Kaunis kesäpäivä

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(39)

 >>>jatkuu>>>  









Kaken ilme on sellainen, että kysyn oliko olemassa myös toinen syy? Mikä?

Ei ollut”, hän vastaa, mutta ilme kertoo muuta: ”Mun osalta halu olla siinä touhussa mukana loppui, kun tuli VAR.”

Toistan: ”Kun tuli var?”

Se on videotarkistus, jos et tiennyt.”

En. En tiennyt.

Siitä alkaen jalkapallo on ryvettynyt pahasti. Tiedätkö, että nyt toiset tekee jopa niin, että ne ottelee pelin loppuun asti ja tuomarineuvosto kelaa pelin päätyttyä läpi tehtyjä maaleja ja karsii osan pois, jos karsii. Tajuatko? Tajuat varmaan mitä mä selitän, mutta kysyin siinä mielessä, että tajuatko sä sellaista käytäntöä, että peli ei pääty, vaikka se päättyy, ettei tiedä välttämättä, kun lähtee katsomosta miten siinä kävi? Perutaanko jotain.”

En ymmärtänyt täysin eikä tuntunut siltä, että alkaisi edes kiinnostaa.

Anteeksi”, Kake pyysi. ”Typerä puheenaihe.”

Ei mitään”, vähättelin.

Kaken lautanen on melkein tyhjä. Se mittasi meille aikaa. Huomasin, että Kake katsoi sitä, viimeistä slaissia odottamassa haarukkaa ja veistä. Syö ennen kuin jäähtyy, kehotan mielessäni.

Näemmekö vielä?”

Kake katsoo minua odottavana.

Annanko sulle kännyn numeron?” kysyn.

Sä taisit antaa sen jo eilen.”

En muista.”

No anna.”

Kake tallentaa puhelinnumeroni omaan kännykkäänsä, laittaa luurin pois ja jatkaa ruokailua. Kun hän on syönyt kaiken, hän kysyy onko hänen lupa soittaa minulle?

On”, vastaan.

Kiva.”

Hän hymyilee, tarttuu tuoppiin ja juo siivun.

Odotan, että hän sanoo: Soitan, jos on asiaa. Mietin mitä muuta hän mahtaa sanoa seuraavaksi? Jotain turvallista tähän hetkeen. Me kaipaamme sitä niin. Minä kaipaan.

Sä laitat sitten sen oman pakettisi?”

Se ei ollut kommentti, jota olin odottanut. Olen näemmä kehno arvaamaan. Missä muussa ja missä kaikessa muussa olen kehno? Ajatuksissa? Teoissa?

Laitan”, vastaan.

Eli me olemme sillä tavalla seuraavaksi yhteydessä.”

Niin.”


Taas se sana. Onko joku tutkinut, tehnyt väistöskirjan yhdestä suomalaisesta sanasta, joka sopii hetkestä hetkeen: Yleisin suomalainen sana. Yleisimmin käytössä oleva suomalais-ugrilaisen kieliperheen käyttämä sana. Kulunut ja vanha, mutta ei niin kehno. Ei kehno laisin. Niin. 


>Jälkeentuleville>


Hei taas, Kake. Kiitos viimeisestä. En tiedä luetko tai kuunteletko sinä tämän, mutta ehkä. Toivon mukaan. Kuvittelen, että olet sen verran utelias, että avaat tiedoston ja luet sen, kun saat sen käsiisi. Otat kopion ennen kuin lähetät postin avaruuteen. Työ ensin, tehtävä. Luet näitä rivejä sillä aikaa, kun soitat meille radionkuuntelijoille levyjä.

Lisään tähän, että en pidä juuri nyt radiota auki, koska tallennuslaitteeni, korjaan oma kykyni keskittyä sekä tähän puheen tuottamiseen ja stilisointiin ja samaan aikaan radion kuunteluun ei onnistu. Toiset pystyvät keskittymään yhtä aikaa useampaan askareeseen kerrallaan, mutta minun kykyni ovat tältä osin rajalliset.

Tallennuslaitteita on monenlaisia. Ihmisen pää on yksi prosessori.

En lähde kuuntelemaan tässä välissä pikaisesti mitä kaikkea merkittävää ja mahtavaa puhuimme tänään aiemmin pizzeriassa. Siksi en muista sanoinko jo, että minusta oli, on kiva keskustella sun kanssa. Viihdyn seurassasi. Mainitsin sen toisen asian aiemmin, muistan: Annoin anteeksi eilisen, viimeöisen hölmöilysi, typerät sanasi. En muistele niitä enää.

Tähän tuli nyt jonkinlainen tauko. Minulla oli mielessä paljon sanottavaa, sekä yleisesti että sinulle Kake, mutta yhtäkkiä pää pyyhkiytyi tyhjäksi. Onko avaruustuuli käynyt tuivertamassa päässäni?

Mitä minun pitää ja pitäisi kertoa jälkeenjääville? Kerron mitä hyvänsä, he eivät ymmärrä viestiäni. Pelkään näin. He eivät saa välttämättä selvää käsialastani? Ehkä heiltä puuttuvat silmät? Saavatko he siinä tapauksessa selon äänestä? Kuulevat ääntä, toivotaan, mutta osaavatko he erottaa siinä kieltä, merkityksien jonon ja kokonaisuuden?

Huomaat, että ajattelen kaikkea hullua. Mitä enemmän ajattelen tai kysyn asioita itseltäni, sitä enemmän kysymyksiä, uusia ja uusia kysymyksiä nousee esiin edellisten takaa. Kysymykset lisäävät kysymyksiä.

Entä jos keskittyisin meihin, kertoisin kaikelle maailmankaikkeudelle, että planeetalla maa eli kerran pieni kansa, pieni eloyhteisö, jossa oli puolet luontoa ja toinen puoli valjastettua, pilattua, ihmisen valtaamaa elintilaa. Ihmisten määrä yksilöissä laskettuna oli kahdeksan miljardia. Pysähdyin taas tähän lukuun. Niin on käynyt ennenkin. Onko niillä tulevaisuuden olioilla, hahmoilla, jotka toivottavasti saavat tämän muistelon käsiinsä, onko heillä käytössä matematiikassa kymmenlukujärjestelmä vai binääritekniikka? Onko matematiikka tuttu ylipäätään?

Kun sanon miljardi, mitä se on ilmaistuna binäärinä? En tiedä. Ei raksuta.

Pitäisikö muuntaa osa tästä jälkeenjäävästä, mahdollisesti ja toivottavasti jälkeenjäävästä dokumentaatiosta, matematiikaksi? Kysymys on turha, sillä minun matemaattinen tietämykseni ja osaamiseni ei tarjoa edellytyksiä sille. Yksi plus yksi on kaksi. Voisin piirtää yhden hepun, tikku-ukon ja toisen, panna näiden välille plus -merkin ja ukkojen jälkeen yhtä kuin -merkin ja piirtäisin kaksosen tai kaksi tikku-ukkoa rinnatusten. Voisin panna ne seisomaan käsi kädessä.

Tajusin sitä paitsi, että tiedoston digitaalinen pakkaaminen on sen muuttamista matemaattiseen muotoon. Oletan. Kone tekee sen minulle valmiiksi ja tekee käännön hetkessä. Näemmä, kun se on näin helppoa ja vaivatonta, sitä ei huomaa eikä muista.

Keskittyä meihin? Siinä tapauksessa alku kuuluisi olla sadunhohtoinen: Olipa kerran kaksi vasta aikuisuutensa kynnyksellä olevaa nuorta henkilöä, Korsi ja Orvokki. Toinen, Korsi, oli uljasryhtinen ja pitkä ja toinen, Orvokki, kaunis katsella. Huomio: Saa huijata. He asuivat kahdestaan pienellä planeetalla ja elivät ja tulivat toimeen avaruuden katselemisella. Heillä ei ollut muutakaan askaretta eikä työtä eikä tekemistä. Heillä oli vain aikaa, mutta sitä ei ollut suotu sentään ylenpalttisesti. Ajan alalaji ajassa, erillinen elinaika, oli rajoitettu, joten he elivät vain keväästä syksyyn, joka tällä planeetalla oli yksi päivännäkö. Heille paistoi päivä koko päivän ja siis koko yhtäjaksoisen elämän aurinko. Se siirtyi heidän ylitseen oikealta vasemmalle. Siinä planeetalla oli kierto niin päin. He eivät saaneet eivätkä saattaneet nähdä eivätkä tienneet, että auringon kirkkauden takana oli suunnaton tähtien paljous. Kirkkaus peitti sen.

Jätän tämän, vaikka en tiedä onko siinä järkeä. Jättää monimerkitysellisesti. 

>>>jatkuu>>>




tiistai 29. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  








Kolme metriä luoteistuulta. Laineiden liplatusta. Tienpenkkojen heinikot oli ajettu. Jalkapallovalvojaisten takia yöunet jäivät neljään tuntiin. Eilen ensin Kroatian ja Espanjan välinen ottelu meni jatkoajalle, jolloin Espanja voitti ja myöhäisottelussa, Ranska vastaan Sveitsi, päädyttiin rankkareihin asti. Kymmenestä laukaisijasta yksi, viimeinen epäonnistui, Mbappe, supersankari, jonka odotettiin kirjoittavan historiaa, mutta jolle jäi maalitili avaamatta näissä kisoissa. Sveitsi pelasi hienosti eikä haitannut, vaikka valmentaja otti kirkkaimmat tähdet pois, sillä himmeämmät osoittautuivat yhtä hyviksi. Yllätyksiä, jotka eivät ole yllätyksiä, koska niiden luonne on tällainen, ne ovat odottamattomia ja uskomattomia ja lyövät ällikällä. Valmentajien ilmeet kiehtovat, ensin Dechamps oli epäuskoisen järkyttynyt, kun Sveitsin joukkue tuli varpaille, rentoutui ja tyyntyi, kun omat pelaajat ottivat tilanteen hallintaansa ja johtivat kahdella maalilla ja lopulta hailuin silmin, kun peli oli jatkoajalla ja odotti enää rankkarikilpailu. Työelämän vuoristorataa urheilussa.









maanantai 28. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Unkarissa ja Espanjassa katsomot olivat täynnä, kun Tshekin joukkue näytti olevansa parempi kuin Hollanti ja Belgia kovempi kuin Portugali. Christiano Ronaldo sai kokea pettymyksen, hän oli kai eniten median kiinnostuksen kohteena, mutta toisaalta eikö Ronaldo ole voittanut kaiken urallaan, saanut enemmän kuin kukaan toinen jalkapalloilija? Pitäisikö hänelle varata vielä enemmän? Palasimme uimarannalta. Heinät reunustivat monimuotoisina erilaisin töyhdöin tienpenkkoja. Järvellä ui levärantuja vai onko se vuorostaan heinien siitepölyä? Kaukainen käki kukkui.










 

sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Rantatien laidassa kukkivat mesiangervot ja maitohorsmat. Vuorotellen kesää mennen. William Carlos Williams: Spring and All. Runoja, proosakatkelmia, manifesti runouden ja mielikuvituksen puolesta ja rajanvetoa runouden ja proosan välillä. Sain kirjan lahjaksi. Näitä on merkkipäiviä, jolloin muistamme toisiamme pienin lahjoin. Siirsin muut kirjat syrjään ja luin tämän ensimmäisenä, osin kahteen kertaan enkä silti ymmärtänyt kaikkea. Spring and All on ilmestynyt alunperin 1923, vanhaa tekstiä siis, mutta pidin sitä modernina.











 

lauantai 26. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(38)

 >>>jatkuu>>>  









Kake katsoo minua: ”Mä olen iloinen, että sain tutustua sinuun. Tässä elämässä.” 

Jäähyväiset, käsitän. Niistä on kyse. 

Mä olen iloinen myös”, sanon. Olen oikeasti. 

Annoitko mulle jo anteeksi typerät sanani?”

Annoin. Ne olivat vain sanoja.”

Kaken annos tulee, samaa pepperonia päällä, jota otin itselleni. Valkosipuli tuoksuu. Ajattelen, että tämän kerran sain haistaa vielä valkosipulin tuoksun pizzan päällä. Ehkä ja toivon mukaan saan haistaa sitä vielä kerran tämän perään, vielä uudestaan.

Kake ripottelee oreganoa pizzan päälle, viipaloi sitä.

Otatko?” hän kysyy.

Kiitos en. Olen täynnä.”

Toistaiseksi. Ajattelen, että voisin ottaa oluen. Sanon sen ja Kake vastaa: ”Sama täällä.”

Hän kaivaa setelin taskustaan. Hänellä näkyy olevan rahaa siltään taskussa. Mietin oliko hänellä rahat samalla lailla huolimattomasti työnnettynä taskuun myös eilen illalla? Oliko tämä hänen tyylinsä?

Saanko maksaa?” Kake kysyy.

Jos haluat.”

Kake ojentaa rahan, setelin minulle, kuin selviönä, että minä nousen ja käyn hänen syödessä hakemassa tuopit meille. Nousen, luurit yhä korvilla ja toinen niistä sojottaen sivulle niin, että pysyn mukana tässä huterassa maailmassa.

Kaksi pientä tuoppia”, pyydän.

Saanko nähdä henkilötiedot?”

Saat.”

Ojennan henkkarini. Tarjoilija tutkii niitä ja antaa takaisin ja katsoo samalla kasvojani. Ajattelen, että tätä pitää kestää ikuisuus ennen kuin tällainen kyylääminen lakkaa. Kymmenen vuoden päästä olen ehkä ulkoiselta olemukseltani sen näköinen, että ikää ei kysytä. Ajattelen näin, mutta taustalla kulkee toinen ajatus. Se on kuin nauhana näytön alareunassa, tiedotus jostain. Siinä tiedotteessa muistutetaan, että en tarvitse olettamani pituista ikuisuutta. Minulle on valittu lyhennetty versio, pikakelaus yhdestä elämästä.

Kiitos”, sanon. Maksan.

Kiitos”, myyjä sanoo ja antaa rahasta takaisin. Hänen äänensä koristaa muutaman repliikin osalta tätä korjailtua live-lähetystä ja tallennetta. Hän on mukana, ääni ja ihminen, jolla ei ole tiedotettua, dokumentoitua identiteettiä. 

Minun on, ajattelen. Se tuli julki jo johdantoteksteissä.

Kiitos”, kiitin. Vien molemmat tuopit ja rahat mennessäni pöytään. Lasken rahat ja toisen tuopin Kaken lautasen viereen.

Kiitos”, hän kiittää.

Mitä arvon lukija ja kuuntelija tuumaa sanasta: Kiitos? Se toistuu toistumistaan.

Kake on syönyt kolmanneksen pizzastaan. Ajattelen, että ruokahalu jää viimeiseksi, jano. Ihminen voi häiriintyä niin pahoin, että hän ei saa enää unta, ei nukahda ja nukahdettuaan säpsähtelee hereille. Uni on katkonaista torkahtelua. Toistaiseksi en ole kokenut vielä sitä. Toistaiseksi olen tuntenut myös nälkää ja olen tuntenut tyydytystä syödessäni ja nälän kadotessa. Normaalia. Nyt maistan tuopista. Oikeastaan olisi pitänyt ottaa tölkki tai pullo, sillä kapakoiden hanaoluissa voi olla pöpöjä, sanomisen ja huomauttamisen varaa. Hanaoluesta voi saada pahimmillaan paskataudin.

Haittaisiko se? Juuri kun maailmassa alkaa rytistä ja maailmankaikkeus natisee liitoksistaan, meikäläinen istuu vessassa pöntöllä ja seuraa tapahtumia kännykästä. Seuraa, jos kiinnostaa. Kunnon taudissa mielenkiinto vähenee. Kovan taudin kourissa toivoo kuolemaa vapahduksena, ylipäätään vapahdusta eikä haittaa, vaikka se tarkoittaisi kuolemaa. Pääasia, että tuska, kipu, paha olo helpottaa. Maksoi mitä maksoi.

Mikrofoni odottaa yhä lisä-ääniä. Joutessaan se rekisteröi ja tallentaa herra pizzansyöjän ruokailun tuottamia ääniä. Herra kirskauttaa välillä veitsellään lautasta, mutta on muuten sisäsiistin äänetön. Hän ei maiskuta. Hän ei ryystä nauttiessaan olutta tuopista.

Kake nostaa peukalon pystyyn minulle merkiksi.

Hyvää”, hän sanoo. ”Suositukset olivat kohdallaan.”

Monelta sä menet töihin?” kysyn.

Vähän riippuu.”

Kake hakee kelloa seinältä, punoo päätä, niskaa, ei löydä sitä.

Neljätoista kaksikymmentä”, sanon.

Kake nyökkää.

Kohta”, hän sanoo.

Onko se laitonta vai laillista?” kysyn. ”Lähettäminen?”

Ymmärsin”, Kake vastaa. Hän syö suun tyhjäksi ennen kuin jatkaa: ”Laillista tai laitonta, en tiedä. Haluatko, että mä kysyn sitä joltain?”

En”, vastaan. ”En halua.”

Kake nyökkii, syö. Hän ei jäähdyttele ruokaansa. Tuoksu saa syljen erittymään suuhuni. Oikeastaan ottaisin mielelläni vielä haukun, mutta en sano kuitenkaan mitään. Ajattelen, että se on se, kun katson hänen ruokailuaan. Ruuan näkeminen on yksi, haistaminen toinen, kuuleminen ehkä kolmas. Kuulemisesta en ole varma, mutta näkö ja haju ovat ruoka-aisteja. Maku myös, mutta oletan, että maku ja haju ovat ainakin puoliksi samaa aistia tai aistiperustaa.

Tiedenainen tarinoi.

Kyllä”, Kake sanoo kesken haukkapalojen, yllättävästi. En tiedä mihin, missä merkityksessä?

Hän pyydystää sopivan suupalan haarukan piikkeihin ja vie sen suuhunsa. Suu aukeaa, huulet erkanevat ja sulkeutuvat. Haarukka palaa lautaselle pöydälle. Kake ei ole ajanut partaansa tänä aamuna. Hänellä on sänki. Onko hän päättänyt olla ajamatta sitä koskaan enää? En kysy sitä.

Kyllä”, Kake toistaa, minulle ja itselleen. ”Menen tämän jälkeen ja oluen jälkeen töihin. Tiedätkö meillä on siellä toimituksessa vähän rento meininki.”

En tiedä, ajattelen. Tiedän niin kovin vähän ja kovin vähästä. Pääsen varmaan taivaaseen, jos sellainen on, koska olen niin viaton ja naiivi? Ja aion pysyä sellaisena. En ole päättänyt erikseen mitään, mutta minulla on kielto valmiina takaraivossa, jos Kake saisi esimerkiksi päähänsä ehdottaa pientä tai isoa seksileikkiä. En halua sitä. En halua muuttaa tapojani enkä muuttaa tässä maailmassa mitään. En ole ehkä järkevin kaikista ihmisistä, mutta en ole yrittänytkään sitä.

Työilmapiiri on hyvä”, Kake kertoo. Hän juo olutta. ”Meillä ei kiusata.”

Hienoa”, kehun.

Me olemme päättäneet sen porukalla. Liioittelen tai siis puhun sitä muunneltua. Totuus on, että paikallisradion toimituksessa oli se ilmapiiri ja käytäntö jo olemassa ja oli ollut ties kuinka kauan siihen mennessä, kun mä menin sinne. Eli en ollut henkilökohtaisesti päättämässä mitään, mukana siinä.”

Et mennyt Kumpula-Areenalle töihin?” vaihdoin aihetta.

Kake mietti sekunteja: ”En. Se tuli mieleen vasta sen jälkeen, kun olin aloittanut radiossa.”

Et ilennyt lähteä heti saman tien toiseen firmaan?”

En. En ilennyt.” 

>>>jatkuu>>>




perjantai 25. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Pieni kyy oli kuollut tielle ja sammakko rusentunut. Luin Claude Simonin kirjan Vinden, kolmaskymmenenskuudes kirja tänä vuonna ja toissapäivänä Juha Mannerkorven Päivänsinet, kolmaskymmenesseitsemäs. Olen pitänyt ja luullut Juha Mannerkorven olevan pelkkä runoilija. Puhdas runoilija. Hataraa, ohutta kulttuuritietoutta. Runoilija, kääntäjä, kuunnelman- ja näytelmäntekijä, proosaa, yhtenä Päivänsinet. Se on köynnöskasvi, jonka kukat kestävät yhden päivän. Juha Mannerkorpi pitää päiväkirjaa päivänsinistä. Hän on vaikeasti sairas ja viettää päivänsä sisällä. Hän on kieltäytynyt lääkärin suosittelemasta leikkauksesta ja tekee kuolemaa. Luin tekstiä kuolemankirjana. Claude Simonilta olen lukenut aiemmin romaanit Ruoho, Flanderin tie, Georgica ja Loistohotelli. Ruoho on suurin suosikkini. Olen lukenut sen kolme tai neljä kertaa. Vinden on samaa Simonin koukertelevaa tyyliä, jossa juoni hämärtyy ja on hämärä, huomio kaikessa muussa tärkeämmässä. Pidin.















torstai 24. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  







Kahtena sunnuntaina olen ostanut hesarin. Odotin, että niissä olisi ollut enemmän jalkapallon em-kisoista vai pitääkö sanoa vielä enemmän. Tuoreemmassa numerossa oli mielikuvitusta hersyttävä juttu avaruusfyysikko Minna Palmrothista, suomalaisesta huippuasiantuntijasta, joka ilmoitti, että hän ei halua mennä avaruuteen. Siellä menee terveys. Palmroth keskittyy avaruusromujen turvalliseen hävittämiseen, siihen tutkimukseen ja hän ennakoi, että piakkoin on tulossa raju avaruusmyrsky, jollaisia on rekisteröity vuosisadan ja sadanviidenkymmenen vuoden välein. On aika. Minna Palmrothin opiskelijakaverit ja tiedeyhteisö kummastelivat hänen suuntautumistaan tällaiseen marginaaliseen alueeseen ja väittivät myös, että tietokoneiden kapasiteetti ei riitä kattavaan kartoitukseen ja mallintamiseen. Palmroth vastasi tekevänsä mallia tulevaisuuden tietokoneelle. Omassa elämässäni olen törmännyt kahdesti saman tyyppiseen asennoitumiseen. Yhdeksänkymmentäluvulla olin töissä tekemisissä tietokoneen kanssa. Se oli 286 ja silloin oli jo olemassa 386 ja uutena 486. Luin Pentiumista ja mainitsin firman tietokoneammattilaiselle, että se on tulossa seuraavaksi. Kaveri tuhahti ja vastasi, että sitä ei tapahdu pitkään aikaan. Samoihin aikoihin sukulaismies kysyi Helenalta ja minulta milloin hankimme puhelimen? Helena vastasi, että sen jälkeen, kun radiopuhelimet muuttuvat arkipäiväksi. Vastaus oli tietenkin, että sitä aikaa saatte odottaa. Odotimmekohan vuoden? Vielä ylimäärinen kevennys: Tuona samana yhdeksänkymmentälukuna asioimme Alkossa ja kun menimme kassalle, minulle välähti, että voin maksaa luottokortilla. Se sai myyjän katsomaan monttu auki, eihän sellainen ole mahdollista ja kun pääsimme ulos jalkakäytävälle – no ei siitä enempää.