälleen hitaasti rakennuksen viertä, hitaasti ja kiireettä. Ohitin toisen rapun oven ja vilkaisin kokeeksi lasin läpi. Ei ketään. Ei muutosta. Oma kuvajaiseni peilautui hetkeksi lasissa. Tulin rakennuksen kulmalle ja pysähdyin.

En ajatellut mitään. Koin tilanteen uskomattomaksi tai epäuskottavaksi.

Tiesin mitä tekisin seuraavaksi: Kävelisin kotiin, kirjoittaisin muutaman lappusen, koira kadonnut, pyydetään ottamaan yhteyttä allekirjoittaneeseen ja veisin niitä strategisiin paikkoihin. Minulla oli lehtiö ja kynä. Pitäisikö palata vielä kerran takaisin kauppaan ja ostaa nastoja? Ei. Siellä ei ole välttämättä niitä. Pyydän naapuriapua.

Olotila helpottui kummasti.

Kuulin silloin metallisen, rautaisen vingahduksen. Ääni oli sellainen, joka lähtee vanhanaikaisesta rautaportista, sisäpihan portista, kun siitä kuljetaan. Nostin katseeni. Minni asteli edellä ja vanha nainen perässä. Nainen piti hihnasta vastaan.

Hullu tai hihhuli, ajattelin, mutta en katsonut naista, ihmistä, vaan kiinnitin huomion Minniin, koiraan. Hän oli kokenut seikkailun. Hänelle sattui ja tapahtui. Laskin käteni alemmas ja Minni kiskoi kiihkeämmin hihnaa ja oli seuraavassa hetkessä liehakoimassa jalkojani vasten.

Nainen oli arviolta viisikymppinen. Ei mikään kaunotar, mutta ei näyttänyt liioin miltään vanhuudenhöppänältäkään.

”Voi anteeksi”, nainen pahoitteli. ”Tämä on varmasti Teidän koira?”

”On”, vakuutin.

Nainen puhui vuolaasti. Käsitin puheesta, että hän poti jonkinasteista dementiaa. Naisella ei ollut nykyisin omaa koiraa, ei ollut ollut moneen vuoteen, mutta jotenkin hän luuli, että koira oli hänen koiransa. Ja se lähti hänen mukaansa, kun hän irrotti sen telineestä.

”Olen hirveän pahoillani”, nainen selitti. ”Ja häpeissäni. Kuinka kauan Te jouduitte odottamaan?”

”En kauaa.”

Kiitin naista, mutta hän puisteli yhä päätään.

”Kamalaa”, hän sanoi. ”Tällaista ei pitäisi tapahtua, mutta tapahtuu kumminkin.”

”No, ei tässä käynyt kuinkaan”, lohdutin. ”Kiitos, vielä kerran.”

”Ei mitään.”

”Löydättekö nyt takaisin kotiinne?” huolehdin.

Nainen uskoi löytävänsä.

”Te suhtaudutte niin herttaisesti.”

Sellainen minä olen, herttainen luuseri.

Livahdimme varkain ja vähin äänin porraskäytävään, rikostoverit. Keikka heitetty. Raput ylös ja äkkiä sisälle. Kukaan ei tullut vastaan tällä kertaa.

Laitoin maidon, piimän, jugurtin ja muut jääkaappiin. Jätin maksalaatikon tiskipöydälle ja ristikkolehden ja kynän keittiön pöydälle. Minni seurasi tekemisiäni. Osoitin sille keittiön lattialla olevaa vesikippoa.

”Ole hyvä.”

Kipossa oli vettä jäljellä. Minni haistoi sitä. Lähdin kävelemään eteisen läpi omaan huoneeseeni. En tiedä miksi? En ollut lukinnut sen ovea lähtiessämme, koska hallinnoin tätä asuntoa yksikseni. Kynnet rapisivat perässäni.

Pysähdyin.

”Olisit juonut rauhassa”, sanoin. ”Vai oliko vesi vanhaa, lämmennyttä?”

Minni katsoi minua. Se odotti käskyjä isännältään. Ehkä se ei luottanut tilanteeseen? Ehkä se pelkäsi, että saattaisin hävitä taas milloin hyvänsä tai että taas joku tuntematon iskisi siihen kiinni ja taluttaisi pois?

Kokeilin. Palasin keittiöön, tyhjensin koirankipon, laskin siihen uutta, kylmää ja raikasta vettä ja laskin lattialle. Istuuduin itse pöydän ääreen. Linda ja Jore olivat joko jättäneet sen, keittiönpöydän ja tuolit tai ne kuuluivat talon kalustoon.

Minni kastoi kuononsa uudelleen vesikipossa, teki sen näön vuoksi, pikaisesti ja ohimennen. Päättelin, että neiti koira ei ollut ilmeisesti janoinen.

”Selvä”, sanoin sille. ”Puramme muuttokuorman. Ymmärrätkö sellaisesta mitään?”

Petasin sängyn. Aloitin siitä. Aluslakana ja pussilakana. Peiton pujottaminen yhdellä kädellä pussilakanan sisään vei hyvän aikaa. Minni seurasi tapahtumaa. Tyyny oli helpompi survoa liinan sisään. Olin saanut ehkä tarvittavaa kokemusta.

Minni tuli peremmälle, kun se huomasi, että aioin viipyä tässä ikkunallisessa huonekomerossa.

Kännykkä hälytti: Pasi.

Istuin nojatuoliin ennen kuin vastasin: ”Vielä hengissä. Mitä sinne?”

”Ei erikoisempaa. Olet yrittänyt soittaa?”

”Kuka mahtoi laittaa kännynsä kiinni?”

”Akku loppui.”

”Älä yritä. Tuo on liian vanha selitys.”

”Mutta tosi.”

Pasi kysyi miten Minni viihtyi?

”Tuossa se istuu lattialla.”

Ajattelin, että minun ei kannata välttämättä mainita ja mainostaa, että hukkasin neiti koiran kertaalleen tässä välissä? Se ei ollut meriitti.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 9.1.2021  

 

 Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaani pohtii ajan ja muistin asioita. Mitä muuta? Onko tässä monumentaalisessa teoksessa muita teemoja kuin muisti ja aika? Rohkenisiko kokeilla kiteyttää jonkin tämän laajan romaanin ajatuksen tai teeman yhteen lauseeseen? Esimerkiksi: ”Jos tunnustaa rakkautensa toiselle ihmiselle, menettää tämän toisen vastarakkauden.” Luen näin Proustia. Ehkä ymmärrän väärin tai vikaan? Ehkä olen väärässä, kun koen lukemastani, että Proust tekee elämästään vaikeaa tai esittää romaaninsa minä-henkilön ajatus- ja tunnemaailman vaikeana ja haavoittuvaisena?

Olen lukenut neljäsosan Proustin veljen kokoamaa Vanki -osaa, Marcel Proustin jälkeenjääneet paperit ja joka teksti on aitoa Proustia, mutta en tiedä olisiko hän päästänyt tai halunnut päästää näitä julki?

Luen ääneen joululahjaksi saamaani John Irvingin uudempaa tuotantoa Minä olen monta. Aloitin sen kolme päivää sitten, kun Helena oli saanut luettua Wallacen Infinite Jest -romaanin. Jotenkin tuntui, ei ainoastaan minusta, vaan myös Helenasta, että Infinite Jest vaatii niin ison tilan ympärilleen, ettei siihen oheen mahtunut mitään ääneenlukuprojektia. Minä olen monta on juuri niin hyvä kuin me molemmat odotimme. Maailma on täynnä hyviä kirjoja.

10.1.2021

Eilen aamulla näimme kuunsirpin. Pitkästä aikaa taivas oli niin pilvetön. Eilen iltapäivällä paistoi aurinko kuin kevään ensimmäisenä airueena.

Tänään teimme kävelylenkin ennen sarastusta. Pakkasta kymmenen astetta ja satoi kevyttä pakkaslunta.

11.1.2021

Viime vuonna luin kaikkiaan 46 kirjaa, viimeisenä David Foster Wallacen Päättymätön riemu. Aloin lukea Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä sitä ennen, mutta kirjaan sen ylös vasta, kun olen saanut sen luettua loppuun, kaikki kymmenen osaa. Aloin tämän vuoden puolella lukea ääneen John Irvingin kirjaa Minä olen monta. Jos mustasukkaisuus, epäilykset ja petollisuus leimaa Proustin tekstiä, se leimaa myös Irvingiä ja Irving lisää mausteisiin homoseksuaalisuuden ja bi-versiot. Seksiä peitellymmin ja paljaammin, ilmeisemmin ja kätketymmin, kuvitelmia ja haaveita.

Olemme lukeneet nyt kaksi kolmasosaa Minä olen monta -romaanista. Se tulee olemaan ensimmäinen lukemani romaani tänä vuonna. Päänavaaja. Teksti on hyvää ja nautittavaa. Tarinassa siirrytään ajankohdasta toiseen ja takaisin, mutta en koe vaikeaksi pysyä kertomuksen mukana. Henkilöhahmot ovat kliseisen eläviä. He ovat persoonia, mutta vaarassa muuttua silkoisiksi tyypeiksi. Minä olen monta tuo mieleen Irvingin kirjan Garpin maailma. Ne ovat kuin sama tarina eri suunnilta tarkasteltuna tai eri valaistuksessa.

Repe(15)

 >>>jatkuu>>>  

PASI ehti mennä ennen kuin muistin, että täällä asunnossa ei saa pitää koiraa. Se luki järjestyssäännöissä. Ei mitään lemmikkejä. Se oli käytännössä ensimmäinen asia, jonka isännöitsijä Anna Laine toi julki. Se oli vain mennyt ohi korvien, koska se ei ollut koskenut minua. Ei tätä ennen.

”Hei!” älähdin, kun tajusin ja muistin sen. Ryntäsin asunnon ovelle, kopeloin sen auki yhdellä kädellä ja pysähdyin. Minni seisoi odottavana vieressäni oviaukossa. Pasi oli mennyt jo. Hän ei ollut jäänyt vetkuttelemaan rapun alatasanteelle. Tunnustelin avainta taskussa. En saanut unohtaa sitä. Se oli mukana, mutta ymmärsin, että minun oli turha lähteä rappuja alas. Minun olisi pitänyt laittaa hihna koiralle.

”Hah”, sanoin. ”Luulitko, että lähdemme lenkille?”

Minni vastasi heilauttamalla häntäänsä.

”Hienoa”, sanoin. Minulla oli joku, jolle puhua: ”Nyt se toope ehti lähteä. Mutta ei hätää, mulla on kännykkä.”

En voinut enkä voisi pitää edes tilapäisesti koiraa tai kissaa hoidossa. Se kiellettiin järjestyssäännöissä. Siitä rikkomuksesta voi saada fudut asunnosta. Sitäkö olin tässä järjestämässä itselleni?

Kuvittelin kertovani tämän uusimman käänteen Annalle, sosiaaliohjaajalleni: ”Sukulaiset toivat mulle löytökoiran omaksi. Eikun hoidettavaksi. Sen piti olla mulla kaksi vuorokautta, mutta isännöitsijä ajoi ohi, tuli katsomaan ja sanoi huoneiston irti. Hän oli unohtanut mainita, että asunnossa ei suvaittu lemmikkejä. Tai hän, Anna Laine, kaimasi oli maininnut sen muun puheen yhteydessä, mutta meikäläinen ei ollut tajunnut sitä. Voitko kuvitella?”

”Eipä hätäillä”, sanoin seurakoiralleni.

Seisoimme yhä eteisessä, mutta ovi rappuun oli kiinni. Taiteilin yhdellä kädellä Pasin puhelinnumeron esiin ja soitin.

Äänitetty perinnenaisen ilmoitus: ”Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”

”Aivan”, sanoin luuriin. ”Tämä on tyhmää.”

Jatkoin Minnille: ”Ystäväiseni, luulen, että herra Pasi on pannut puhelimensa kiinni. Hän on tehnyt sen tahallaan.”

Kävelin koira rapistellen perässä omaan yksiööni, huoneeseeni ja purin Pasin tukikassien sisällön sängylle. Olin arvannut, että siellä olisi muun muassa pikkusäkki koiran kuivamuonaa, puruluu ja toinen koirankippo. Pasi oli varustanut minut hyvin.

”Ostoslista”, sanoin Minnille. ”Muista, sulle pitää ottaa kakkapusseja. Sen se ihana Pasi unohti. Voi minkä teit, Pasi veljeni.”

Minni katsoi minua ja minä takaisin sitä: ”Ei veli, serkku. Ymmärrätkö näitä hienouksia? Onko sulla vivahteiden tajua?”

Jotain tajua oli, sillä koiran takapää vispasi taas cockerspanieleille niin tyypilliseen tapaan.

”Sä heilutat perääsi niin kuin olisit joku revyytyttö. Taidat olla?”

Lisää pyllynpyöritystä.

Koira oli kaikkein pahin mahdollinen, kuviteltavissa oleva lemmikki. Sarjassa pahimmasta päästä. Marsuja ja hiiriä voi pitää piilossa. Vaikka hihassa. Niitä ei tarvitse käyttää ulkona monta kertaa päivässä eikä esimerkiksi akvaario tai käärme näy asunnon tai huoneen ulkopuolelle.

Menimme raput alas. Minni loikki ne niin kuin se olisi sen jokapäiväistä puuhaa. Ehkä se oli lenkeillään omilla kotikulmillaan tottunut porrasaskelmiin? En tiennyt.

Ulko-ovella tuli vastaan joku nuori mies. Ilmiselvä opiskelija. Talon asukas. En nyökännyt, mutta katsoin niin kuin naapurien kesken on sopivaa ja käytäntönä. En ollut hakemassa ystävää itselleni, ystäviä, en kaivannut sitä lajia, vaan pidin parempana asiallista ja viileää suhtautumistapaa.

Yllätyin, koska kaveri pyörähti ympäri ja huomautti: ”Tiedät kai, että koirat eivät ole luvallisia tässä talossa?”

Jäin kiinni heti. Uskomatonta, heti ensimmäisellä kerralla. Minut oli yllätetty ja ajettu seinää vasten.

Kuulin vastaavani. Se meni automaattisesti niin kuin piti, vaikka en ollut valmistautunut mitenkään: ”Käytin sitä eläinlääkärillä.”

”Ai?”

Oli kaverin vuoro hämmästyä.

”Päivän jatkoja”, toivotin ja jatkoimme vauhdilla Minnin kanssa pihalta pois kadun laitaan. En katsonut taakseni.

Tiesin Vallilan. Tiesin siirtolapuutarhan Vallilan takana notkossa. Olin katsellut sitä siltä osin kuin sitä pääsi näkemään bussin tai paremmin ratikan ikkunasta, mutta en ollut koskaan käynyt enkä kävellyt siellä.

Etsimme Minnin kanssa reittiä, joka veisi alas tuohon keitaaseen. Minni tutustui minun laillani ympäristöön, haki hajumerkkejä asvaltin kahden puolen rehottavan kasvillisuuden seasta ja valaisintolppien tyvistä ja minä käytin nämä pakolliset pysähdyshetket vilkuilemalla ympärilleni. Tulimme siirtolapuutarhan rinteeseen: Pitkämäinen laakso yllättävän jyrkän mäen alla. Notkelman toinen puoli rajautui myös mäenharjanteeseen, mutta se oli kaukana, puolen kilometrin, kilometrin päässä. Mietin onko tässä ollut muinaisuudessa joki? Kuvittelin, että kenties mannerjäätikkö sulaessaan ja vetäytyessään oli tehnyt sen, että vesimassat olivat ohjautuneet tähän kuruun ja laaksoon ja puhdistaneet sen kallioiden välistä ja huuhtoneet irtonaisen maa-aineksen edellään mereen?

Kaukaisia ajatuksia. Näin tämän mielessäni, vaikka en tiennyt oliko ajatus miltään osin totta tai järkevä? Tarvitsiko edes olla? Näkymä oli upea ja se riitti.

Mäen alla, mutta onneksi ei vielä itse mökkialueella, Minni tallasi pusikon reunaan paskapaikan itselleen, kiersi kehää, köyristi selkänsä ja lykkäsi lortin perseestään. Katsoin toimitusta. Katsoin ympärilleni ja olin huojentunut, kun muita kävelijöitä ja liikkujia ei ollut kohdalla. Ei ollut vielä niitä pusseja.

Koirankakkapusseja, muistutin itseäni. En ollut tehnyt varsinaista ostoslistaa, vaikka se oli ollut mielessä. Ei ollut paperia eikä kynää enkä viitsinyt näpytellä listaa kännykkään. Yksikätisen on hankala käyttää kännyä kirjoituskoneena tai muistilappuna.

Kakkapussit, maitolitra, piimää, leipää, juustoa, makkaraa, kenties maksalaatikko. Minun oli jälleen nälkä. Olin palautumassa kaljaputkesta tavalliseen eloon. Sitten tuli mieleen ottaisinko sixpackin myös? Se oli kysymys. Minun ei tarvitsisi juoda sitä, selitin itselleni kierosti, vaan se voisi olla jääkaapissa, odottaa siellä. Jugurttia. Mehua.

Tein listaa päässäni. Pääsimme siirtolapuutarhan ohi, sen laitaa myötäilevälle kävelytielle, hiekkatie, joka piti soran rahinaa askelten alla. Kuljimme kohti kauempana näkyvää Mäkelänrinteen uimahallia. Ajattelin, että voisin alkaa käydä uimassa. Tällaisia suunnitelmia, yhtäkkisiä ihastuksia asiaan jos toiseenkin tulee aina silloin tällöin. Yhteen aikaan harkitsin hankkia polkupyörän. Minulla oli eli minulta jäi pyörä sinne konkurssipesään, jota voisin käydä jäljittämässä, mutta se ei oikein innostanut. Minun pitäisi pyytää Lindalta tai Teriltä avain lainaan ja käydä koluamassa talon kellarikerroksessa. Pyörä oli tai oli ollut lukossa, vanha naistenpyörä, mutta se oli saattanut kelvata jo jollekin. Oliko sitä mainittu, kun perintöasia oli esissä?

Tulimme Mäkelänkadun varteen uimahallin yläpuolelta. Niin kuin olin muistanut hämärästi, leveän kadun toisella puolella oli kauppa, lähikauppa. Menimme suojatietä yhden ajokaistan yli, kaksi rinnakkaista kaistaa, rinnakkaiset raitiotiekiskot ja seuraavat ajokaistat.

”Täällä on näitä vilkasliikenteisiä teitä”, sanoin ääneen. ”Jätän sut ulos odottamaan. Sopii varmaan. Tietenkin sä löytäisit ne vaipat heti, jos ottaisin sut kauppaan sisään, mutta luulen, että se ei ole luvallista.”

Puhuin itselleni enemmän kuin Minnille. Koira saattoi kuunnella, mutta siltä osin kuin katsoin sitä, se ei tuntunut tarkkaavan tällä kertaa meikäläistä. Tie, ajorata vaati neiti koiran täyden huomion. Autot ajoivat aika läheltä ja kovaa ohi eikä siinä välissä ja esteenä ollut mitään rauhoittavaa, suojaavaa viherkaistaa.

”Kunpa muistaisin vielä, mitä muuta piti ostaa?” puhuin yhä, kun sidoin hihnan kiinni pyörätelineeseen. Huomasin, että teline oli toisesta päästä kettingillä kiinni rautarenkaassa talon seinässä. Sitä telinettä ei vietäisi eikä varastettaisi.

Tein pakollisen umpisolmun. Köntys toimii. Uskoin, että kätevä käsistään olisi tehnyt yhdellä kädelläkin paremman solmun, mutta en ollut siinä vireessä, että olisin kokeillut sitä tai alkanut opetella.

”Pysytköhän sä siinä?” kysyin ja tarkastelin sidontaa ja Minniä, joka huomioi minut taas, mutta ei istunut, asettunut aloilleen perse asvaltilla, vaan seisoi neljällä jalallaan ja katsoi epäluuloisena.

”Mitä epäilet?” kysyin. ”Arvosteletko solmuja? Tee itse paremmat.”

Oikaisin selkäni.

Sää oli mainio. Eilen oli ollut aamulla melkein pakkasta, mutta tänään iltapäivällä ilmanala oli ollut leuto ja leppeä eikä se ollut vieläkään viilenemässä mainittavammin.

”Käyn kaupassa”, selitin Minnille. Hymyilin sille. ”Odota siinä kaikessa rauhassa. Tai ethän sä voi muuta.”

Muistutin sen vielä: ”Minni. Paikka.” Tiukasti, mutta asiallisesti. Lyhyitä, selkeitä komentoja.

Menin sisään kauppaan, jonka arvasi jo ulkoasusta olevan pienimmän kokoluokan ja tavaravalikoiman putiikki, kioski, ärrät ovat nykyisin samaa kaliiberia, mutta oletin, että täältä löytyisi silti myös koirille oma, rajattu hyllynosansa. Ainoalla kassalla oli kaksi asiakasta maksamassa. Jono. Sulkemisaika käsillä ja tulossa. Kauppias, mies, istui kassakoneen takana. Hänellä oli suikka päässä. Poliisilla tai nuohoojilla, molemmilla taisi olla vielä käytössä suikkia. Tunnelma oli kotoinen, rauhallinen, viihtyisä ja vanhanaikainen.

Ajattelin, että tulen viihtymään tällä uudella asuinseudullani. Sitä paitsi Kallio on lähellä. Sinne on viiden tai korkeintaan kymmenen minuutin kävelymatka. Se ei ole katujen kasvatille mitään.

Otin ostoskorin ja työnnyin ahtaisiin hyllynväleihin.

Lehtihylly, huomasin. Ostaisinko itselleni jonkin lehden? Melkein kuulin korvissani ihanan sosiaaliohjaajani äänen. Hän olisi tyytyväinen siihen valintaan ja nimenomaan, jos jättäisin kaljan ostamatta ja valikoisin sijaan lehden. Ristikkolehti. Olisiko se hyvä, sopiva, sopivin? Minulla ei ollut asunnolla, huoneessani televisiota eikä radiota. Vain känny. Minulla oli tiedossa ja edessä pitkä ilta, jonka viettäisin neljän seinän sisällä, jos en lähtisi ulos jaloittelemaan.

Minni kaverina. Koiran kaverina. Silti.

Käsitin, että tämä koirahomma voi olla Pasin puolelta puoliksi tai kokonaan laskettua ja suunniteltua: Koira, Minni, pitäisi minut asunnolla, huoneessani, jos tuntisin tarvetta lähteä liikkeelle. Minulla oli koirassa ankkuri ja punnus, joka esti minua liikkumasta.

Otin ristikkolehden ja käsitin saman tien, että siinä tapauksessa ja muutenkin minulla pitää olla myös kynä ja mielellään kirjoituslehtiö. Aloin etsiä niitä ja toistelin samalla mielessäni muita muistettavia ostoksia: Kakkapusseja, maitoa, leipää, kakkapusseja, maitoa ja leipää ja mitä vielä? Kynä oli siinä näkösällä. Hyvä. Löysin koirankakkapussit ja sen jälkeen roskapussit. Uutta ostettavaa ilmaantui kuin tyhjästä. Muistelin oliko Pasin tukikasseissa kahvia? Ei välttämättä. Otin suodatinkahvia. Muistin suodatinpussit. Onnittelin itseäni. Otin maitotölkin, piimää, kaksi pientä jugurttipurkkia, perinteistä mansikkaa, mansikkaesanssia, juustoa siivuina, koska minulla ei ollut juustohöylää.

Mitä vielä? Etsiydyin juomapuolelle ja epäröin siinä kujansuussa hetken ennen kuin käännyin pois. Ei tänään. Ei helkkari.

Näin maksalaatikon ja lisäsin sen ostoskoriin ennen kuin menin kassalle. Otin muovipussin. Maksoin väliaikaisella pankkikortillani. Jännitin toimiiko se? Toimi. Tilillä oli katetta. Ihme.

Ajattelin pitäisikö käydä ottomaatilla, jotta näkisin paljonko tilillä on jäljellä? Se olisi hauska tietää.

Ulkona jalkakäytävällä loin ensimmäiseksi yleissilmäyksen kadun yli: Olisiko sillä puolella väylää jossain näkösällä ottomaatin kylttiä? En nähnyt. Puiden, lehmusten syksyä kohti harventuneet lehdet ja rungot oksineen peittivät osin näkymän, mutta vain osin. Katsoin kadun tätä puolta enkä huomannut vieläkään kaipaamaani ottomaattia, mutta sen sijaan sen, että Minni ei ollut paikallaan pyörätelineen vieressä, siinä kiinni, niin kuin piti. Minniä ei näkynyt missään.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 6.1.2021  

Helena Niemelän talvitöitä oli esillä Luumäen kunnantalolla kevättalvella 1997, Diva -taitelijanimellä. Asuimme silloin Urolla, Meijerin rivitaloilla ja kävelimme melkein päivittäin kauppaostoksille Taavettiin ja toisinaan kirjastoon. Matka oli sopiva aamupäivän taiteilun jälkeen. Siihen aikaan saattoi kavuta pihalta suoraan kuutostien luiskan ylös tien laitaan, kävellä siitä yli kevyen liikenteen väylälle, jatkaa sitä pitkin Pitkälle-Essolle, jossa oli risteyksen jälkeen alikulku ja kirkolta tulevaa tietä Taavetin keskustaan.  

Etelä-Saimaassa oli keskiviikkona maaliskuun viidentenä päivänä 1997 Matti Riihelän kirjoittama ja kuvalla varustama juttu luumäkeläistyneestä taiteilijasta. Silloin, yli kaksikymmentä vuotta sitten Taavetissa oli Etelä-Saimaan toimipiste. Artikkeli alkaa: ”Hienoista talvimaisemista ei vesisateiden ja plusasteiden jälkeen ole Luumäelläkään enää paljon jäljellä. Kunnantalon ala-aulassa talven komeutta voi vielä ihailla maalauksista. Helena Niemelän kuusi maalausta ovat sinisen, violetin, vihreän ja valkoisen sävyisiä tunnelmakuvia...”  

            

Artikkelista selviää, että taiteilija haikaili näyttelyä New Yorkiin. Nyt voi sanoa, että toistaiseksi tätä ei ole tapahtunut vielä. Toisaalta maailma on muuttunut tässä välissä, joten nyt taulut leviävät netin kautta minne ja missä vain.   

Luumäen Lehden numerossa 10, vuodelta 1997, on myös lehtikirjoitus Helena Niemelän taidenäyttelystä. Siitä selviää, että Galleria Montserrat on kutsunut taiteilijan pitämään näyttelyn tiloissaan, kun Helena oli lähettänyt sinne maalaamansa Selman mökin kuvan.    

                

 7.1.2021

Mielenkiintoista lukea vanhoista lehtikirjoituksista mitä suunnitteli tai haikaili aikoinaan, kauan sitten. Tai oikeastaan ne kirjoitukset eivät pidä paikkaansa. Lehtijutuissa on tarua ja totta, niin kuin Goethen muistelmakirjassa. Mielenkiintoista on todeta, miten toisin oma elämä on mennyt näinä reiluna kahtenakymmenenä vuotena tuon taidenäyttelyn ja lehtiartikkelien jälkeen, toisin kuin sitä kaavaili tai mihin yritti sitä vängätä ja kääntää. Käytännössä toteutui sellainen elämänkulku, joka on ollut hyvin arkista ja jokapäiväistä, mutta jota ei osannut silti kuvitella. Tapahtui kaikkea muuta. Tulevaisuutta on vaikea kuvitella.

 8.1.2021

Katsoimme eilen illalla myöhään, saunan jälkeen Tourist -elokuvan. Hyviä näyttelijäsuorituksia, lahjakkaat näyttelijät, kliseinen juoni ja tarinan kehys. Matkailumainos. Hauska. Kaikkea tätä. En ole pitänyt lukua kuinka monta kertaa olemme nähneet sen, mutta yli viisi kertaa, alle kymmenen.

Tänään aamulla Luumäen Lehti odotti postiluukussa. Paikallislehti tulee ja elää vielä, hyvä niin. Paikallisuus kiinnostaa. Paikalliset jutut tulee luettua tarkkaan. Luulen, että vanhat luumäkeläiset ja taavettilaiset lukevat ne vielä paljon tarkemmin kuin tällainen paluumuuttaja, jonka juuret ovat hajallaan eri puolilla Suomea.

Repe(14)

>>>jatkuu>>>  

 

ASIANI tulivat alustavasti hoitoon sosiaalihuollon kanssa tai yhteistyössä heidän kanssaan. Varsinaisesti toimelias Anna oli henkilö, joka järjesteli kaiken. Tärkeimpänä vuokra ja sähkölaskut. Ne olivat menossa soppalan kautta tämän ylimenovaiheen ajan. En ollut aivan varma, mitä hän tarkoitti sillä, mutta otin vastaan tarjotun. Kaikki kelpasi. Sain ja tulen saamaan laskennallisen tuen, joka tarkistetaan sen jälkeen, kun työvoimatoimiston päätökset ovat käytettävissä. Muuttorahaa en saanut, koska minulla oli käytettävissä oma lopputilini, joka tosin ei ollut niin iso kuin olin toivonut. Olin ottanut sitä vastaan kottia enemmän kuin muistin. Minulla oli siinä kohtaa muistamaton tahra menneisyydessä.

Pankki hoitui. Sain väliaikaisen kortin ilman luottoa ja varsinainen ei-luotollinen kortti meni tilaukseen. Tililtä ei ollut hävinnyt mitään.

Koko päivä kului, kun kiersin ja kiersimme Minnin kanssa kohteesta toiseen. Pasi tuli onneksi hätiin siinä vaiheessa, kun käteni laitettiin kipsiin.

Iltapäivä oli kääntymässä illaksi, kun palasin lekurista Meri-Hakaan. Pasi selitti ja oli varautunut antamaan minulle kyydin Vallilaan, vaikka en täysin käsittänyt miksi? Monia käsittämättömiä asioita. Tällä kertaa nautimme ostopitsat, jotka Pasi lämmitti mikrossa.

”Lähteekö Minni mukaan?” kysyin, kun koiraystävämme istui siinä keittiössä ja nojasi vieressäni puoliksi tuolinjalkaa vasten.

Tyhmä kysymys, tajusin ennen kuin Pasi vastasi mitään.

”Tietenkin”, sanoin itselleni.

”Näin on tarkoitus”, Pasi sanoi. Hän nousi tuolilta ja haki jääkaapista lisää piimää.

”Pääsen mä omin päinkin”, väitin.

”Ei haittaa. Laitetaan sulle jotain mukaan. Käydään kaupan kautta.”

”Niinkö?”

Pasi katsoi kättäni: ”Kysyitkö kuinka kauan sun täytyy pitää tuota?”

”En.”

”Sua pitäisi olla joku vahtimassa koko ajan. Palastelenko sun pizzan?”

”Kiitos. Se olisi kiva. Saat syöttää.”

”Haista.”

Pasi siirsi kuitenkin pizzalautaseni eteensä ja veisteli letun slaisseiksi. Me puhuimme molemmat letuista ja mitä Njaana ei käsittänyt.

”Ei mikä lettu”, hän nyrpisti suutaan. ”Tama pizza.”

”Mitä kauppaa olit ajatellut?”

Näin voi kysyä vain sellainen henkilö, jolla ei ole kokemusta kauppa-asioinneista. Ihminen, jolla ei ole ruokakaappia ja siellä varastossa ryynejä ja jauhoja ja erilaisia leipiä ja näkkäriä, säilykkeitä ja hedelmiä. Kaappi voisi olla, mutta missä se olisi?

”Täytetään sun jääkaappi”, Pasi esitti.

Ajoimme Pasilaan. Ensimmäisellä pysähdyksellä Pasi meni itsekseen ja minä jäin koiravahdiksi. Katselimme Minnin kanssa molemmat ulos autonikkunoista. Liikennettä oli vielä runsaasti. Töistäpaluuliikenne. Muutamat kävelijät, jotka ohittivat meidät jäivät katsomaan pitempään. Oliko meissä jotain hullusti, jotain vikaa siinä, että mies istui auton etupenkillä ja koiran pää näkyi taemmassa ikkunassa? Ymmärsin myöhässä, että he ihailivat autoa tai ainakin se herätti heissä muistoja. Se vei takaisin vuosikymmenien päähän, parhaisiin lapsuusmuistoihin tai oikein vanhoilla ihmisillä miehuusvuosiin tai naisilla lapsiin, siihen yhteyteen.

Muinaismuisto ja me, ajattelin.

Pasilla oli tullessaan kantamuksena iso, kevyen näköinen muovipussi, oikeastaan säkki. Hän laittoi sen takapenkille neiti koiran viereen. Tyyny, ymmärsin.

”Mikä tämä oli?” kysyin, kun Pasi asettui takaisin kuskin pukille.

”Tukea.”

En ollut tarkoittanut niin: ”Tarkoitan sisällä kassissa. Onko siinä tyyny?”

”On ja lakanoita. Oletan, että sä tarvitset niitä? Olenko väärässä?”

”Et.”

”Keittiökaluja?” Pasi kysyi saman tien, seuraavaksi. Hän katsoi minua, reaktiotani, odotti.

”Mitä meinaat?”

”Kattiloita. Astioita. Haarukat ja veitset.”

”Oletan, että niitä on siellä riittämiin.”

”Muiden astioita.”

Pasi pudisti päätään: ”Sä oletat noin vain, että voit käyttää muiden astioita?”

”Ei”, kielsin. En voinut selittää sitä tarkemmin. Tai mitä selittämistä siinä oli, että en ollut ajatellut asiaa. Vielä. En ollut päässyt niin pitkälle, siihen vaiheeseen. Kaikki, mitä olin pyöritellyt mielessä, oli ollut akuuttia ja tärkeää, niin tärkeää, että se muu, mitä jäi jäljelle, oletin sen sen kummemmin pohtimatta, että se hoituisi jotenkin itsestään tai ei olisi ainakaan ylivoimaista.

”Kattila”, Pasi sanoi itsekseen. Hän katsoi tuulilasin läpi, katsoi taustapeiliä ja starttasi.

”Kahvinkeitin”, hän sanoi seuraavaksi.

”En tiedä tarvitsenko sellaista”, kieltelin, mutta Pasi ei kuunnellut vastaväitteitä.

Olin kuvitellut, että kiertäisimme kaupoissa yhdessä, mutta Pasi määräsi minut jäämään toistamiseen Minnin kanssa autoon ja hän kävi yllättävän ripeästi ja toi mukanaan jälleen ison muovikassillisen. Siellä oli muun muassa kattila ja lusikoita, kahta eri kokoa ja kaksi posliinimukia, mutta ei kahvinkeitintä. Pasi oli löytänyt sen korvaajaksi peltisen suodatinsuppilon, jonka läpi voin suodattaa kupin kerrallaan suoraan mukiin.

”Kätevää”, sanoin.

”Pussit jäi, hemmetti”, Pasi älähti.

”Mitkä pussit?”

”Suodatinpussit.”

”Enköhän mä löydä ne lähikaupasta.”

”Ja maidon ja mitä tarvitset, leipää ja voita tai juustoa.”

Katsoimme toisiamme. Tuli mieleen, että siinä pojat suunnittelivat retkivarustusta. Pojat ottamassa keittiötä haltuun. Huvittava tai huolestuttava ajatus.

”Ajetaan nyt sinne vaan”, tokaisin. ”Jos sopii pyytää.”

Pasi käynnisti auton. Corolla hyrähti. Pasi painoi kaasua ja katsoi samalla minua. Moottori otti kierroksia.

”Käy hienosti”, sanoin.

”Nyt.”

Pasi veti turvavyön editseen, työnsi vaihteen ykköselle ja pujottelimme pois parkkiruudusta. Tunsin Minnin lämpimän hengityksen niskassani ja poskellani.

”Koira on tottunut olemaan auton kyydissä”, sanoin.

”Näemmä.”

Huomasin Pasin vilkaisevan taustapeilin kautta takapenkille.

Ajoimme Messukeskuksen nurkalta ohi ja kohti Mäkelänrinteen uimahallia. Odotimme valot ja liityimme Mäkelänkatua keskustaa kohti valuvaan liikenteeseen.

”Sanot miltä kohdalta käännytään?” Pasi kysyi. ”Onko se oikeaan vai vasempaan?”

”Vasempaan.”

Pasi valikoi vasemman kaistan. Tulimme mäen päälle.

”Seuraava tienhaara”, sanoin.

”Seuraava”, Pasi toisti.

Olin hänen kartanlukijansa.

”Tästä?” Pasi varmisti vielä.

”Je.”

Mitä olin odottanut? Jos jotain, en kuitenkaan sitä, että kämppä olisi tyhjänä.

Minä huolehdin Minnistä ja Pasi otti molemmat kassit käsiinsä. Keinottelin ulko-oven auki meille.

”Mikä kerros?” Pasi kysyi.

”Toinen, joka on samalla ensimmäinen asuinkerros.”

”Nämä raput ylös?”

”Niin.”

Muuttokuorma. Sehän tämä oli. Perinteiset muuttajat, kaikki muut noin sata prosenttia muuttajia, jotka joutuvat tähän tilanteeseen ja saumaan, he olisivat kateudesta vihreinä, kun meikäläisen muuttokuorma kulki käsissä. Yhden miehen kantamuksena.

Raplasin asunnon oven auki ja älysin heti, että siellä ei ole ketään. Hiljaisuus vallitsi asunnossa. Kukaan ei hengittänyt siellä. Kenenkään sydän ei sykkinyt siellä. En kuullut musiikkia, en auki olevan television ääntä. Molempien huoneiden ovet olivat kiinni. Lindan ja Joren huoneen oveen oli kiinnitetty teipillä kirjekuori. REPE siinä luki.

”Onko se sun huoneesi?” Pasi kysyi.

Sen saattoi käsittää niin, nimikilveksi.

”Ei. Naapurin. Naapurin huone.”

Seisoimme kolmisin siinä eteisessä. Avasin oman huoneeni oven ja päästin vieraat menemään sinne edellä. Minni kiersi huoneen kertaalleen ympäri, kääntyi sängyn päässä, siitä ei päässyt kauemmas ja palasi ovelle. Se jäi seisomaan ja katsomaan eteiseen.

”Mä haen sille vettä”, Pasi sanoi. Hän oli ottanut fiksuna koirankipon sitä varten mukaan.

Pasi oli laskenut kantamuksensa sängyn päälle. En alkanut purkaa niitä, vaan menin keittiöön. Ulko-ovi naksahti kiinni, kun Pasi sulki sen jälkeensä. Minni huomioi asian, mutta ei yrittänyt lähteä ulos. Huomasin, että jääkaapin ovi oli auki. Se ei ollut jäänyt vahingossa, vaan se ei ollut päällä. Käynnistin masiinan ja suljin oven.

Siinä vaiheessa Pasi palasi kipon kanssa.

”Täällä on kovin tyhjän oloista”, hän sanoi, laski vettä astiaan ja vei sen eteiseen Minnin luo. Koira haistoi vettä ja maistoi sitä. Se oli kuitenkin kiinnostunut enemmän meistä. Olimme ehkä sen mielestä arvaamattomia tai ainakin levottomia tapauksia.

Pasi aukaisi tiskipöydän yläpuolella olevan kaapin oven. Kuivauskaappi. Se oli tyhjä.

Vedin yhden alakaapiston vetolaatikon auki. Tyhjä samoin.

Käännyin ja menin vessaan. Peilikaapista olivat poissa ja hävinneet kaikki Lindan kamat. He ovat muuttaneet, tajusin ja varmistuin.

Minni tuli katsomaan minua vessaan ja luikahti taas ulos edelläni. Pasi kokeili Lindan ja Pasin huoneen ovea.

”Lukossa”, hän sanoi.

Otin kirjekuoren ovesta, menin omaan huoneeseeni ja repäisin kuoren auki.

”Repe hyvä, en halunnut kertoa, että olemme muuttamassa pois. Vaikka tiesin. Jore sai stipendin ja muutamme Piilaaksoon. Tilaisuus, jota ei voi jättää käyttämättä. Muutun pikku vaimoksi ja lopetan hommat. Siltä ainakin tuntuu nyt. Se, että sinä sait selkäsaunan, oli anteeksi vain osin minun vikani. Tyyppi tykkäsi kyttyrää, kun ilmoitin, että vaihdan maisemaa. Se siitä.

Ehkä olisin kertonut tämän kaiken jo silloin, kun kävit, mutta sinulla oli kiire muualle. Toinen juttu on se, että mä taidan olla pikkuisen ihastunut sinuun. Jätän sinut, ihastukseni tietoisesti taakseni enkä laita tähän uutta osoitetta. Muisto saa jäädä. Se saa pysyä muistona. Kaunis muisto on paras muisto. Toivon, että viihdyt huoneessasi ja saat mukavat naapurit. Älä retkahda juomaan liian pitkiä putkia, toivoo Linda.

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa.”

”Rakkauskirje?” Pasi kysyi.

”Edellinen asukas lähti Floridaan”, sanoin. ”Ei Floridaan, vaan Piilaaksoon.”

Pasi nyökkäsi.

Työnsin kirjeen takaisin kuoreen ja kuoren kirjoituspöydän laatikkoon.

”Sopii varmaan, että mä lähden tästä”, Pasi sanoi.

”Kiitos”, kiitin.

”Sä pärjäät? Saat purettua tavarat ja laitettua lakanat?”

”Luulen.”

Asunnon ovella Pasi teki oharin, sellaisen oharin, että hän meinasi lähteä ilman Minniä. Tai teeskenteli ja pilaili niin?

”Hei”, sanoin.

Pasi kääntyi. Hän oli painamassa ovea kiinni.

Laitoin hihnan kiinni Minnin pantaan ja tarjosin hihnaa Pasille.

”Ei”, Pasi kieltäytyi. ”Sä olet koiran hoitaja. Nyt.”

”Paskat olen”, kielsin.

”Ainakin tämän illan ja huomenna. Huomiseen.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 3.1.2021  

Vuosi on alkanut lumisena. Lumisade tuo mukanaan hiljaisuuden tunnelman, kuin lumi kietoisi äänet omaan vaippaansa ja vaimentaisi ne.

Sunnuntai. Helena kävi sauvakävelemässä. Minä työstin Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitustani, sen toista kirjoituskertaa. Olen sivulla 200. Käsikirjoituksessa on kaikkiaan 331 sivua eli työstettävää riittää.

Eilen katsoimme muutamia jalkapallo-otteluita. Siirtoikkuna on avautunut ja joukkueet vaihtavat pelaajia. Valioliigaan kelpaamattomat pelaajat siirtyvät kakkosluokkaan, Italiaan, Ranskaan, Saksaan tai Espanjaan tai kolmos- tai neloskastiin ja kaikista maailman pikkuseuroista tapahtuu siirtymää Valioliigaan. Toisen maan huippujalkapalloseurassa kehnoksi havaittu voi olla toisessa maassa pätevä pelaaja. Valmentajia vaihdetaan. Mistä kiikastaa, että peli ei suju? Kiukutellaan asiassa, vaikka pelin laki määrää, että jotta voi olla voittajia, pitää olla myös häviäjiä. Pelissä ei voi olla yksin voittajia. Tietyssä mielessä lapsellista touhua ja leikkimistä. Aikamiehet leikkivät.

 4.1.2021

Helena kertoi, että sama kissaa isompi eläin kuin aiempinakin aamuina, ei kuitenkaan kettu, ylitti taas tänään aamuvarhaisena hämyssä ajoradan, kun hän sivakoi mennä sauvoillaan ajatuksissaan jalankulkutietä. Eläin pysähtyy, kun Helena jää katsomaan sitä, mutta kun hän lähtee liikkeelle, se lähtee myös. Supikoira, ehkä.

Eilen luin pitemmän tovin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osaa Sodoma ja Gomorra I-II. Seurapiirikyläilyä yli sadan vuoden takaa. Lainaus alkaa sivulta 359: ”...markiisi, kun taas te olette vain paroni... - Hetkinen, herra de Charlus keskeytti kopeasti ällistyneen herra Verdurinin, minä olen myös herttua de Brabant, ritari de Montagris, ruhtinas d'Oléron, de Carnacy, de Viareggio ja des Dunes. Mutta ei se mitään...”

Siihen maailmanaikaan, jota Marcel Proust kuvailee, ensimmäiset autot olivat vasta tulossa. Silloin eivät miehet voineet kerskailla vielä porscheillaan eikä ferrareillaan, vaan hevosajopeleillä, vaunuilla, umpi- ja avovaunuilla valjakoineen ja tietenkin aateliset arvonimillään. Niistä on jäänteinä myös Suomessa ritarikunnan arvomerkkejä, nauhoja ja prenikoita.  

 5.1.2021

Jatkan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Eilen iltapäivällä ja illalla vietin viiden tunnin lukusession Sodoma ja Gomorra I-II -osan parissa. Se on viimeinen osa, jonka Proust ehti viimeistellä ennen kuolemaansa. Muistin ennakkoon, että aihepiiri on edelleen seurapiirikutsut, rakkaus, suhteet, ylhäisö ja aatelisto maalla Pariisin vastapainoksi ja että kertojaminä seuraa sivusta kuinka vanheneva homoherra joutuu nuoren ihastuksensa töykeyden ja ilkeyden kohteeksi, mutta en muistanut, että auto ja autoajelut syrjäyttävät hevoset. Sodoma ja Gomorra I-II -niteen loppupuolella kertojaminä palkkaa auton kuljettajineen viemään hänet ja tyttöystävänsä ajelulle maaseudun eri kohteisiin ja innostuu kuinka helposti ja nopeasti autolla pääsee liikkumaan. Rahankäyttö on huoletonta. Tuli mieleen, että kertojaminä taisi periä rakkaan isoäitinsä, vaikka sitä ei mainita.

Teksti soljuu. Kirjoittaja on varmaotteinen eikä tingi tyylistä. Pitkiä lauseita, jotka mutkittelevat ja eksyttävät. Akrobaattisia ajatusrakennelmia. Silti välillä on horjahduksia vai onko se periksiantamista läpilyövälle yleiselle tyylille ja puheenparsille tyyliin ”Jättääksemme uskonnon alueen muistutamme...” tai ”Mutta ei aikaakaan kun...”, molemmat lainaukset sivulta 459 – jos niitä voi pitää minään horjahduksina? Etten vain ole tarkoituksella etsimässä jotain arvosteltavaa?

Repe(13)

 >>>jatkuu>>>  

MINNI piti meille seuraa. Olimme minä ja se, yhden päivän tuttuja, mutta jokin sai Minnin ottamaan minut silmätikukseen. Hyvällä tavalla. Niin kuin se olisi kiintynyt erikoisesti minuun. Koira seisoi keittiönpöydän vieressä, enemmän minun lähelläni kuin Pasin.

Katsoimme sitä molemmat syödessämme.

”Kerjääkö se ruokaa?” kysyin Pasilta.

”Sillä on omat nappulat kipossa.”

Huomasin, että niin oli.

”Kauanko se on ollut teillä?” kysyin.

”Eilisestä alkaen.”

”Vasta?”

”Niin.”

Joku Njaanan sukulaisista oli tuonut koiran heille eilen aamulla, kun sen omistaja oli joutunut vuoteenomaksi.

Nyökkäsin. En ollut kiinnostunut viimeisen päälle. Tai asian otti enemmän yhtenä puheenaiheena.

Pasi kertoi, että Njaana on eläinrakas ja että hänellä oli etukäteen sellainen käsitys, että Suomessa on jokaisessa perheessä ainakin koira. Vaikka Jaana oli lukenut, kuullut ja ymmärtänyt, että Suomessa on kaupunkeja ja että Helsinki on suurkaupunki, hän kuvitteli tulevansa asumaan ja elämään jonkinmoisella esikaupunkimaisella alueella, jossa oli isoja omakotitaloja puutarhoineen tai vähintään pitkiä rivitaloja terasseineen.

En tiennyt oliko Pasi puhunut näistä asioista minulle ennen? Ehkä ei. Kun Jaana oli ollut paikalla ja olisi kuullut, Pasi oli välttänyt todennäköisesti tällaisia aiheita. Yritin miettiä ja muistella, mutta en muistanut.

”Joten Jaana oli etukäteen valmis ja varautunut siihen, että meillä olisi koira”, Pasi puhui. ”Sitten ei ollut.”

”Takaisku”, väitin väliin.

Pasi mutristeli suutaan, mutta ei myöntänyt.

”Nyt Jaana puhuu, että meidän pitäisi muuttaa täältä jonnekin Malmin taakse tai vielä kauemmaksi. Koiran takia. Koira on ollut meillä päivän ja vaikka Jaana puhuu sillä lailla kuin tilanne olisi väliaikainen, se taitaa olla enemmän puhetta.”

Nyökkäsin.

”En ole innostunut ajatuksesta.”

En minäkään, ajattelin. Ajattelin myös, että se ei tainnut olla Pasin mielipide, kun hän tokaisi, että Minni saattaa jäädä heille pysyvästi, vaan hän myötäili silloin vaimoaan. Hyvitteli. Pelasi ihmissuhdepeliä ja jossa lajissa minä en ole ollut koskaan hyvä. En hallinnut sitä lajia.

”Ota lisää”, Pasi kehotti. Olin tyhjentänyt lautaseni.

”Riittää. Kiitos”, vastasin.

”Keitänkö jälkiruuaksi kahvin vai olisitko sä halunnut jotain muuta?”

Jotain muuta kuulosti korvissani oluelta tai viiniltä, mutta kieltäydyin siitä: ”Kahvi käy oikein hyvin.”

”Laittaako ne kipsin käteen?” Pasi kysyi.

”Myöhemmin. Ne olisi laittaneet sen heti, jos olisin mennyt suoraan tapaturmapolille. Siis heti, kun teloin käteni.”

Näin Pasista, että hän epäröi, mutta kysyi sitten kuitenkin eksyinkö väärään seuraan?

”Niin. Kyllä. Liikuin väärällä kadulla.”

Pasi ei ole ollut koskaan liikkeellä kanssani. Olimme istuneet kaksi eri kertaa kahden tuopin ajan Ysissä, Pasin ehdotuksesta ja hän oli maksanut. Täällä asunnolla, Meri-Haassa Pasi ja Njaana olivat tarjonneet minulle valkoviiniä niinä kertoina, kun olin ollut vieraana.

Tarjouduin tiskaamaan ennen kuin muistin käteni. Aivot ja puhe eivät toimineet synkassa.

”Varsinainen”, Pasi hörähti. ”Saitko edes sairaslomaa?”

”En muistanut kysyä, pyytää.”

”Varsinainen sankari.”

Istuin siis paikallani, kun Pasi laittoi kahvin tulemaan ja korjasi ruoka-astioita pois pöydältä ja laittoi piimän, maidon ja kevytlevitteen jääkaappiin. Istuin ja Minni seisoi vieressä.

”Se pitää sinusta”, Pasi totesi.

”Kaikki pitää meikäläisestä.”

Koira teettää. Pasi jätti minulle sen vaivan, että vein Minnin iltalirille. Olin luullut, että se oli jo tehty, mutta eipä.

Rannan laiturilla oli toinenkin koiranulkoiluttaja, jokin minulle tuntematon rotu. Koira. Kävelyttäjä oli ulkonäöstä päätellen nainen. He olisivat tulleet meitä vastaan, mutta kun nainen näki meidät, hän kääntyi ympäri ja alkoi taluttaa koiraansa poispäin, vei sitä verkalleen jonkin matkaa edessämme. Minni huomioi tämän, mutta pysyi rauhallisena. Se haistoi kuitenkin edellä menneen koiran jättämät merkit, pysähtyi kohdakkoin ja seisoimme pitkän tovin nuuskimassa, ennen kuin siirryimme muutaman metrin ja pysähdyimme seuraavalle kusirastille.

Koti-ilta kaikkien perinteiden mukaan. En ollut muistanut millaista se oli, mutta sitten tuttuus painoi leimansa kaikkeen. Pasi laittoi minulle petin valmiiksi olohuoneeseen. Kun tuli Uutisten aika, hän napsautti television auki.

”Tämä ei kai häiritse sua?”

”Ei.”

Istuin sänkyni laidalla ja pidin seuraa Pasille, tuijotimme telkkua, jossa oli tuttuja kasvoja ja periaatteessa maailmantapahtumat, -uutiset olivat myös tuttuja. Samat asiat toistuivat. Samoja nälkiintyneitä epäonnisia, samat pakolaiset, pakolaisjoukot ylittämässä Välimerta tai jotain merialuetta joka tapauksessa, telttaleirejä. Vedenjakelupisteitä, joissa naiset olivat muovipulloineen ja astioineen jonottamassa vettä ja tarinoimassa. Leirielämää. Kurjat ojat kaivettuina matalina puroina telttojen väliin. Hunnutettuja pyssymiehiä ajamassa kyykkylaumana avoimien armeijan jeeppien lavalla.

”Mistä sä aloitat huomenna?” Pasi kysyi. Hän katsoi vain puolittain televisiota.

Poliklinikalta, ajattelin. Kättä kipunoi ja tykytti. Harkitsin pyytää Pasilta jotain särkylääkettä.

”Meinaan sulla on varmaan jotain ohjelmaa mielessä?” Pasi jatkoi.

”Niin”, vastasin. Olin toivonut, että Pasi paljastaisi ensin, mitä hän kaavaili, mutta ei näemmä tällä kertaa. ”Mulla on soppalan aika kahdeltatoista.”

Muistin sen. Ajattelin, että oliko Anna valinnut sen ajan, jotta se olisi minun helpompi muistaa? Luottiko hän meikäläisen muistiin, puheisiin, ylipäätään?

”Viet vuokrasopimuksen näyttää?” Pasi kysyi.

”Myös.”

Sää meni televisiossa. Sen mukaan yöllä voi olla muutamia pakkasasteita.

”Onko sulla rahaa yhtään?”

”On.”

”Ei ole”, Pasi ei uskonut.

”On.”

”Jakoiko se sossutäti omistaan?”

”Ei.”

En sanonut, että varsinainen tai edellinen sosiaaliohjaajani käyttäytyi ja toimi ikään kuin rahat ja edut, joista hän päätti, olisivat hänen tai häneltä pois. En sanonut tätä, koska minulla oli epäilys, että olin puhunut siitä joskus ennen. Tulee puhuttua ja puhuttua nimenomaan myös kaikkea sellaista, mistä kannattaisi vaieta.

Sää jatkui monen vuorokauden säänä. Säätilassa ei ollut tapahtumassa suurta muutosta tai siirtymää.

”Suljenko?” Pasi kysyi.

”Mun puolesta.”

Minni oli rauhoittunut omalle petilleen, mutta kun Pasi räpsäytti kaukosäätimestä kuvan pois, se tuli katsomaan siihen keskilattialle, ensin minua, sen jälkeen Pasia ja palasi siihen eteeni. Suu auki naurussa.

”Mikä tuli?” kysyin siltä.

Kysymys sai koiran takapään vispaamaan.

”Sä olet noitunut sen”, Pasi totesi.

Näin hänet silmäkulmastani, mutta katsoin Minniä. Katsoin sitä silmiin.

”Se taitaa olla sun koirasi.”

”Erehdyt”, vastasin.

”Näetkö kuinka se kehnää sun luoksesi?”

Ajattelin, että saan kiittää siitä jalkojani, kiittää tai kirota. Jos Pasi ottaisi sukkansa pois, Minni voisi olla sillä kertaa nuolemassa hänen varpaitaan. Koiraan ei ollut luottamista, vaikka eikö koiraihmiset väitä päinvastaista? Pitääkö perua puheitaan tai ajatuksiaan? Parempi pysyä ajatusten tasalla ja puhua vähemmän. Suomalainen mentaliteetti ja asenne, hyväksi havaittu, pohjolan oloihin sovitettu ja niissä oloissa testattu, koeajettu ja havaittu toimivaksi.

Pasi istui yhä laiskanlinnassaan, telkkutuolissa, kaukosäädin kädessä. Veinkö nyt häneltä ilon ja tilaisuuden katsoa jonkin myöhäisillan sarjan, sellaisen, jota Njaana ei katsonut yleensä? Heillä asetelma meni minun ymmärtääkseni niin, että Jaana sai sanoa ja päättää ensimmäisenä mitä televisio-ohjelmaa he katsoivat, samoin kuin Jaana päätti ruuista, astiastosta, sisustuksesta, kodista kaikkineen. Jaana oli tullut, nähnyt ja voittanut. Hän oli asettunut aloilleen, asumaan. Hän oli jossain mielessä muka Pasin palvelija, koska hänen kulttuurinsa käsitti naisen osan niin, mutta siinä oli kuitenkin se piirre, että hän, thaimaalainen nainen ja vaimo, päätti kotiasioista, päätti siitä kaikesta, johon miesten ei kuulunut ottaa osaa eikä puuttua.

”En tiedä onko entinen omistaja antanut sen nukkua vieressään sängyssä.”

”Ai”, sanoin siihen. Ja Minnille: ”Minni.”

Näytin kädellä sen makuukselle, huopaa, joka oli seinustalla sohvapöydän takana: ”Paikka.”

Nousin ja kävelin sohvapöydän ympäri ja Minni tuli perässä.

”Niin kuin näet”, Pasi huomautti.

”En näe enkä huomaa. Minni, paikka.”

Sanaa oli toistettu koiralle, sillä se asettui pitkäkseen, ei vielä kyljelleen rentoutuneena, mutta aloilleen kuitenkin, pää pystyssä katsoen ja seuraten ja arvioiden kai tilannetta.

”Miten se pärjäsi viime yön?” kysyin.

”Hyvin. Tai en minä tiedä. Minä nukuin.”

”Pää tyynyyn”, maanittelin koiraa. Se ei totellut. Se oli päinvastoin sen oloinen kuin valmistautuisi nousemaan takaisin jalkeille. Se oli sen näköinen, että odotin ja oletin, että se nousisi kaikille neljälle jalalleen, kun palaisin istumaan petini laidalle. Niin kävi. Käänsin koiralle selkäni ja kun istuin sängylle ja katsoin sohvapöydän yli, Minni vastasi katseeseeni, suu huvittuneesti auki ja kieli ulkona.

”Onko sen kuuma?” kysyin. ”Se läähättää.”

”En tiedä.”

Onko sillä vettä kipossa? ajattelin. Ajattelin, että minun pitää tarkistaa se. Ehkä Njaana oli halunnut minut tänne koiravahdiksi sen takia, koska Pasi ei ymmärtänyt mitään koirista? Njaana ei tiennyt, että minä en ymmärtänyt yhtään sen enempää. Mutta hänen kuvitelmissaan olin kai jonkinmoinen alkuasukas ja paimentolainen ja tulin siksi juttuun luontokappaleiden kanssa.

Nousin uudestaan ja astelin keittiöön. Kuulin kynsien rapisevan takanani.

”Mihin sinä menit?” Pasi kysyi, sillä äänellä, äänensävyllä, että oletin hänen kysyvän sitä Minniltä eikä minulta.

Kaksi koirankippoa. Toisessa oli jäljellä ruskeita nappuloita, ehkä neljäsosa purkista ja toinen oli puolillaan vettä. Tyhjensin vesikipon lavuaarin, laskin vettä, odotin, että se kylmeni, täytin koirankipon ja asetin sen takaisin lattialle. Seuralaiseni, kaverini, Minni, joka oli tullut pyytämättä perässäni, kastoi kuonon veteen ja joi.

”Sillä oli jano”, Pasi huomautti.

Seisoin ja odotin. Minni ei latkinut vettä niin kuin kissa, vaan hörppi sitä tai ääni muistutti sitä. Vettä meni muutama suullinen, ehkä kolmannes kiposta. Kun Minni nosti kuononsa ja astui taaksepäin, tyhjensin ja täytin astian uudestaan yötä varten.

>>>jatkuu>>>