>>>jatkuu>>>
Katsoin häneen. Sovitin luottokorttini takaisin lompakkooni ja aukaisin käsilaukkuni. Olin lähdössä pois, esiinnyin niin.
”Hetkinen”, myyjä hätääntyi.
Hän kävi takahuoneessa ja palasi.
”Muuten”, sanoin ennen kuin hän ehti sanoa mitään.
”Niin?” Epäilevänä ja epäluuloisena.
”Kun nyt esittelit näitä ruutuja ja resoluutioita, niin kysyn onko teillä myynnissä sellaista telkkua, mallia, jossa ei ole niitä typeriä ja tarkoituksettomia kanavatunnuksia näkösällä?”
”Anteeksi?”
”Et ymmärtänyt. Niinkö?”
”Niin.”
Selitin uudelleen. Ostotapahtuma oli hidastunut kertaalleen, minusta riippumattomasta syystä, joten en pitänyt väliä, vaikka käyttäisin ja käyttäisimme siihen vielä lisää aikaa. Vai tuliko sellainen vain mieleen siinä: Kysyin löytyykö valikoimasta muuten samanlainen ja yhtä hyvät resoluutiot ja värit näyttävä vastaanotin, mutta josta puutuvat kanavatunnukset, siis ruudulla koko ajan esillä olevat tunnukset?
”Jos muistan oikein, elokuvissa, kun menee elokuvateatteriin, siellä ei kankaalla ole mitään ylimääräisiä kirjaimia ja symboleja elokuvan päällä. Tekstitys, mutta ei muuta.”
Huomasin, että puhun ulkoavaruuden kieltä.
Kulta Kimono nauraa kihersi vieressä ja se vei varmaan osan ja osin myyjän huomion. Oletin, että hän piti puhettani pilkkana? Hän ei käsittänyt.
”Et ymmärtänyt vielä?” sanoin. Hauskaa, ajattelin.
”En.”
Rehellinen. Sen saattoi lukea arvon myyjän ansioksi.
”Toinen puute”, jatkoin. ”Mieluiten ottaisin sellaisen telkun, josta saa poistettua mainokset.”
”Mutta eihän se ole mahdollista.”
”Eikö?” kysyin. En sanonut, että eikö se ole pelkkä tahdon asia?
Lopetin lisäjankkaamisen siihen. Myyjä kysyi osoitteeni. Sovimme päivän, jolloin televisio tuotaisiin. Se oli huomenna. Sovimme ajan.
”Tästä menee korvauksena ylimääräinen kuljetuskustannus”, myyjä huomautti.
”Siitä ei ollut puhe”, tyrmäsin hänet. ”Maksan tämän hinnan, en enempää. Jos ei kelpaa, antaa olla.”
Kävelimme vaitonaisina ja kumpikin sulatellen ilmeisesti mielessään tapahtunutta Kaapelitehtaalle. Kulta Kimono oli hakenut ja saanut sieltä työtilan itselleen. En ollut käynyt siellä ennen. Itse asiassa me kaksi olimme olleet varsin harvakseltaan tekemisissä. Minun sukupuolenvaihdosseurantani ei ollut niin ripeäsykkeistä, että se olisi vaatinut tiheää seurantaa ja muulta osin liikuimme eri piireissä. Kulta liikkui ja oli tekemisissä omien verkostojensa kanssa ja minä olin täydellisesti jollain sivuraiteella.
Se tuli tässä myös eteen. Sukupuolenvaihdosseuraamuksia: En halunnut ylläpitää yhteyksiä entisiin kavereihini, jotka nykyisin olivat ja olisivat virallisesti poikakavereita. Jostain syystä en halunnut olla tekemisissä heidän kanssaan. En kokenut sitä mielekkäänä enkä tarpeellisena enkä hyvänä. Tein pesäeroa sinne ja tänne ja sen seurauksena jäin yksin.
Tämä on kirja yksinäisyydestä, raportti siitä. Enimmäkseen. Lyhytkestoisten valopilkkujen pilkahduksia muun tasaisen harmauden seassa.
Taisin olla allapäin sisimmässäni.
Vuosi sitten, vähemmän aikaa kuin vuosi takaperin, olin vielä miespuolinen nuorukainen, nuorukaisen ja keski-ikäisen välimaastossa varttuva miesihminen, mutta nykyään olen kieltänyt miehisyyteni, pyllistänyt sille ja liittynyt hameveikkoihin.
”Ulkoisesti nainen, joka esittää kaupan myyjille outoja kysymyksiä”, Kulta Kimono sanoi kesken kaiken. Ylitimme siltaa, joka vei törkyvetisen lahdelman, kanaalin yli Jätkäsaaren puolelta lähemmäs Ruoholahtea.
Hän lausui mietteitäni, vaikka olin jo unohtanut ne ja siirtynyt päässäni eteenpäin.
Kulta Kimono ei odottanut minun vastaavan. Hän kertoi, että hänellä oli hyviä, historiallisia kuvia kaapelitehtaalta tai ennemminkin kaapelikeloista varastoaitauksissa pitkin Ruoholahtea.
”Tämä alue oli hyvin erilainen silloin.”
”Uskon”, vastasin.
Käännyimme vasempaan. Kaapelitehdas tuli näkyviin rakennusten takaa. Rakennukset, uusi rakennuskanta, joka muodosti nykyisen Ruoholahden ei miellyttänyt silmääni yhtään enempää kuin ennenkään. Ne olivat oudon väliaikaisen näköisiä. Ne olivat heti valmistuttuaan vanhan ja kulahtaneen näköisiä. Kanikoppeja. Kanakoppeja. Ne eivät näyttäneet ihmisasumuksilta. Ne eivät olleet kunnioitettavia rakennuksia. Niistä oli riisuttu pois kaikki muu tai ylimääräinen, kaikki mikä ei ollut tarpeen asumista varten. Niitä ei ollut tarkoitettu kai viihtymiseen ja vielä vähemmän antamaan silmälle esteettisen näyn.
Nautin sen sijaan Kaapelitehtaan rakennuksesta. Se oli synkkä, mutta siinä oli historia mukana. Se oli elävä ja tunsin, että se oli elänyt ennenkin, toisin kuin valmiiksi kuollut uusrakennuskanta sen ympärillä tai laidalla. Onni, että Kaapelitehdas rajautui mereen ja yhdeltä suunnalta katuverkostoon. Sitä nuo oudot kanikopperot eivät voineet lähestyä. Ne saattoivat vain kumarrella isompaansa, kumarrella ja vaipua omaksi kurjaksi lähiökseen, slummiutua.
Sisältä Kaapelitehdas oli kuin unelma. Hienot tilat ja tunnelma.
Kuljin Kulta Kimonon perässä ja olin onnellinen hänen puolestaan. Hän oli päässyt hyvään paikkaan. Kaapelitehdas oli oikea viitekehys hänelle.
En ollut kateellinen. Kuka hyvänsä mies tilallani olisi ollut ensin kateellinen ja vasta sitten mahdollisesti jotain muuta. Se ero on meissä naisissa ja miehissä. Se ero erottaa meidät ikuisiksi ajoiksi, kaikessa ja kaikkialla. Se ero ei häviä eikä sitä hävitä mikään.
Vanhoja kuvia. Mustavalkoisia kuvia kadulta, Itämerenkatu, Itälahdenkatu, jompi kumpi tai ainakin sinne päin, jota rajasivat toiselta puolelta pajat tai varastot ja toinen puoli oli pelkkää, pitkää lankku- ja lauta-aitaa, joka näkyi jatkuvan koko kadun suoran ja paikoin aidan yli erottuivat isoimpien, jättimäisten, puisten kaapelikelojen yläkaaret. Ne herättivät kysymyksen olivatko itse kaapelikelat pysyneet samanlaisina, vaikka kaapelien valmistus oli nykyisin varmaan toisenlaista, kehittyneempää ja jalostuneempaa kuin siihen aikaan, jolta kuvat olivat?
”Osa niistä on melkein sata vuotta vanhoja”, Kulta Kimono esitteli.
Hän kertoi, että alue oli ollut samanlaista kuin kuvissa vielä viisikymmentä vuotta sitten ja Jätkäsaari oli pysynyt satama-alueena sitäkin kauemmin. Metron jatkuminen Ruoholahteen toi alueelle kauppakeskuksen ja ensimmäiset asuinkerrostalot vajaa kolmekymmentä vuotta sitten.
”Kaikki on tapahtunut niin hiljattain, yllättäen”, Kulta Kimono puhui kuin vanha, viisas muori. ”Nyt metro kulkee Espoon perukoille asti. Muutos on nopeaa.”
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti