Terveisiä Taavetista

  

Ernest Hemingwayn kertomus Vanhus ja meri oli neljäkymmeneskuudes lukemani kirja tänä vuonna. Olen lukenut sen ennen kaksi tai kolme kertaa. Sitä luettiin muistaakseni myös koulussa. Kirja tuli julki vuonna 1952 ja kaksi vuotta myöhemmin Ernest Hemingway sai kirjallisuuden nobel -palkinnon. Vanhus ja meri oli yksi tärkeä tekijä ja vaikuttaja siinä. Hyvä kirja se on edelleen. Nuori poika, oliko nimeltään Manolin on siinä mukana kontrastina ja todistamassa vanhan kalastajan epäonnea ja musertavan kovia koettelemuksia. Vanhahtavaa Tauno Tainion suomennoksessa oli, että kirjassa puhuttiin pesäpallosta eikä baseballista.

Terveisiä Taavetista

 

Luin Don DeLillon kirjan Omegapiste. Neljäskymmenesviides lukemani kirja tänä vuonna. Omegapiste on pieni kirja, lyhyt, pienoisromaani ennemmin kuin romaani. Ennakko-odotukseni oli, että se olisi kirjailijan välikirja, kirjoitettu jo iän painaessa ja kustantajan patistamana, julkaistu 2010, mutta oli miten oli, kirja oli upea. DeLillo sai sisällytettyä vähään tekstiin paljon tapahtumista, vaikka kirja kuvaa tapahtumattomuutta ja muutoksen hitautta. Pääsin myös taas mukaan autiomaahan, turvallisesti nojatuolissa. Alan asua Sonorassa tai Mojavessa. David Foster Wallacen Infinite Jestissä oli autiomaa mukana ja Roberto Bolanon kirjoissa 2666 ja Kesyttömät etsivät. Näen silmissäni lännenfilmien karuja autiomaita ja Paris, Texas -elokuvan alkupuolen, kun puhumaton mies nykyajassa kävelee suoraan aavikon kaktusten lomaan. Omegapisteen kansi on myös hieno. Kansitaidetta, oma lukunsa. Ensimmäisellä vilkaisulla siinä ei ollut sen kummempaa, mutta nähtävää kertyi kerta kerralta lisää. Suljin lukiessani kirjan aina välillä tutkiakseni kannen kuvia. Luin Omegapisteen originaalin nimen sisäliepeestä – Point Omega ja huomasin, että suomenkielisen opuksen kannessa oli käytetty pistettä tavuviivan tilalla.

 

Kun kuu kääntää kasvot(45)

   >>>jatkuu>>> 

”Viimeinen lukusessio”, jatkoin puheen tuottoa. ”Teen niin, että lausun julki hajanaisia viime hetken ajatuksia ja mietelmiä ja kuuntelen ne läpi, teen tarvittavat korjaukset ja vastaavat, lähetän tallenteen Kakelle, sinulle Kake ja sen tehtyäni suljen tämän tietsikan, keitän ehkä teetä vaihteeksi ja käyn parvekkeella nähdäkseni onko pilviverho repeytynyt vai ei ja miltä maailma näyttää noin muuten? Avaan kenties television.”

Olin hiljaa hetken ennen kuin jatkoin: ”Minua ei huvita puhua enempää. Minua ei huvittaisi enää edes lähettää tätä viestiä, mutta teen sen kuitenkin, kun tuli luvattua. Yksi olennainen syy on se, että saanpa sanoa sinulle Kake viimeiset terveiset. Toivon vain, että kello ja kellonaika ei harppaa tällä välin kerrasta ja kerralla uuteen ulottuvuuteen ja karkaa minulta ja koko maailmalta. Eli toivon, että ehdit lukea tämän tarinan. Harmi, että se on näin pitkä. Harmi, kun en tiivistänyt sitä ajoissa. Ihminen on sellainen lörppö. Juttua tulee, vaikka siinä ei olisi mitään järkeä.”

Mietin kaksi sekuntia: ”Rakkaat terveiset Jenniltä. Nähdään.” 

ARKISTOLIITE

Arkistoin ylläolevan radioviestin, joka on lähetetty Maasta. Se on sadaskahdeksas tähän mennessä vastaanotettu, epävirallinen yksityishenkilön yhteydenotto avaruuslentomme aikana, joten numeroin sen sillä numerotunnuksella. Viesti on vastaanotettu syyskuun kahdeskymmenes päivä vuonna 2028. Se on toistaiseksi ensimmäinen ja ainoa suomenkielinen eli lähetetty kotimaastani. Kielen takia kiinnostuin siitä ja luin sen vapaa-ajalla ja päätin kirjoittaa siihen liitteeksi muutaman sanan omasta puolestani.

Nimeni on Frans Lohja. Olen astronautti, marsnautti ja huolehdin muun muassa avaruusaluksemme ravintohuollosta. Siihen liittyvät ruokatarpeista huolehtimisen ohella myös juoma- ja käyttöveden huolto ja käymälätekniikan seuranta ja huolto. Nämä kuuluvat suljetun vedenkierron välttämättömyyksiin.

Tämän akselinsa ympäri hallitusti pyörivän, osapaineistetun avaruusaluksen nimi on Mars 2028. Numerotunnus viittaa lähtövuoteen Maa -planeetalta kohti Marsia. Kalenterissamme on menossa matkavuorokausi 76. Olemme kalenterin osalta synkronissa maanpäällisten kalentereiden kanssa eli seuraamme maan aikaa. Matkamme on lähestymässä planeettojen Maa ja Mars puoliväliä. Tiedottava radioyhteys maanpäällisen lennonjohdon ja Mars 2028 -aluksemme välillä tapahtuu vaihdellen kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen minuutin jaksoissa edestakaisin ympäri vuorokauden. Olemme siltä osin hyvin ja riittävästi perillä maan tilanteesta ja seuraamme koko miehistö sitä hyvin huolestuneina.

Olemme maailman kaikkien aikojen ensimmäinen retkikunta Maasta menossa Marsiin. Alunperin riski- ja epävarmuustekijät on tiedetty suuriksi. Keskustelua on käyty siitä onko mahdollista palata Marsista takaisin Maahan? Koska tästä ei ole ollut takeita edes ennen nykyistä vaaraa siitä, että Maa -planeetta voi joutua törmäystilanteeseen, ei tietenkään ole voinut olla, meidän marsnauttien koulutuksessa on ollut ylimääräisenä, vaikka pakollisena, psyykkinen valmistautuminen tulevaan kuolemaan avaruudessa ja elämän ja omaisten menettämiseen. Nyt tiedossa oleva todennäköinen Maa -planeetan törmääminen lähes planeetankokoisen asteroidin kanssa muuttaa asioita myös täällä Marsia kohti vaeltavalla avaruusaluksella. Jos maa tuhoutuu, paluu maahan ei ole olemassa enää edes vaihtoehtona. Silloin olemme täällä avaruudessa niin omillamme kuin olemme.

Koko Mars 2028 miehistö on myötätuntoisina hengessä mukana maan kohtalonhetkissä. Meillä kaikilla marsnauteilla on vanhempamme, isovanhempamme ja myös veljemme ja siskomme, keillä on ja erilukuinen joukko kaukaisempia sukulaisia ja ystäviä ja naapureita, joiden kaikkien tiedämme ja pelkäämme olevan nopean, sukupuuttoon päättyvän tuhon partaalla. Spekuloimme mahdollisuudella, että tähänastiset tietokonelaskelmat ovat virheelliset, vaikka se tuntuu epätodennäköiseltä. Toivomme sitä silti.

Jos maapallo tuhoutuu, emme saa siitä avaruusasemallemme mitään varsinaista tiedotusta. Se, että ei tule ilmoitusta, pitää kuitenkin sisällään tuhon merkityksen. Me kuulemme jatkossa maan ottavan yhteyttä luotaimeen siinä tapauksessa, jos pahin ei tapahdu ja asteroidi ohittaa myös tällä toisella kerralla maan ilman törmäystä.

Toistaiseksi ja kirjoittaessani parhaillaan tätä alkuperäisen viestin liitettä radioyhteys maan ja Mars 2028 -avaruusaseman välillä on toiminut normaalisti. Jatkuva edestakainen viestinnän virta. Täällä kaukana avaruudessa, irti kaikesta, se tuntuu kuin turvallisilta sydämenlyönneiltä. Korostan, että kukaan tällä aluksella ei toivo edes unissaan, että maa tuhoutuisi.

Tämä avaruusalus tai -asema, enemmän pitäisin sitä jälkimmäisenä, on koottu samalla tavoin ja samalla periaatteella kuin ISS -avaruusasema, joka kiertää radallaan maapalloa. ISS on rakennettu vähitellen toimittamalla maan ilmakehän läpi planeetan ulkopuoliseen avaruuteen materiaalia kantoraketein kuorma kerrallaan. Se kokemus, jota on saatu ISS:n rakennustyöstä on auttanut ja helpottanut Mars 2028 -avaruusaseman rakentamista.

Olemme jatkuvasti virallisesti yhteydessä sekä Maan viranomaisiin ja lennonjohtoon että myös ISS -asemalla parhaillaan toimivaan miehistöön. Koemme olevamme jälkimmäisten kanssa samassa tilanteessa sikäli, että olemme molemmat ryhmät avaruudessa, poissa maan pinnalta, vaikka ISS on parhaillaan aivan toisessa ja vakavammassa mitassa välittömässä vaaravyöhykkeessä. Kansainvälisen avaruusaseman miehistöltä olemme saaneet, tietty rajoitettu valanvannoneiden piiri ja alalle vihkiytyneet astronautit, marsnautit ja ylin avaruushenkilökunta, parhaan kuva- ja seurantamateriaalin vajaan vuoden takaisesta asteroidin lähiohituksesta. Kyse on siis Rangersista. Nimi on lehdistön antama ja suuri yleisö puhuu siitä sillä nimellä. 

Olen samassa tilanteessa kuin Jenni Susa Aito, maannaiseni, jonka avaruusasemalle toimittama ja saapunut pitkä radioviesti huokuu kauttaaltaan sitä epätietoisuutta kelle hän on kirjoittamassa oikeastaan näitä huomioitaan? Kuka on se joku tai jokin, joka vastaanottaa viestin ja lukee sen ja kykeneekö lukija avaamaan viestin? Viestin avaaminen on vaikea tehtävä ja se vaikeutuu entisestään, jos sisältö ei ole järjellinen. Ihmisen viesti toiselle ihmiselle on helpommin avattavissa ja arvattavissa kuin jos kyborgi tai tietokoneanimisti saa ihmisen formuloiman viestin ratkaistavakseen.

Miehistö. Se sana tuli mieleen jälleen, kun mainitsin Jenni Susa Aiton, jonka tunnen ja tiedän vain nimeltä. Meillä on täällä Mars 2028 -avaruusasemalla matkaamassa kahdeksan marsnautin kansainvälinen miehistö, kuusi Yhdysvaltain kansalaista, yksi kanadalainen ja yksi suomalainen, joista seitsemän miestä ja yksi nainen. Englanniksi Crew ei erottele sukupuolia. Minun suomeksi käyttämäni miehistö -termi on tarkoitettu vain suomenkieliseen käyttöön ja käytännön sananvaihtoon. Tämä selvyyden vuoksi.

Oma osuuteni yhtenä miehistössä on lähinnä se, kuten jo kerroin, että toimin puutarhurina ja huoltomiehenä. Aikoinaan koulussa kiinnostuin yli kaiken tietotekniikasta ja hakeuduin työharjoitteluun Kalifornian San Diegoon, yksityiseen robottiteknologiaa kehittävään ja valmistavaan yritykseen. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi Suomessa ja jonka jälkeen halusin pitää työteliään sapattivuoden. Vietin sapattivuoteni Amerikassa. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Luin Jorge Luis Borgesin kirjan Haarautuvien polkujen puutarha. Neljäskymmenesneljäs tänä vuonna lukemani kirja. Tarkoituksella valikoin eteläamerikkalaisen, tällä kertaa argentiinalaisen kirjailijan teoksen, koska espanjalaisen kielialueen kirjat ovat jääneet minulta vähemmälle huomiolle ja harrastukselle. Näin koska vierastin niitä nuorempana niiden oudon huumorin takia. Ymmärsin, että kirjoitus, jota luin, on huumoria, mutta en tuntenut huvittuvani, vaan enemmän niin, että koin sen ikään kuin kompeiluna. Nyttemmin olen päässyt tästä ennakkoasenteesta, mutta Borges palautti osin vanhat antipatiat. Luin kirjan, mutta ajatukseni tuppasivat harhailemaan. Borges, katsotaan, kun saan käsiini sinun jonkin toisen teoksesi, muuttuuko käsitykseni? En hellitä vähällä.

Terveisiä Taavetista

  

Ukkospuuska antoi eilen hetken aikaa vettä Taavetissa. Tien asvaltti kastui. Lämpötila putosi kerrasta kymmenisen astetta, ilma raikastui ja puhdistui pitkän hellejakson enimmästä pölystä. Keltaiseksi kuivuneen nurmikon sävy muuttui rusehtavammaksi. Tänään aamuviideltä talon lämpömittari näytti yhdeksää astetta. Olemme lähdössä metsäretkelle uteliaina siitä, mitä toiveita on marjasadosta, onko sitä tulossa ollenkaan vai kuivuivatko mustikat tyystin? Vastaus kaksi tuntia myöhemmin: Marjat ovat kooltaan noin puolet tavanomaisesta ja ne ovat sitkeästi ja tiukasti kiinni varressa. Valikoimme paikan, jossa oli myös suota, noukin hilloja pannukakun päälle ja kokeilin aina välillä riipiä mustikoita, jotka olivat suolla isompia kuin metsäkankaalla, mutta yhtä lujasti varsissa.

Terveisiä Taavetista

  

Luin Don DeLillon Mao II kirjan. Se oli neljäskymmeneskolmas tänä vuonna lukemani kirja. En pidä kirjan nimestä, mutta minulla ei ole mielessä muuta, vaihtoehtoista nimeä. Ei sitä kyllä minulta kysytäkään, hullu kuvitelma. Kirja ja teksti oli mainio. En ollut lukenut sitä ennen, mutta teksti oli Lilloa parhaimmillaan. Samoin tarina, juoni ja kokonaisuus, kaikki nivoutui hienosti yhteen eikä siinä ollut millään kohtaa mitään väkinäistä eikä väännettyä. Se vain tapahtui. Aikoinaan Helena osti minulle lahjaksi Don DeLillon romaanin Cosmopolis. Ensimmäisellä lukukerralla en pitänyt siitä. En ymmärtänyt. Meni yli. Toisella kerralla sain kiinni langan päästä. Luulen, että olen lukenut sen kolme kertaa. Siitä on elokuva ja olen nähnyt sen ehkä kahdesti. Cosmopolis kuvaa hyvin aikaansa ja niin tekee myös Mao II ja niin tekevät kaikki Lillon teokset. Luulen, että minulta on lukematta vain yksi Don DeLillon suomennettu teos, Omegapiste. Se on tähtäimessä.

Kun kuu kääntää kasvot(44)

 >>>jatkuu>>>  

Kysyn uimahallin osalta mitä muuta odotin? Kuvittelinko jotain tiettyä? Mietin pitäisikö kiertää rakennuksen kulman ympäri ulko-ovelle? Ehkä olisin päässyt sisään? Ehkä siellä oli lievennetty sääntöjä tässä poikkeustilanteessa ja jopa meikäläinen pääsisi uimaan ja kauhomaan muutaman kerran viidenkymmenen metrin uima-altaan päästä päähän? Kuinka pitkän matkan jaksaisin uida nykykunnossani? Voisin ainakin istua löylyttelemässä, unohtaa ajan kulun ja pistäytyä altaassa uimassa sen kerran päästä päähän tai kerran edestakaisin ja palata löylyn lämpöön.

Vaihtoehto ei tuntunut huonolta. Kävelin kuitenkin ohi. Käveleminen on myös kivaa, melkein kivointa kaikesta. Siskoveikko Suomesta ja minusta olisi voinut tulla sopuisat lenkkikaverit, kävelijäystävät, jos Siskoveikko olisi saanut elää.

Avaan tietokoneen, sovitan luurit päähäni, jätän toisen korvan vapaaksi ja aukaisen television. Kaukosäädin toimii yhä. Asunnossa on sähköt. Televisiokuva ilmestyy esiin. Tuttu ruutukasvo, nainen haastattelee studiossa suorassa lähetyksessä uutistoimituksen väkeä ja paikalla läsnä olevaa muuta henkilökuntaa. Pääsen aika pian käsitykseen mistä on puhe: Kaikki haastateltavat kertovat, että he aikovat ehdottomasti pysyä paikoillaan tv-studiolla ja jatkaa tätä lähetystä viimeiseen asti. He ovat majoittuneet yleisradion tiloihin ja yöpyvät siellä niin, että riittävä tiimi on päivystämässä ja lähetys on koko ajan suorana käynnissä.

Tietenkään siellä ei ole koko porukkaa, huomaan ja ymmärrän mutta päivystävä tv-väki ei moiti ketään tästä syystä.

”Meillä on studiossa paikalla riittävän kokoinen tiimi, jotta voimme pitää tämän lähetyksen ja kanavan auki jatkuvasti, yötä myöten ja seuraavaan päivään, kaikki tämä niin kauan kuin se on käytännössä mahdollista.”

Tv-toimittaja hymyilee. Hän puhuu kameralle, katsoo välillä lunttilappua kädessään, tarkistaa siitä onko sanonut kaiken mitä piti ja minun on pakko ihailla häntä. Sen sijaan, että itkisi, parkuisi silmät päästään ja repisi hiuksiaan, nuori naisihminen, toki minua paljon vanhempi, käyttäytyy sillä lailla kuin kyseessä olisi mikä hyvänsä tavallinen suuri kansalaistapahtuma, Itsenäisyyspäivän vietto, Uudenvuoden karnevaali tai Vappuhaastattelu.

Haluan nähdä edes kerran, kun joku itkee silmät päästään. Uteliaisuudesta. Jotta tietäisin minkälaista se on? Viimeinen oppitunti aiheesta.

Toimittajanainen puhuu kuitenkin asiaa eikä pelkkiä korulauseita: ”Me toimittajat, jotka olemme siinä asemassa, että jos olisimme kotona, olisimme yhtä yksin kuin moni muu teistä, parhaillaan television ääressä istuvista katsojista, me pidämme parempana tätä vaihtoehtoa. Tarkoitus on pitää kanava avoinna ja puhe vapaana. Olemme järjestäneet mahdollisuuden televisionkatsojien soittaa meille päin ja puhua tai kysellä tässä suorassa lähetyksessä olevilta asiantuntijoilta tietoja meitä lähestyvästä asteroidista. Niin, kysyä saa mitä hyvänsä, mutta tietenkään kukaan ei voi taata miten hyvin meille pääsee läpi.”

Tv-toimittaja katsoo sivulleen, ehkä joku kommentoi sieltä, katsoo sen jälkeen taas takaisin kameraan ja hymyilee sille: ”Meillä ei ole vielä nimeä tälle lähetykselle. Me paikalla olijat emme saa tästä palkkaa.”

Hän hymyilee, keskeyttää, jatkaa. Hän on vähällä nauraa. Hän pysyy asiallisena, mutta huomaa hyvin, että hysteria kutittelee häntä sisältäpäin: ”Meidän paras palkkamme on palvella asiakkaitamme televisionkatsojia. Meistä on ilahduttavaa tehdä oma panoksemme, olla mukana pitämässä viitteellisesti jokaista lähimmäistämme kädestä. Yhdessä me kestämme. Meistä on tullut iso yhteisö. Meillä ei ole enää rajoja.”

Vaihdan kanavaa: Jumalanpalvelus. En tarkista miltä kanavalta se tulee, vaan avaan seuraavan kanavan, jossa on asiaohjelma samaan tapaan kuin Suomen yleisradiossa. Palaan takaisin ylen kanavalle. Siellä on alkanut juontajan juonnon jälkeen keskustelu, joka koskettelee ajanlaskua. Ruudussa on näkyvissä pienenä kello, numeroina, jossa on tunteja, minuutteja ja sekunteja ja jotka ovat laskennassa pienenemässä. Tuttu ilmiö. Tätä näemme ja olemme nähneet esimerkiksi jalkapallo-otteluiden tv-lähetysten ennakoissa. Liveaika, josta näkee kuinka paljon aikaa on ennen kuin tuomari viheltää pelin alkaneeksi.

Kellonaika on hetken isompana ja yksinomaan näkyvissä ruudulla, mutta vaihtuu nyt kasvolähikuviin paneelilaisista. Jään kuulolle. En muista numeroita, jotka näin äsken televisioruudulla. En pysty edes palauttamaan niitä mieleen. Outo juttu. Mielen pohjalla on jokin viite, että tuntien kohdalla taisi olla isompi luku. Oli varmaan, koska esimerkiksi yksi vuorokausi on tunteina ilmoitettuna kaksikymmentäneljä ja kaksi vuorokautta vastaavasti neljäkymmentäkahdeksan.

Nelonen siinä oli ainakin vai oliko se viitonen? Viitosella alkava.

”Kun päivitämme tietokoneen, kone ilmoittaa yleensä prosentteina kuinka paljon aikaa kuluu vielä ennen kuin päivitys tai sen tietty osa on suoritettu loppuun.”

Vastaus johonkin? kysyn mielessäni. Yleensä -sanan käyttö on sitä typerää tiedejargonia, jota oppineet älyköt harrastavat. He suojelevat selustaansa.

”Tietokoneen näytöltä näkee janan, joka on liikkeessä, täyttymässä ja prosentit juoksevat. Ne eivät muutu lineaarisesti, vaan tarkkailujaksoissa.”

Suljen silmäni ja avaan ne uudestaan.

”Aivan”, sama numerologi jatkaa. ”Käytännössä prosenttilukema saattaa olla vaikka seitsemänkymmentä, kun tietokone ilmoittaa yhtäkkiä, että tehtävä on suoritettu ja seuraava osio käynnistyy viiden sekunnin päästä. Siinä on samalla valintamahdollisuus, jossa voi käynnistää tulossa olevan osion saman tien. Tämä tarkoittaa, että tietokoneen aikakäsitys poikkeaa ihmisen aikakäsityksestä.”

Joku toinen henkilö jatkaa. Ihminen, jota en ole nähnyt koskaan ennen: ”Jos seuraamme hetken tarkemmin lähtölaskennan ajanlaskua. Sillä on sellainen nimitys kuin lähtölaskenta. Jos katsojat ja paneelin osanottajat kiinnittävät huomionsa sekunteihin ja minuutteihin, näkyy, että tietokone ei vähennä sekunteja yksi kerrallaan, vaan päivityksen virkistystaajuudesta ja kohteen liikenopeuden kasvamisesta ja muista vastaavista syistä johtuen välillä lukemat harppaavat yhden tai kahden tai useamman sekunnin ohi.”

Kuvaruudussa on nyt katsottavana isona etualalla virtuaalinen, digitaalinen kello, jossa on tuntien kohdalla 46, minuutteina 10 ja sekunteina 05, sitten se on sekuntien osalta 04, sitten se on 59 ja totesin, että kellonaika on kokonaisuudessaan muotoa 46 09 58, sitten sekuntinäyttö muuttuu 56, 55, 52.

Painoin toiselle kanavalle. Virrenveisuu täytti hurskaana, mutta samalla jotenkin pahaenteisenä kotoisan olohuoneeni.

”Kuuletko Siskoveikko?” kysyin. ”Jos olet olemassa, tulisitko luokseni. Juuri nyt en kysyisi mitään. Minulle riittäisi mainiosti, että tulisit istumaan sohvalle viereeni ja kuuntelisimme yhdessä paremman puutteessa virsiä.”

Jatkoin monologiani, vaikka Siskoveikko ei aineellistunut minulle: ”Huomaan, että puhun ääneen. Sen jälkeen huomaan, että niin minun pitääkin. Unohdin hetkeksi, että olen virkaatekevä urheiluselostaja, joka on paikalla tässä turnauksessa välittämässä tuoreet tunnelmat itse stadionilta. Anteeksiantamatonta pysähtyä tuijottamaan sanattomana telkkuruutua.”

Suljin television. Kannoin Siskoveikko Suomen perintöläppärin keittiöön. Ymmärsin ja uskoin, että on hyvä ja hienoa, että televisiossa on vaihtoehtona suora, jatkuva lähetys aiheesta Miten maailmanloppu tuli pallollemme, mutta minun ei ole pakko eikä edes tarkoituksellista seurata sitä ohjelmaa. On muuta, kiireellisempää puuhaa. Aikaa sille on siis alle kaksi vuorokautta epäluotettavan tietokoneen ajanlaskennan mukaan. Aika kaareutuu siis viimein. Albert Einsteinin vuosisata sitten järkeilemä aika-avaruus taipuu, kaareutuu ja muuttuu epälineaariksi. Se ei ole enää tavallisten ihmisaivojen ymmärrettävissä. Onko kenenkään ihmisen? 

>>>jatkuu>>>