Kahtena sunnuntaina olen ostanut hesarin. Odotin, että niissä olisi ollut enemmän jalkapallon em-kisoista vai pitääkö sanoa vielä enemmän. Tuoreemmassa numerossa oli mielikuvitusta hersyttävä juttu avaruusfyysikko Minna Palmrothista, suomalaisesta huippuasiantuntijasta, joka ilmoitti, että hän ei halua mennä avaruuteen. Siellä menee terveys. Palmroth keskittyy avaruusromujen turvalliseen hävittämiseen, siihen tutkimukseen ja hän ennakoi, että piakkoin on tulossa raju avaruusmyrsky, jollaisia on rekisteröity vuosisadan ja sadanviidenkymmenen vuoden välein. On aika. Minna Palmrothin opiskelijakaverit ja tiedeyhteisö kummastelivat hänen suuntautumistaan tällaiseen marginaaliseen alueeseen ja väittivät myös, että tietokoneiden kapasiteetti ei riitä kattavaan kartoitukseen ja mallintamiseen. Palmroth vastasi tekevänsä mallia tulevaisuuden tietokoneelle. Omassa elämässäni olen törmännyt kahdesti saman tyyppiseen asennoitumiseen. Yhdeksänkymmentäluvulla olin töissä tekemisissä tietokoneen kanssa. Se oli 286 ja silloin oli jo olemassa 386 ja uutena 486. Luin Pentiumista ja mainitsin firman tietokoneammattilaiselle, että se on tulossa seuraavaksi. Kaveri tuhahti ja vastasi, että sitä ei tapahdu pitkään aikaan. Samoihin aikoihin sukulaismies kysyi Helenalta ja minulta milloin hankimme puhelimen? Helena vastasi, että sen jälkeen, kun radiopuhelimet muuttuvat arkipäiväksi. Vastaus oli tietenkin, että sitä aikaa saatte odottaa. Odotimmekohan vuoden? Vielä ylimäärinen kevennys: Tuona samana yhdeksänkymmentälukuna asioimme Alkossa ja kun menimme kassalle, minulle välähti, että voin maksaa luottokortilla. Se sai myyjän katsomaan monttu auki, eihän sellainen ole mahdollista ja kun pääsimme ulos jalkakäytävälle – no ei siitä enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti