Terveisiä Taavetista

 3.1.2021  

Vuosi on alkanut lumisena. Lumisade tuo mukanaan hiljaisuuden tunnelman, kuin lumi kietoisi äänet omaan vaippaansa ja vaimentaisi ne.

Sunnuntai. Helena kävi sauvakävelemässä. Minä työstin Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitustani, sen toista kirjoituskertaa. Olen sivulla 200. Käsikirjoituksessa on kaikkiaan 331 sivua eli työstettävää riittää.

Eilen katsoimme muutamia jalkapallo-otteluita. Siirtoikkuna on avautunut ja joukkueet vaihtavat pelaajia. Valioliigaan kelpaamattomat pelaajat siirtyvät kakkosluokkaan, Italiaan, Ranskaan, Saksaan tai Espanjaan tai kolmos- tai neloskastiin ja kaikista maailman pikkuseuroista tapahtuu siirtymää Valioliigaan. Toisen maan huippujalkapalloseurassa kehnoksi havaittu voi olla toisessa maassa pätevä pelaaja. Valmentajia vaihdetaan. Mistä kiikastaa, että peli ei suju? Kiukutellaan asiassa, vaikka pelin laki määrää, että jotta voi olla voittajia, pitää olla myös häviäjiä. Pelissä ei voi olla yksin voittajia. Tietyssä mielessä lapsellista touhua ja leikkimistä. Aikamiehet leikkivät.

 4.1.2021

Helena kertoi, että sama kissaa isompi eläin kuin aiempinakin aamuina, ei kuitenkaan kettu, ylitti taas tänään aamuvarhaisena hämyssä ajoradan, kun hän sivakoi mennä sauvoillaan ajatuksissaan jalankulkutietä. Eläin pysähtyy, kun Helena jää katsomaan sitä, mutta kun hän lähtee liikkeelle, se lähtee myös. Supikoira, ehkä.

Eilen luin pitemmän tovin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osaa Sodoma ja Gomorra I-II. Seurapiirikyläilyä yli sadan vuoden takaa. Lainaus alkaa sivulta 359: ”...markiisi, kun taas te olette vain paroni... - Hetkinen, herra de Charlus keskeytti kopeasti ällistyneen herra Verdurinin, minä olen myös herttua de Brabant, ritari de Montagris, ruhtinas d'Oléron, de Carnacy, de Viareggio ja des Dunes. Mutta ei se mitään...”

Siihen maailmanaikaan, jota Marcel Proust kuvailee, ensimmäiset autot olivat vasta tulossa. Silloin eivät miehet voineet kerskailla vielä porscheillaan eikä ferrareillaan, vaan hevosajopeleillä, vaunuilla, umpi- ja avovaunuilla valjakoineen ja tietenkin aateliset arvonimillään. Niistä on jäänteinä myös Suomessa ritarikunnan arvomerkkejä, nauhoja ja prenikoita.  

 5.1.2021

Jatkan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Eilen iltapäivällä ja illalla vietin viiden tunnin lukusession Sodoma ja Gomorra I-II -osan parissa. Se on viimeinen osa, jonka Proust ehti viimeistellä ennen kuolemaansa. Muistin ennakkoon, että aihepiiri on edelleen seurapiirikutsut, rakkaus, suhteet, ylhäisö ja aatelisto maalla Pariisin vastapainoksi ja että kertojaminä seuraa sivusta kuinka vanheneva homoherra joutuu nuoren ihastuksensa töykeyden ja ilkeyden kohteeksi, mutta en muistanut, että auto ja autoajelut syrjäyttävät hevoset. Sodoma ja Gomorra I-II -niteen loppupuolella kertojaminä palkkaa auton kuljettajineen viemään hänet ja tyttöystävänsä ajelulle maaseudun eri kohteisiin ja innostuu kuinka helposti ja nopeasti autolla pääsee liikkumaan. Rahankäyttö on huoletonta. Tuli mieleen, että kertojaminä taisi periä rakkaan isoäitinsä, vaikka sitä ei mainita.

Teksti soljuu. Kirjoittaja on varmaotteinen eikä tingi tyylistä. Pitkiä lauseita, jotka mutkittelevat ja eksyttävät. Akrobaattisia ajatusrakennelmia. Silti välillä on horjahduksia vai onko se periksiantamista läpilyövälle yleiselle tyylille ja puheenparsille tyyliin ”Jättääksemme uskonnon alueen muistutamme...” tai ”Mutta ei aikaakaan kun...”, molemmat lainaukset sivulta 459 – jos niitä voi pitää minään horjahduksina? Etten vain ole tarkoituksella etsimässä jotain arvosteltavaa?