Kaunis kesäpäivä

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     








Minna Canthin -päivä. Toistaiseksi ainoa suomalainen nainen, jolle liputetaan. Tutustuin nuorena Canthiin, kun luin oma-aloitteisesti Kauppa-Lopon. Muistan sen epämääräisesti samanlaisena ja saman tunnelmaisena kuin vaikkapa jotkut Juhani Ahon tekstit, Panu ja Rautatie. Pelkkiä kevyitä mielikuvia. Kaikki asiasisältö on unohtunut. Koulussa luin aikoinani otteita Minna Canthin näytelmistä ja sain tietää muutenkin tästä henkilöstä, mutta siinä silloisessa maailmankuvassani Canth ja hänen aikalaisensa olivat mennyttä historiaa ja ymmärrykseni ulottumattomissa. Onko niin, että vasta, kun ihminen elää ja muuttuu, alkaa kehittyä, elää ja muuttua? Eilen illalla katsoimme elokuvan Lost in Translation. Arvioin, että se oli neljäs kerta, kun näimme sen. Pidin siitä edelleen. Pidän elokuvista, joista puuttuu vauhti ja toiminta. Alan kai olla siinä iässä.













torstai 18. maaliskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 


  




Päästin Tipit -kuunnelmaluonnoksen käsistä. En väitä, että se tuli valmiiksi, mutta jätin sen rauhaan toistaiseksi. Kolme seuraavaa aihetta odotti valmiina, seisoivat kuin liftarit tien laidassa peukalot pystyssä: Kuunnelma, jota aloittelin ennen kuin muokkasin välitöinä ensin Kun kuu kääntää kasvot -fiktion ja sen jälkeen Tipit -fiktion molemmat kuunnelmamalliin. Kirjoitan sitä, mitä kirjoitan, mielihalujen ja -oikkujen mukaan. Ilman suunnitelmaa, tunteella. Jatkan siis sitä kuunnelmaa, jonka aloitin aiemmin. Toisena tapailen uudestaan aihetta Kaksi tiikerintaljaa. Proosaa. Se lupaava projekti meni jotenkin sutturaan, jos käytän tätä arkista tietokonetermiä. En ollut tarpeeksi varovainen sen kanssa. Poimin siitä puolet talteen ja hahmottelen siihen puolikkaaseen sopivaa aisaparia. Kolmantena tuli kutsumattomana kyytiin tuore kirjoitusidea, josta tein ensimmäiset merkinnät tämän kuun alussa. Proosaa myös. Kirjoitin sitä yhtä aikaa Tipit -kuunnelmaluonnoksen kanssa. Toissapäivänä ja eilen kirjoitin vuorotellen molempia näitä proosatekstejä ja kuunnelmaa ja niiden ohella pidin omaa päiväkirjaa, kirjoitin kaunokirjoituksella vihkoon toista päiväkirjaa ja täydensin sarjaa näillä blogimietteillä.


keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(9)

 >>>jatkuu>>>   








Katsoin häneen. Sovitin luottokorttini takaisin lompakkooni ja aukaisin käsilaukkuni. Olin lähdössä pois, esiinnyin niin.

Hetkinen”, myyjä hätääntyi.

Hän kävi takahuoneessa ja palasi.

Muuten”, sanoin ennen kuin hän ehti sanoa mitään.

Niin?” Epäilevänä ja epäluuloisena.

Kun nyt esittelit näitä ruutuja ja resoluutioita, niin kysyn onko teillä myynnissä sellaista telkkua, mallia, jossa ei ole niitä typeriä ja tarkoituksettomia kanavatunnuksia näkösällä?”

Anteeksi?”

Et ymmärtänyt. Niinkö?”

Niin.”

Selitin uudelleen. Ostotapahtuma oli hidastunut kertaalleen, minusta riippumattomasta syystä, joten en pitänyt väliä, vaikka käyttäisin ja käyttäisimme siihen vielä lisää aikaa. Vai tuliko sellainen vain mieleen siinä: Kysyin löytyykö valikoimasta muuten samanlainen ja yhtä hyvät resoluutiot ja värit näyttävä vastaanotin, mutta josta puutuvat kanavatunnukset, siis ruudulla koko ajan esillä olevat tunnukset?

Jos muistan oikein, elokuvissa, kun menee elokuvateatteriin, siellä ei kankaalla ole mitään ylimääräisiä kirjaimia ja symboleja elokuvan päällä. Tekstitys, mutta ei muuta.”

Huomasin, että puhun ulkoavaruuden kieltä.

Kulta Kimono nauraa kihersi vieressä ja se vei varmaan osan ja osin myyjän huomion. Oletin, että hän piti puhettani pilkkana? Hän ei käsittänyt.

Et ymmärtänyt vielä?” sanoin. Hauskaa, ajattelin.

En.”

Rehellinen. Sen saattoi lukea arvon myyjän ansioksi.

Toinen puute”, jatkoin. ”Mieluiten ottaisin sellaisen telkun, josta saa poistettua mainokset.”

Mutta eihän se ole mahdollista.”

Eikö?” kysyin. En sanonut, että eikö se ole pelkkä tahdon asia?

Lopetin lisäjankkaamisen siihen. Myyjä kysyi osoitteeni. Sovimme päivän, jolloin televisio tuotaisiin. Se oli huomenna. Sovimme ajan.

Tästä menee korvauksena ylimääräinen kuljetuskustannus”, myyjä huomautti.

Siitä ei ollut puhe”, tyrmäsin hänet. ”Maksan tämän hinnan, en enempää. Jos ei kelpaa, antaa olla.”


Kävelimme vaitonaisina ja kumpikin sulatellen ilmeisesti mielessään tapahtunutta Kaapelitehtaalle. Kulta Kimono oli hakenut ja saanut sieltä työtilan itselleen. En ollut käynyt siellä ennen. Itse asiassa me kaksi olimme olleet varsin harvakseltaan tekemisissä. Minun sukupuolenvaihdosseurantani ei ollut niin ripeäsykkeistä, että se olisi vaatinut tiheää seurantaa ja muulta osin liikuimme eri piireissä. Kulta liikkui ja oli tekemisissä omien verkostojensa kanssa ja minä olin täydellisesti jollain sivuraiteella.

Se tuli tässä myös eteen. Sukupuolenvaihdosseuraamuksia: En halunnut ylläpitää yhteyksiä entisiin kavereihini, jotka nykyisin olivat ja olisivat virallisesti poikakavereita. Jostain syystä en halunnut olla tekemisissä heidän kanssaan. En kokenut sitä mielekkäänä enkä tarpeellisena enkä hyvänä. Tein pesäeroa sinne ja tänne ja sen seurauksena jäin yksin.

Tämä on kirja yksinäisyydestä, raportti siitä. Enimmäkseen. Lyhytkestoisten valopilkkujen pilkahduksia muun tasaisen harmauden seassa.

Taisin olla allapäin sisimmässäni.

Vuosi sitten, vähemmän aikaa kuin vuosi takaperin, olin vielä miespuolinen nuorukainen, nuorukaisen ja keski-ikäisen välimaastossa varttuva miesihminen, mutta nykyään olen kieltänyt miehisyyteni, pyllistänyt sille ja liittynyt hameveikkoihin.

Ulkoisesti nainen, joka esittää kaupan myyjille outoja kysymyksiä”, Kulta Kimono sanoi kesken kaiken. Ylitimme siltaa, joka vei törkyvetisen lahdelman, kanaalin yli Jätkäsaaren puolelta lähemmäs Ruoholahtea.

Hän lausui mietteitäni, vaikka olin jo unohtanut ne ja siirtynyt päässäni eteenpäin.

Kulta Kimono ei odottanut minun vastaavan. Hän kertoi, että hänellä oli hyviä, historiallisia kuvia kaapelitehtaalta tai ennemminkin kaapelikeloista varastoaitauksissa pitkin Ruoholahtea.

Tämä alue oli hyvin erilainen silloin.”

Uskon”, vastasin.

Käännyimme vasempaan. Kaapelitehdas tuli näkyviin rakennusten takaa. Rakennukset, uusi rakennuskanta, joka muodosti nykyisen Ruoholahden ei miellyttänyt silmääni yhtään enempää kuin ennenkään. Ne olivat oudon väliaikaisen näköisiä. Ne olivat heti valmistuttuaan vanhan ja kulahtaneen näköisiä. Kanikoppeja. Kanakoppeja. Ne eivät näyttäneet ihmisasumuksilta. Ne eivät olleet kunnioitettavia rakennuksia. Niistä oli riisuttu pois kaikki muu tai ylimääräinen, kaikki mikä ei ollut tarpeen asumista varten. Niitä ei ollut tarkoitettu kai viihtymiseen ja vielä vähemmän antamaan silmälle esteettisen näyn.

Nautin sen sijaan Kaapelitehtaan rakennuksesta. Se oli synkkä, mutta siinä oli historia mukana. Se oli elävä ja tunsin, että se oli elänyt ennenkin, toisin kuin valmiiksi kuollut uusrakennuskanta sen ympärillä tai laidalla. Onni, että Kaapelitehdas rajautui mereen ja yhdeltä suunnalta katuverkostoon. Sitä nuo oudot kanikopperot eivät voineet lähestyä. Ne saattoivat vain kumarrella isompaansa, kumarrella ja vaipua omaksi kurjaksi lähiökseen, slummiutua.

Sisältä Kaapelitehdas oli kuin unelma. Hienot tilat ja tunnelma.

Kuljin Kulta Kimonon perässä ja olin onnellinen hänen puolestaan. Hän oli päässyt hyvään paikkaan. Kaapelitehdas oli oikea viitekehys hänelle.

En ollut kateellinen. Kuka hyvänsä mies tilallani olisi ollut ensin kateellinen ja vasta sitten mahdollisesti jotain muuta. Se ero on meissä naisissa ja miehissä. Se ero erottaa meidät ikuisiksi ajoiksi, kaikessa ja kaikkialla. Se ero ei häviä eikä sitä hävitä mikään.

Vanhoja kuvia. Mustavalkoisia kuvia kadulta, Itämerenkatu, Itälahdenkatu, jompi kumpi tai ainakin sinne päin, jota rajasivat toiselta puolelta pajat tai varastot ja toinen puoli oli pelkkää, pitkää lankku- ja lauta-aitaa, joka näkyi jatkuvan koko kadun suoran ja paikoin aidan yli erottuivat isoimpien, jättimäisten, puisten kaapelikelojen yläkaaret. Ne herättivät kysymyksen olivatko itse kaapelikelat pysyneet samanlaisina, vaikka kaapelien valmistus oli nykyisin varmaan toisenlaista, kehittyneempää ja jalostuneempaa kuin siihen aikaan, jolta kuvat olivat?

Osa niistä on melkein sata vuotta vanhoja”, Kulta Kimono esitteli.

Hän kertoi, että alue oli ollut samanlaista kuin kuvissa vielä viisikymmentä vuotta sitten ja Jätkäsaari oli pysynyt satama-alueena sitäkin kauemmin. Metron jatkuminen Ruoholahteen toi alueelle kauppakeskuksen ja ensimmäiset asuinkerrostalot vajaa kolmekymmentä vuotta sitten.

Kaikki on tapahtunut niin hiljattain, yllättäen”, Kulta Kimono puhui kuin vanha, viisas muori. ”Nyt metro kulkee Espoon perukoille asti. Muutos on nopeaa.” 

>>>jatkuu>>>


tiistai 16. maaliskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 




 Viidestoista lukemani kirja tänä vuonna oli Günter Grassin Koiranvuosia ja samalla seitsemäs ääneen. Linnunpelättitehdas vanhassa kalisuolakaivoksessa. Koirien sukupuu, alkaa suden ja koiran risteytymästä ja päätyy Hitlerin karanneeseen lemmikkiin, joka koira ilmestyy jälleen uutena uuden koiran hahmossa. Mielikuvituksen leikkiä ja symboliikkaa. Kostomotiivi. Lännen ja idän vastakkainasettelu, kapitalismi vai sosialismi? Näkökulmaa kolmelta eri taholta ja historian temmellyksessä, jossa maailmansota nielee siviilimaailman. Teksti on nautittavaa, hyvää ja hallittua. Tämä kuljettaja on ammattilainen. Tässä kyydissä on hyvässä huomassa, perimmäisten seikkojen äärellä. Kaikki kääntyy teatteriksi, mikä on ja mikä on vain olevinaan?


maanantai 15. maaliskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     







Tipit -kuunnelmaluonnoksessa on 107 sivua. Toissailtapäivänä ja eilen luin sen läpi ja tein niin sanottuja viimeisiä korjauksia ja jaoin tekstin kolmeen kohtaukseen. Eilen lähetin sen sähköpostiliitteenä Helenan sähköpostiin. Tänään lisään alkuun henkilönimet, roolihahmot. Lisäksi kirjoitan saatteen, johon laitan osoitetietoni ja kerron lyhyesti, mitä Tipit -kuunnelmaluonnoksessa tapahtuu. Muuna kulttuurina luin eteenpäin Eugene O'Neillin näytelmää Pitkän päivän matka yöhön, jota olen lukenut pätkinä viisikymmentä sivua. Käsikirjoitus on vuosilta 1939 – 41 ja sen ensinäytös on ollut 1956. Kirjailija oli halunnut aluksi, että se tulisi julki vasta kaksikymmentäviisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Günter Grassin Koiranvuosia on viimeisillä sivuillaan. Roberto Bolañon 2666 -kirjasta luin eilen loppuun ensimmäisen, Tutkijoiden osan. Pidin.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   





Eilen oli Ernestin päivä. Helena maalasi Ernestin kuvan 1981. Ernest Hemingway syntyi 1899 ja kuoli 1961. Niihin aikoihin, kun Helena maalasi Ernestin, meillä oli menossa Hemingway-kausi. Se ei ole päättynyt kokonaan. On tiettyjä kirjailijoita, jotka ovat jääneet henkisiin matkatavaroihin ja joiden kirjat pysyvät taatusti hyllyssämme. Ernest Hemingway on yksi näitä vaikuttajia. Kirjailijoiden ohella on tietenkin taidemaalareita, kuvanveistäjiä, arkkitehtejä, säveltäjiä ja muusikoita, joihin aina palaa ja joista ammentaa vanhaa ja uutta, kokee elähdyttäviä tunteita ja saa mielen ravintoa, tyyneyttä ja voimaa. Muistelin lukeneeni viimeksi Hemingwayltä Kirjavan sataman, mutta kun kävin tarkistamassa lukemieni kirjojen listasta, näkyi olevan neljä vuotta, kun luin sen viimeksi ja sen jälkeen olen lukenut yhden muun Ernestin kirjan, Afrikan vihreät kunnaat. Siitä on kaksi vuotta.

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(8)

 >>>jatkuu>>>   







Sillä lailla päädyin mukaan päättötyöhön. Tai päättötyöksi. Menimme kirjamessuilta Jätkäsaareen, Kullan vuokrakämpälle ja hän otti minusta kuvia sekä kännykällä että kameralla ja talletti ne tietokoneelle. Enin osa kuvista oli alastonotoksia. Siinä mielessä vapaita alastonkuvia, että minun ei tarvinnut esimerkiksi runkata stondista kameraa varten. Minun ei tarvinnut poseerata. Kullalla ei ollut vaatimuksia.

Kulta?” sanoin jossain välissä.

Niin?”

Kulta katsoi ottamiaan kuvia, katsoi niitä miettivänä, ajatuksen kanssa ja irrotti vasta viiveellä katseensa niistä ja kohdisti huomionsa minuun.

Mistä keksit sen nimen?”

Jälleen olankohautus. Hän on olankohauttelija, ajattelin.

En tiedä”, Kulta vastasi. ”Rehellisesti en tiedä.”

Mä olen jo mieltynyt siihen”, sanoin.

Nimeen?” hän arvioi. Hymy väreili hänen huulillaan. Hymyilevä irokeesi. Mitä nuoret miehet pitävät kampauksestasi? Tällainen kysymys kävi päässä.

Nimeen ja sinuun”, vastasin. Miksi muuten kuvittelisit, että olen täällä, että tulin luoksesi.

Minulla oli kulli, olin alaston ja nuori nainen kuvasi alastomuuttani ja nimenomaan penistä, koska sille oli annettu kuolemantuomio. Ehkä muutenkin. Silti vasta jälkeenpäin tajusin, että emme kumpikaan harkinneet tai en minä ainakaan, että tätä kullia voisi hyödyntää vielä kerran, että tällä ulokkeella voisi tehdä temput, antaa sen toimia ja elää kerran vielä. Se ei käynyt minun mielessäni ja luulen, että ei Kullankaan. En ole kysynyt ja tuskin kysyn vasta. Minulle kulli oli lakannut olemasta jo tuossa vaiheessa. Olin hyvästellyt sen ja silti kapistus, kapinallinen palaa asiaan, tunkee näemmä ajatuksiini milloin vain ja painautuu muka reittä vasten, yllättävästi, kesken kaiken, kutsumatta ja toivomatta. Kosketus tuonpuoleisesta. 


>Kultainen puutarha 3> 


Talvipäivä muuttui pilvisempään suuntaan. Se yllätti meidät molemmat.

Voi sentään”, Kulta sanoi. ”Taivas meni pilveen.”

Katsoimme ulos keittiön ikkunasta. Olimme siirtyneet vaihteeksi sinne puolelle. Joimme teetä. Olin tehnyt meille molemmille voileivät, juustonsiivu ja tomaatinlohko katteena ja värinä.

Haittaako pilvisyys? ajattelin. Haittaa kai sitten?

Sä et halua pilvikuvia?” kysyin.

Pilvisiä haavakuvia. Pilvisiä pikkupillunkuvia. Kutsun sitä pikkupilluksi.

Kulta otti minusta kuvia vaatteet päällä, silmistäni.

Teimme muutoksen suunnitelmiin ja lähdimme hankkimaan televisiota asuntooni. Sisustaminen jatkuu. Se alkoi ja jatkuu näin.

Rahaihmisenä minun ei tarvitse katsoa hintaa, jos en halua. Otimme suunnan Jätkäsaareen ja ajoimme ratikalla kaupungin läpi Verkkokauppaan. On aina ihanaa ajaa ratikalla. Se ei ole muuttunut vuosien myötä. Siinä suhteessa olen yhä lapsi. Pasilan uusien rakennusten ja niiden rinnalla olevien vanhojen patinoitujen seinien ja fasadien välistä, katuja pitkin, jotka ovat olleet olemassa kauan, joita moni on vaeltanut meitä ennen. Historiaa. Kallion yli Kallion toiselle puolelle, Karhupuiston viertä Linjoille, Hakaniemeen, Pitkänsillan yli Kaisaniemeen, puutarha korkeine puunlatvoineen jäämässä taakse oikealle, odottamassa tulevaa kevättä, jonka ensimmäiset enteet olin aistimassa ilmassa. Rautatieaseman ohi, Simonkatua ylös, Kamppi, Ruoholahden villat hetkeksi silmissä ja mielessä kiitollisuus siitä, että ne ovat säilyneet, rantaa kohti ja uudelle Jätkäsaarelle, uudelle ylväälle asuinalueelle. Kiitos myös siitä.

Koska sä voitit Kenossa?” Kulta kysyi. ”Eikun missä se oli?”

Jackpot, jos olet kuullut sellaisesta. Jättipotti.”

Tajusin, että seuralaiseni on varsin viaton uhkapeliasioissa. Ihmettelin myös, että tästä aiheesta, aiheosiosta ei ollut tullut aiemmin puhetta. Kulta Kimonolle oli riittänyt, kun kerroin, että minulla on rahaa, älä huoli. Olin rikas tyttö parka ja se riitti hänelle.

Tietenkin ymmärsin kysymyksen johtuvan tilanteesta. Olimme ostamassa minulle televisiota.

Meinaatko raahata sen jotenkin kaupungin läpi?” Kulta kysyi. Hän tiesi, että laite on isokokoinen tai todennäköisesti olen ostamassa ison vastaanottimen ja joka on hankala käsiteltävä ja painava.

Pyydän tuomaan”, sanoin. ”Jos raha kelpaa, kauppa saa tuoda sen ja asentaa käyttökuntoon. Ostan palvelua ja vaadin sitä.”

Aloitimme Verkkokaupasta. Se oli matkamme reitillä. Lähdin oletuksesta, että telkku löytyy sieltä, että muualla ei tarvitse käydä. Jäimme ratikasta liikkeen edessä. Olin innoissani. Yleensä en nauti erikoisemmin ostoksilla olosta, siinä miehinen piirteeni nousee esiin, mutta minusta oli kiva olla ostoksilla Kullan kanssa. Hänen seuransa mausti homman, teki siitä hohdokkaampaa.

Telkku, johon päädyin ja jonka valitsin aikamme ihmeteltyämme, oli iso, vaan ei markkinoiden suurin. Siinä oli kokoa viisikymmentä tuumaa vai olisiko ollut viisikymmentäkaksi? Hienoa, ajattelin, silloin ja nyt, että tuumamitat työntyvät tällä lailla vaivihkaa elämäämme, nykyaikaan, sinnittelevät mukana todellisuudessa. Reliikit elävät. Tiesin, että tuumat ovat käytössä myös naulojen pituuksina. Nauloja myydään ja ostetaan kaksi ja puolituumaisina ja kolmetuumaisina ja niitä on vielä pitempiä. Työmiehet käyttävät arkikielessä näitä tuumamittoja. Puutavara, rakennuspuutavara on sekin tuumina, kaksi kakkosina ja kaksi kertaa nelosina. Tämän verran olin oppinut ja sisäistänyt lyhyillä harjoittelujaksoilla rakennuksilla koulun yhteydessä, taksvärkkipäivinä ja työhön tutustujana, mutta muuten tämä miehinen maailma ja käsitteistö on jäänyt minulle vieraaksi tai ulkokohtaiseksi. Esimerkiksi autot ja erityisesti ne ovat sellainen erityisala, joka ei ole tarttunut minuun eikä niellyt meikäläistä. Ajoin ajokortin, koska se oli selviö, mutta siihen itsestäänselvyydet päättyivät. Tai melkein. Muistan, että olin hommaamassa heti kortin saatuani omaa autoa, normaali asia ja normaalia käytöstä nuorelta mieheltä siinä tilanteessa, halpaa kulkupeliä, rassia, mutta rahaa ei ollut, joten hanke siirtyi tuonnemmas.

Ja kun niin kävi, järki voitti ja tavoite siirtyi myös muuten. Kokonaan. Alusta loppuun. Tilapäisestä tuli pysyvää. Tiesin sen sisimmässäni jo tuolloin, vaikka kuvittelin muuta. Syvin ja perimmäisin syy siihen, etten hankkinut autoa vaivoikseni, oli toinen: Sydämeni ei ollut mukana asiassa.

Tarkastelimme ja tuijottelimme kymmeniä ellei useampia littuisia ja entistä ohuempia, suoria ja kaarevia televisioruutuja, joita oli pitkä seinä rinnakkain ja alekkain eikä niissä ollut mitään katsomista. Vain terävyydessä ja väreissä oli eroja. Mitä uudempi laite, sitä terävämpi kuva ja paremmat värit. Resoluutio. Sitä viimeisen päälle. Hinnat olivat korkeita.

Valitsin kalliin tuotteen. Miljonääri ostoksilla.

Glup”, Kulta Kimono sanoi vieressäni, kun jäin katsomaan tätä yhtä mahdollista ruutua.

Se huvitti, ääni, sana.

Mitä sanoit?” kysyin.

Aiotko sä ostaa tuon?”

Odottamatta vastausta hän lisäsi: ”Huh.”

Myyjä tuli paikalle. Olen huomannut, että Verkkokaupassa myyjät eivät imeydy kantaan. Kauppa toimii enemmän itsepalveluperiaatteella, mutta näemmä ostoaikeisen näköinen hömelö katsomassa telkkuja panee liikettä myyjiin. Raha. Ymmärrän, että sillä on valtaa ja voimaa. Se nöyrryttää ihmisen. Ja nöyryyttää hänet, joka sallii sen.

Ostin tuotteen. Ilmoitin osoitteen ja kysyin milloin se toimitetaan minulle? Milloin pitää olla paikalla vastaanottamassa?

Käteisellä?” myyjä kysyi toista asiaa.

Kortilla.”

Kun tieto oli selvillä, myyjä pahoitteli, että heillä ei ole kotiintoimituspalvelua: ”Valitan.”

Ei toimitusta, ei kauppaa”, vastasin hymyillen. Tein siitä valintatilanteen. Tunsin hymyn huulillani. Kuulin Kullan äänettömät hyvä-hyvä-kannustukset vierelläni. Hän piti ja nautti tästä. 

>>>jatkuu>>>