Repe(14)

>>>jatkuu>>>  

 

ASIANI tulivat alustavasti hoitoon sosiaalihuollon kanssa tai yhteistyössä heidän kanssaan. Varsinaisesti toimelias Anna oli henkilö, joka järjesteli kaiken. Tärkeimpänä vuokra ja sähkölaskut. Ne olivat menossa soppalan kautta tämän ylimenovaiheen ajan. En ollut aivan varma, mitä hän tarkoitti sillä, mutta otin vastaan tarjotun. Kaikki kelpasi. Sain ja tulen saamaan laskennallisen tuen, joka tarkistetaan sen jälkeen, kun työvoimatoimiston päätökset ovat käytettävissä. Muuttorahaa en saanut, koska minulla oli käytettävissä oma lopputilini, joka tosin ei ollut niin iso kuin olin toivonut. Olin ottanut sitä vastaan kottia enemmän kuin muistin. Minulla oli siinä kohtaa muistamaton tahra menneisyydessä.

Pankki hoitui. Sain väliaikaisen kortin ilman luottoa ja varsinainen ei-luotollinen kortti meni tilaukseen. Tililtä ei ollut hävinnyt mitään.

Koko päivä kului, kun kiersin ja kiersimme Minnin kanssa kohteesta toiseen. Pasi tuli onneksi hätiin siinä vaiheessa, kun käteni laitettiin kipsiin.

Iltapäivä oli kääntymässä illaksi, kun palasin lekurista Meri-Hakaan. Pasi selitti ja oli varautunut antamaan minulle kyydin Vallilaan, vaikka en täysin käsittänyt miksi? Monia käsittämättömiä asioita. Tällä kertaa nautimme ostopitsat, jotka Pasi lämmitti mikrossa.

”Lähteekö Minni mukaan?” kysyin, kun koiraystävämme istui siinä keittiössä ja nojasi vieressäni puoliksi tuolinjalkaa vasten.

Tyhmä kysymys, tajusin ennen kuin Pasi vastasi mitään.

”Tietenkin”, sanoin itselleni.

”Näin on tarkoitus”, Pasi sanoi. Hän nousi tuolilta ja haki jääkaapista lisää piimää.

”Pääsen mä omin päinkin”, väitin.

”Ei haittaa. Laitetaan sulle jotain mukaan. Käydään kaupan kautta.”

”Niinkö?”

Pasi katsoi kättäni: ”Kysyitkö kuinka kauan sun täytyy pitää tuota?”

”En.”

”Sua pitäisi olla joku vahtimassa koko ajan. Palastelenko sun pizzan?”

”Kiitos. Se olisi kiva. Saat syöttää.”

”Haista.”

Pasi siirsi kuitenkin pizzalautaseni eteensä ja veisteli letun slaisseiksi. Me puhuimme molemmat letuista ja mitä Njaana ei käsittänyt.

”Ei mikä lettu”, hän nyrpisti suutaan. ”Tama pizza.”

”Mitä kauppaa olit ajatellut?”

Näin voi kysyä vain sellainen henkilö, jolla ei ole kokemusta kauppa-asioinneista. Ihminen, jolla ei ole ruokakaappia ja siellä varastossa ryynejä ja jauhoja ja erilaisia leipiä ja näkkäriä, säilykkeitä ja hedelmiä. Kaappi voisi olla, mutta missä se olisi?

”Täytetään sun jääkaappi”, Pasi esitti.

Ajoimme Pasilaan. Ensimmäisellä pysähdyksellä Pasi meni itsekseen ja minä jäin koiravahdiksi. Katselimme Minnin kanssa molemmat ulos autonikkunoista. Liikennettä oli vielä runsaasti. Töistäpaluuliikenne. Muutamat kävelijät, jotka ohittivat meidät jäivät katsomaan pitempään. Oliko meissä jotain hullusti, jotain vikaa siinä, että mies istui auton etupenkillä ja koiran pää näkyi taemmassa ikkunassa? Ymmärsin myöhässä, että he ihailivat autoa tai ainakin se herätti heissä muistoja. Se vei takaisin vuosikymmenien päähän, parhaisiin lapsuusmuistoihin tai oikein vanhoilla ihmisillä miehuusvuosiin tai naisilla lapsiin, siihen yhteyteen.

Muinaismuisto ja me, ajattelin.

Pasilla oli tullessaan kantamuksena iso, kevyen näköinen muovipussi, oikeastaan säkki. Hän laittoi sen takapenkille neiti koiran viereen. Tyyny, ymmärsin.

”Mikä tämä oli?” kysyin, kun Pasi asettui takaisin kuskin pukille.

”Tukea.”

En ollut tarkoittanut niin: ”Tarkoitan sisällä kassissa. Onko siinä tyyny?”

”On ja lakanoita. Oletan, että sä tarvitset niitä? Olenko väärässä?”

”Et.”

”Keittiökaluja?” Pasi kysyi saman tien, seuraavaksi. Hän katsoi minua, reaktiotani, odotti.

”Mitä meinaat?”

”Kattiloita. Astioita. Haarukat ja veitset.”

”Oletan, että niitä on siellä riittämiin.”

”Muiden astioita.”

Pasi pudisti päätään: ”Sä oletat noin vain, että voit käyttää muiden astioita?”

”Ei”, kielsin. En voinut selittää sitä tarkemmin. Tai mitä selittämistä siinä oli, että en ollut ajatellut asiaa. Vielä. En ollut päässyt niin pitkälle, siihen vaiheeseen. Kaikki, mitä olin pyöritellyt mielessä, oli ollut akuuttia ja tärkeää, niin tärkeää, että se muu, mitä jäi jäljelle, oletin sen sen kummemmin pohtimatta, että se hoituisi jotenkin itsestään tai ei olisi ainakaan ylivoimaista.

”Kattila”, Pasi sanoi itsekseen. Hän katsoi tuulilasin läpi, katsoi taustapeiliä ja starttasi.

”Kahvinkeitin”, hän sanoi seuraavaksi.

”En tiedä tarvitsenko sellaista”, kieltelin, mutta Pasi ei kuunnellut vastaväitteitä.

Olin kuvitellut, että kiertäisimme kaupoissa yhdessä, mutta Pasi määräsi minut jäämään toistamiseen Minnin kanssa autoon ja hän kävi yllättävän ripeästi ja toi mukanaan jälleen ison muovikassillisen. Siellä oli muun muassa kattila ja lusikoita, kahta eri kokoa ja kaksi posliinimukia, mutta ei kahvinkeitintä. Pasi oli löytänyt sen korvaajaksi peltisen suodatinsuppilon, jonka läpi voin suodattaa kupin kerrallaan suoraan mukiin.

”Kätevää”, sanoin.

”Pussit jäi, hemmetti”, Pasi älähti.

”Mitkä pussit?”

”Suodatinpussit.”

”Enköhän mä löydä ne lähikaupasta.”

”Ja maidon ja mitä tarvitset, leipää ja voita tai juustoa.”

Katsoimme toisiamme. Tuli mieleen, että siinä pojat suunnittelivat retkivarustusta. Pojat ottamassa keittiötä haltuun. Huvittava tai huolestuttava ajatus.

”Ajetaan nyt sinne vaan”, tokaisin. ”Jos sopii pyytää.”

Pasi käynnisti auton. Corolla hyrähti. Pasi painoi kaasua ja katsoi samalla minua. Moottori otti kierroksia.

”Käy hienosti”, sanoin.

”Nyt.”

Pasi veti turvavyön editseen, työnsi vaihteen ykköselle ja pujottelimme pois parkkiruudusta. Tunsin Minnin lämpimän hengityksen niskassani ja poskellani.

”Koira on tottunut olemaan auton kyydissä”, sanoin.

”Näemmä.”

Huomasin Pasin vilkaisevan taustapeilin kautta takapenkille.

Ajoimme Messukeskuksen nurkalta ohi ja kohti Mäkelänrinteen uimahallia. Odotimme valot ja liityimme Mäkelänkatua keskustaa kohti valuvaan liikenteeseen.

”Sanot miltä kohdalta käännytään?” Pasi kysyi. ”Onko se oikeaan vai vasempaan?”

”Vasempaan.”

Pasi valikoi vasemman kaistan. Tulimme mäen päälle.

”Seuraava tienhaara”, sanoin.

”Seuraava”, Pasi toisti.

Olin hänen kartanlukijansa.

”Tästä?” Pasi varmisti vielä.

”Je.”

Mitä olin odottanut? Jos jotain, en kuitenkaan sitä, että kämppä olisi tyhjänä.

Minä huolehdin Minnistä ja Pasi otti molemmat kassit käsiinsä. Keinottelin ulko-oven auki meille.

”Mikä kerros?” Pasi kysyi.

”Toinen, joka on samalla ensimmäinen asuinkerros.”

”Nämä raput ylös?”

”Niin.”

Muuttokuorma. Sehän tämä oli. Perinteiset muuttajat, kaikki muut noin sata prosenttia muuttajia, jotka joutuvat tähän tilanteeseen ja saumaan, he olisivat kateudesta vihreinä, kun meikäläisen muuttokuorma kulki käsissä. Yhden miehen kantamuksena.

Raplasin asunnon oven auki ja älysin heti, että siellä ei ole ketään. Hiljaisuus vallitsi asunnossa. Kukaan ei hengittänyt siellä. Kenenkään sydän ei sykkinyt siellä. En kuullut musiikkia, en auki olevan television ääntä. Molempien huoneiden ovet olivat kiinni. Lindan ja Joren huoneen oveen oli kiinnitetty teipillä kirjekuori. REPE siinä luki.

”Onko se sun huoneesi?” Pasi kysyi.

Sen saattoi käsittää niin, nimikilveksi.

”Ei. Naapurin. Naapurin huone.”

Seisoimme kolmisin siinä eteisessä. Avasin oman huoneeni oven ja päästin vieraat menemään sinne edellä. Minni kiersi huoneen kertaalleen ympäri, kääntyi sängyn päässä, siitä ei päässyt kauemmas ja palasi ovelle. Se jäi seisomaan ja katsomaan eteiseen.

”Mä haen sille vettä”, Pasi sanoi. Hän oli ottanut fiksuna koirankipon sitä varten mukaan.

Pasi oli laskenut kantamuksensa sängyn päälle. En alkanut purkaa niitä, vaan menin keittiöön. Ulko-ovi naksahti kiinni, kun Pasi sulki sen jälkeensä. Minni huomioi asian, mutta ei yrittänyt lähteä ulos. Huomasin, että jääkaapin ovi oli auki. Se ei ollut jäänyt vahingossa, vaan se ei ollut päällä. Käynnistin masiinan ja suljin oven.

Siinä vaiheessa Pasi palasi kipon kanssa.

”Täällä on kovin tyhjän oloista”, hän sanoi, laski vettä astiaan ja vei sen eteiseen Minnin luo. Koira haistoi vettä ja maistoi sitä. Se oli kuitenkin kiinnostunut enemmän meistä. Olimme ehkä sen mielestä arvaamattomia tai ainakin levottomia tapauksia.

Pasi aukaisi tiskipöydän yläpuolella olevan kaapin oven. Kuivauskaappi. Se oli tyhjä.

Vedin yhden alakaapiston vetolaatikon auki. Tyhjä samoin.

Käännyin ja menin vessaan. Peilikaapista olivat poissa ja hävinneet kaikki Lindan kamat. He ovat muuttaneet, tajusin ja varmistuin.

Minni tuli katsomaan minua vessaan ja luikahti taas ulos edelläni. Pasi kokeili Lindan ja Pasin huoneen ovea.

”Lukossa”, hän sanoi.

Otin kirjekuoren ovesta, menin omaan huoneeseeni ja repäisin kuoren auki.

”Repe hyvä, en halunnut kertoa, että olemme muuttamassa pois. Vaikka tiesin. Jore sai stipendin ja muutamme Piilaaksoon. Tilaisuus, jota ei voi jättää käyttämättä. Muutun pikku vaimoksi ja lopetan hommat. Siltä ainakin tuntuu nyt. Se, että sinä sait selkäsaunan, oli anteeksi vain osin minun vikani. Tyyppi tykkäsi kyttyrää, kun ilmoitin, että vaihdan maisemaa. Se siitä.

Ehkä olisin kertonut tämän kaiken jo silloin, kun kävit, mutta sinulla oli kiire muualle. Toinen juttu on se, että mä taidan olla pikkuisen ihastunut sinuun. Jätän sinut, ihastukseni tietoisesti taakseni enkä laita tähän uutta osoitetta. Muisto saa jäädä. Se saa pysyä muistona. Kaunis muisto on paras muisto. Toivon, että viihdyt huoneessasi ja saat mukavat naapurit. Älä retkahda juomaan liian pitkiä putkia, toivoo Linda.

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa.”

”Rakkauskirje?” Pasi kysyi.

”Edellinen asukas lähti Floridaan”, sanoin. ”Ei Floridaan, vaan Piilaaksoon.”

Pasi nyökkäsi.

Työnsin kirjeen takaisin kuoreen ja kuoren kirjoituspöydän laatikkoon.

”Sopii varmaan, että mä lähden tästä”, Pasi sanoi.

”Kiitos”, kiitin.

”Sä pärjäät? Saat purettua tavarat ja laitettua lakanat?”

”Luulen.”

Asunnon ovella Pasi teki oharin, sellaisen oharin, että hän meinasi lähteä ilman Minniä. Tai teeskenteli ja pilaili niin?

”Hei”, sanoin.

Pasi kääntyi. Hän oli painamassa ovea kiinni.

Laitoin hihnan kiinni Minnin pantaan ja tarjosin hihnaa Pasille.

”Ei”, Pasi kieltäytyi. ”Sä olet koiran hoitaja. Nyt.”

”Paskat olen”, kielsin.

”Ainakin tämän illan ja huomenna. Huomiseen.”

>>>jatkuu>>>