Repe(15)

 >>>jatkuu>>>  

PASI ehti mennä ennen kuin muistin, että täällä asunnossa ei saa pitää koiraa. Se luki järjestyssäännöissä. Ei mitään lemmikkejä. Se oli käytännössä ensimmäinen asia, jonka isännöitsijä Anna Laine toi julki. Se oli vain mennyt ohi korvien, koska se ei ollut koskenut minua. Ei tätä ennen.

”Hei!” älähdin, kun tajusin ja muistin sen. Ryntäsin asunnon ovelle, kopeloin sen auki yhdellä kädellä ja pysähdyin. Minni seisoi odottavana vieressäni oviaukossa. Pasi oli mennyt jo. Hän ei ollut jäänyt vetkuttelemaan rapun alatasanteelle. Tunnustelin avainta taskussa. En saanut unohtaa sitä. Se oli mukana, mutta ymmärsin, että minun oli turha lähteä rappuja alas. Minun olisi pitänyt laittaa hihna koiralle.

”Hah”, sanoin. ”Luulitko, että lähdemme lenkille?”

Minni vastasi heilauttamalla häntäänsä.

”Hienoa”, sanoin. Minulla oli joku, jolle puhua: ”Nyt se toope ehti lähteä. Mutta ei hätää, mulla on kännykkä.”

En voinut enkä voisi pitää edes tilapäisesti koiraa tai kissaa hoidossa. Se kiellettiin järjestyssäännöissä. Siitä rikkomuksesta voi saada fudut asunnosta. Sitäkö olin tässä järjestämässä itselleni?

Kuvittelin kertovani tämän uusimman käänteen Annalle, sosiaaliohjaajalleni: ”Sukulaiset toivat mulle löytökoiran omaksi. Eikun hoidettavaksi. Sen piti olla mulla kaksi vuorokautta, mutta isännöitsijä ajoi ohi, tuli katsomaan ja sanoi huoneiston irti. Hän oli unohtanut mainita, että asunnossa ei suvaittu lemmikkejä. Tai hän, Anna Laine, kaimasi oli maininnut sen muun puheen yhteydessä, mutta meikäläinen ei ollut tajunnut sitä. Voitko kuvitella?”

”Eipä hätäillä”, sanoin seurakoiralleni.

Seisoimme yhä eteisessä, mutta ovi rappuun oli kiinni. Taiteilin yhdellä kädellä Pasin puhelinnumeron esiin ja soitin.

Äänitetty perinnenaisen ilmoitus: ”Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”

”Aivan”, sanoin luuriin. ”Tämä on tyhmää.”

Jatkoin Minnille: ”Ystäväiseni, luulen, että herra Pasi on pannut puhelimensa kiinni. Hän on tehnyt sen tahallaan.”

Kävelin koira rapistellen perässä omaan yksiööni, huoneeseeni ja purin Pasin tukikassien sisällön sängylle. Olin arvannut, että siellä olisi muun muassa pikkusäkki koiran kuivamuonaa, puruluu ja toinen koirankippo. Pasi oli varustanut minut hyvin.

”Ostoslista”, sanoin Minnille. ”Muista, sulle pitää ottaa kakkapusseja. Sen se ihana Pasi unohti. Voi minkä teit, Pasi veljeni.”

Minni katsoi minua ja minä takaisin sitä: ”Ei veli, serkku. Ymmärrätkö näitä hienouksia? Onko sulla vivahteiden tajua?”

Jotain tajua oli, sillä koiran takapää vispasi taas cockerspanieleille niin tyypilliseen tapaan.

”Sä heilutat perääsi niin kuin olisit joku revyytyttö. Taidat olla?”

Lisää pyllynpyöritystä.

Koira oli kaikkein pahin mahdollinen, kuviteltavissa oleva lemmikki. Sarjassa pahimmasta päästä. Marsuja ja hiiriä voi pitää piilossa. Vaikka hihassa. Niitä ei tarvitse käyttää ulkona monta kertaa päivässä eikä esimerkiksi akvaario tai käärme näy asunnon tai huoneen ulkopuolelle.

Menimme raput alas. Minni loikki ne niin kuin se olisi sen jokapäiväistä puuhaa. Ehkä se oli lenkeillään omilla kotikulmillaan tottunut porrasaskelmiin? En tiennyt.

Ulko-ovella tuli vastaan joku nuori mies. Ilmiselvä opiskelija. Talon asukas. En nyökännyt, mutta katsoin niin kuin naapurien kesken on sopivaa ja käytäntönä. En ollut hakemassa ystävää itselleni, ystäviä, en kaivannut sitä lajia, vaan pidin parempana asiallista ja viileää suhtautumistapaa.

Yllätyin, koska kaveri pyörähti ympäri ja huomautti: ”Tiedät kai, että koirat eivät ole luvallisia tässä talossa?”

Jäin kiinni heti. Uskomatonta, heti ensimmäisellä kerralla. Minut oli yllätetty ja ajettu seinää vasten.

Kuulin vastaavani. Se meni automaattisesti niin kuin piti, vaikka en ollut valmistautunut mitenkään: ”Käytin sitä eläinlääkärillä.”

”Ai?”

Oli kaverin vuoro hämmästyä.

”Päivän jatkoja”, toivotin ja jatkoimme vauhdilla Minnin kanssa pihalta pois kadun laitaan. En katsonut taakseni.

Tiesin Vallilan. Tiesin siirtolapuutarhan Vallilan takana notkossa. Olin katsellut sitä siltä osin kuin sitä pääsi näkemään bussin tai paremmin ratikan ikkunasta, mutta en ollut koskaan käynyt enkä kävellyt siellä.

Etsimme Minnin kanssa reittiä, joka veisi alas tuohon keitaaseen. Minni tutustui minun laillani ympäristöön, haki hajumerkkejä asvaltin kahden puolen rehottavan kasvillisuuden seasta ja valaisintolppien tyvistä ja minä käytin nämä pakolliset pysähdyshetket vilkuilemalla ympärilleni. Tulimme siirtolapuutarhan rinteeseen: Pitkämäinen laakso yllättävän jyrkän mäen alla. Notkelman toinen puoli rajautui myös mäenharjanteeseen, mutta se oli kaukana, puolen kilometrin, kilometrin päässä. Mietin onko tässä ollut muinaisuudessa joki? Kuvittelin, että kenties mannerjäätikkö sulaessaan ja vetäytyessään oli tehnyt sen, että vesimassat olivat ohjautuneet tähän kuruun ja laaksoon ja puhdistaneet sen kallioiden välistä ja huuhtoneet irtonaisen maa-aineksen edellään mereen?

Kaukaisia ajatuksia. Näin tämän mielessäni, vaikka en tiennyt oliko ajatus miltään osin totta tai järkevä? Tarvitsiko edes olla? Näkymä oli upea ja se riitti.

Mäen alla, mutta onneksi ei vielä itse mökkialueella, Minni tallasi pusikon reunaan paskapaikan itselleen, kiersi kehää, köyristi selkänsä ja lykkäsi lortin perseestään. Katsoin toimitusta. Katsoin ympärilleni ja olin huojentunut, kun muita kävelijöitä ja liikkujia ei ollut kohdalla. Ei ollut vielä niitä pusseja.

Koirankakkapusseja, muistutin itseäni. En ollut tehnyt varsinaista ostoslistaa, vaikka se oli ollut mielessä. Ei ollut paperia eikä kynää enkä viitsinyt näpytellä listaa kännykkään. Yksikätisen on hankala käyttää kännyä kirjoituskoneena tai muistilappuna.

Kakkapussit, maitolitra, piimää, leipää, juustoa, makkaraa, kenties maksalaatikko. Minun oli jälleen nälkä. Olin palautumassa kaljaputkesta tavalliseen eloon. Sitten tuli mieleen ottaisinko sixpackin myös? Se oli kysymys. Minun ei tarvitsisi juoda sitä, selitin itselleni kierosti, vaan se voisi olla jääkaapissa, odottaa siellä. Jugurttia. Mehua.

Tein listaa päässäni. Pääsimme siirtolapuutarhan ohi, sen laitaa myötäilevälle kävelytielle, hiekkatie, joka piti soran rahinaa askelten alla. Kuljimme kohti kauempana näkyvää Mäkelänrinteen uimahallia. Ajattelin, että voisin alkaa käydä uimassa. Tällaisia suunnitelmia, yhtäkkisiä ihastuksia asiaan jos toiseenkin tulee aina silloin tällöin. Yhteen aikaan harkitsin hankkia polkupyörän. Minulla oli eli minulta jäi pyörä sinne konkurssipesään, jota voisin käydä jäljittämässä, mutta se ei oikein innostanut. Minun pitäisi pyytää Lindalta tai Teriltä avain lainaan ja käydä koluamassa talon kellarikerroksessa. Pyörä oli tai oli ollut lukossa, vanha naistenpyörä, mutta se oli saattanut kelvata jo jollekin. Oliko sitä mainittu, kun perintöasia oli esissä?

Tulimme Mäkelänkadun varteen uimahallin yläpuolelta. Niin kuin olin muistanut hämärästi, leveän kadun toisella puolella oli kauppa, lähikauppa. Menimme suojatietä yhden ajokaistan yli, kaksi rinnakkaista kaistaa, rinnakkaiset raitiotiekiskot ja seuraavat ajokaistat.

”Täällä on näitä vilkasliikenteisiä teitä”, sanoin ääneen. ”Jätän sut ulos odottamaan. Sopii varmaan. Tietenkin sä löytäisit ne vaipat heti, jos ottaisin sut kauppaan sisään, mutta luulen, että se ei ole luvallista.”

Puhuin itselleni enemmän kuin Minnille. Koira saattoi kuunnella, mutta siltä osin kuin katsoin sitä, se ei tuntunut tarkkaavan tällä kertaa meikäläistä. Tie, ajorata vaati neiti koiran täyden huomion. Autot ajoivat aika läheltä ja kovaa ohi eikä siinä välissä ja esteenä ollut mitään rauhoittavaa, suojaavaa viherkaistaa.

”Kunpa muistaisin vielä, mitä muuta piti ostaa?” puhuin yhä, kun sidoin hihnan kiinni pyörätelineeseen. Huomasin, että teline oli toisesta päästä kettingillä kiinni rautarenkaassa talon seinässä. Sitä telinettä ei vietäisi eikä varastettaisi.

Tein pakollisen umpisolmun. Köntys toimii. Uskoin, että kätevä käsistään olisi tehnyt yhdellä kädelläkin paremman solmun, mutta en ollut siinä vireessä, että olisin kokeillut sitä tai alkanut opetella.

”Pysytköhän sä siinä?” kysyin ja tarkastelin sidontaa ja Minniä, joka huomioi minut taas, mutta ei istunut, asettunut aloilleen perse asvaltilla, vaan seisoi neljällä jalallaan ja katsoi epäluuloisena.

”Mitä epäilet?” kysyin. ”Arvosteletko solmuja? Tee itse paremmat.”

Oikaisin selkäni.

Sää oli mainio. Eilen oli ollut aamulla melkein pakkasta, mutta tänään iltapäivällä ilmanala oli ollut leuto ja leppeä eikä se ollut vieläkään viilenemässä mainittavammin.

”Käyn kaupassa”, selitin Minnille. Hymyilin sille. ”Odota siinä kaikessa rauhassa. Tai ethän sä voi muuta.”

Muistutin sen vielä: ”Minni. Paikka.” Tiukasti, mutta asiallisesti. Lyhyitä, selkeitä komentoja.

Menin sisään kauppaan, jonka arvasi jo ulkoasusta olevan pienimmän kokoluokan ja tavaravalikoiman putiikki, kioski, ärrät ovat nykyisin samaa kaliiberia, mutta oletin, että täältä löytyisi silti myös koirille oma, rajattu hyllynosansa. Ainoalla kassalla oli kaksi asiakasta maksamassa. Jono. Sulkemisaika käsillä ja tulossa. Kauppias, mies, istui kassakoneen takana. Hänellä oli suikka päässä. Poliisilla tai nuohoojilla, molemmilla taisi olla vielä käytössä suikkia. Tunnelma oli kotoinen, rauhallinen, viihtyisä ja vanhanaikainen.

Ajattelin, että tulen viihtymään tällä uudella asuinseudullani. Sitä paitsi Kallio on lähellä. Sinne on viiden tai korkeintaan kymmenen minuutin kävelymatka. Se ei ole katujen kasvatille mitään.

Otin ostoskorin ja työnnyin ahtaisiin hyllynväleihin.

Lehtihylly, huomasin. Ostaisinko itselleni jonkin lehden? Melkein kuulin korvissani ihanan sosiaaliohjaajani äänen. Hän olisi tyytyväinen siihen valintaan ja nimenomaan, jos jättäisin kaljan ostamatta ja valikoisin sijaan lehden. Ristikkolehti. Olisiko se hyvä, sopiva, sopivin? Minulla ei ollut asunnolla, huoneessani televisiota eikä radiota. Vain känny. Minulla oli tiedossa ja edessä pitkä ilta, jonka viettäisin neljän seinän sisällä, jos en lähtisi ulos jaloittelemaan.

Minni kaverina. Koiran kaverina. Silti.

Käsitin, että tämä koirahomma voi olla Pasin puolelta puoliksi tai kokonaan laskettua ja suunniteltua: Koira, Minni, pitäisi minut asunnolla, huoneessani, jos tuntisin tarvetta lähteä liikkeelle. Minulla oli koirassa ankkuri ja punnus, joka esti minua liikkumasta.

Otin ristikkolehden ja käsitin saman tien, että siinä tapauksessa ja muutenkin minulla pitää olla myös kynä ja mielellään kirjoituslehtiö. Aloin etsiä niitä ja toistelin samalla mielessäni muita muistettavia ostoksia: Kakkapusseja, maitoa, leipää, kakkapusseja, maitoa ja leipää ja mitä vielä? Kynä oli siinä näkösällä. Hyvä. Löysin koirankakkapussit ja sen jälkeen roskapussit. Uutta ostettavaa ilmaantui kuin tyhjästä. Muistelin oliko Pasin tukikasseissa kahvia? Ei välttämättä. Otin suodatinkahvia. Muistin suodatinpussit. Onnittelin itseäni. Otin maitotölkin, piimää, kaksi pientä jugurttipurkkia, perinteistä mansikkaa, mansikkaesanssia, juustoa siivuina, koska minulla ei ollut juustohöylää.

Mitä vielä? Etsiydyin juomapuolelle ja epäröin siinä kujansuussa hetken ennen kuin käännyin pois. Ei tänään. Ei helkkari.

Näin maksalaatikon ja lisäsin sen ostoskoriin ennen kuin menin kassalle. Otin muovipussin. Maksoin väliaikaisella pankkikortillani. Jännitin toimiiko se? Toimi. Tilillä oli katetta. Ihme.

Ajattelin pitäisikö käydä ottomaatilla, jotta näkisin paljonko tilillä on jäljellä? Se olisi hauska tietää.

Ulkona jalkakäytävällä loin ensimmäiseksi yleissilmäyksen kadun yli: Olisiko sillä puolella väylää jossain näkösällä ottomaatin kylttiä? En nähnyt. Puiden, lehmusten syksyä kohti harventuneet lehdet ja rungot oksineen peittivät osin näkymän, mutta vain osin. Katsoin kadun tätä puolta enkä huomannut vieläkään kaipaamaani ottomaattia, mutta sen sijaan sen, että Minni ei ollut paikallaan pyörätelineen vieressä, siinä kiinni, niin kuin piti. Minniä ei näkynyt missään.

>>>jatkuu>>>