Kaunis kesäpäivä

keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Tiikerintalja(39)

       >>>jatkuu>>>    












Larry huomaa miehen vasta nyt, mutta hän on varma, että intiaanit ovat panneet tämän merkille paljon aiemmin. 

Hevonen pysähtyy mies selässään muutaman jalan päähän kaivosta, Larrystä ja intiaaneista. Kaikki seisovat hiljaa ja odottavat. 

Mitä siellä kaivossa on?” Habbard kysyy. 

Ruumis”, Larry vastaa. ”Raato. Intiaanien Siiseli.” 

Cal Habbard ei vastaa. Hän istuu yhä ratsun selässä.

Intiaanit ovat haudanneet sen sinne”, Larry jatkaa.

Hän ei halua selittää eikä kertoa, että on nostanut ruumiin kertaalleen pois sieltä, nähnyt vaivaa ja haudannut sen, mutta nämä intiaanit tai jotkut joka tapauksessa ovat kaivaneet mädän ruumiin uudelleen esiin ja heittäneet taas kaivoon.

Habbard laskeutuu hevosen selästä. Hän taluttaa eläimen katoksen viereen ja kietaisee suitset tolpan ympäri.

Vanha intiaani alkaa puhua, kun Cal Habbard palaa kaivolle: ”Suomalainen kuivatti intiaanien lähteen.”

Kyllä”, Larry älähtää. ”Järjetöntä puhetta.”

Kaivo pitää peittää”, Habbard päättää.

Hän ei tule lähemmäs katsomaan sitä, mikä on kaivossa, ottaa sen sijaan esiin nahkaisen kukkaronsa, valikoi kahden dollarin kolikon ja ojentaa sen vanhalle intiaanille.

Täyttäkää kaivo.”

Intiaanit odottavat ja epäröivät. Cal Habbard ei katso kehenkään, tarttuu kaksin käsin kaivon viereen juntattuun hirteen, riuhtaisee sen irti maasta ja alkaa kiertää kaivon ympäri tarkastellen siinä jotain. Sitten hän pysähtyy, vetää hirren taakse ja lyö sillä kivenrakoon, lyö uudelleen, jolloin reunuksen päällimmäinen kivi irtoaa ja vierähtää alas. Kuuluu mätkähdys ja läiskähdys, kun se osuu alas veteen ja ruumiseen.

Larry on sanaton.

Habbard on murtanut kivikehän rikki. Hän junttaa paalun seuraavan kiven alle ja kivien väliseen saumaan, nykäisee ylös hirren päästä ja iso lohkare vierähtää kumisten kaivoon. Nuoret intiaanit ottavat toinen kangen ja toinen aidaksen ja he alkavat vierittää myös kaivon kivireunusta alas. Cal Habbard väistyy sivummalle ja laskee hirsijunttansa maata vasten. Hän luo silmäyksen Larryyn ja sen jälkeen vanhaan intiaaniin.

Vieläkö tiikerintalja roikkuu mökin katosta?” hän kysyy.

Larry käsittää, että Habbardin on täytynyt kuljeksia täällä mökillä ennenkin, vaikka hän ei ole nähnyt tätä. Ehkä mies on ratsastanut virran viertä seurailevaa polkua, käyttänyt sitä reittiä.

Joonas Kemppainen haki taljan viikko sitten”, Larry sanoo.

Cal Habbard kääntää ilmeettömät kasvonsa häneen: ”Kuka se on?”

Sukulainen. Kentucky-Joen veljenpoika.”

Heidän puhuessaan kivet vyöryvät kaivoon ja hautaavat sen mitä siellä onkin.

Luvaton hautaaminen, Larry ajattelee. Mutta nyt, kun Cal Habbard on pannut toimituksen alulle, hän huomaa, ettei se hetkauta häntä puoleen eikä toiseen. Hän ei ole osallinen tässä. Hänen omatuntonsa on tältä osin puhdas.

Vanha intiaani puhuu Habbardille ja viittilöi kaivoaltaan suuntaan. Larry ei kuuntele. Hän erottaa vain Cal Habbardin kieltävän: ”Antaa sen olla. Luonto korjaa itsensä.”

Se on varmaan kieltä, jota poppamies ymmärtää, ainakin hän sulkee suunsa.

Sen jälkeen he kolme seuraavat nuorten intiaanien askarrusta, kun nämä vyöryttävät alas kaivon tukkeeksi sen maanpäällistä kivikerrosta.

Se pitää täyttää ylös asti”, Cal Habbard korottaa ääntä, jotta intiaaninuorukaiset kuulisivat. ”Kiviä on tuolla pitkin. Kiviä ja hiekkaa.”

Toinen nuorukaisista pudottaa kangen ja alkaa kantaa sylissään eri kokoisia kiviä pihapiirin laidoilta kaivolle ja pudottaa niitä raunion päällimmäiseksi. Larry astuu lähemmäs. Kuopan pohja näkyy kahden, kolmen jalan syvyydessä. Kivenmurikat nousevat veden pinnan yläpuolelle.

Jostain syystä hän odotti tai pelkäsi näkevänsä päällimmäisenä vainajan, raadon, mutta sitä ei näy enää. Se on alimmaisena. Ruumisraato makaa kivien ruhjomana ja painamana alisessa pimeydessä, kylmässä kaivossa, joka ei ole kohta enää edes kaivo.

Cal Habbard hakee lapion ja alkaa kaapia hiekkaa Kentucky-Joen hautakummun vierestä ja kantaa sitä kaivon täytteeksi. Larry noudattaa esimerkkiä. Hän ei kehtaa vain katsoa sivusta.

Hiekka tiivistyy ja pakkaantuu kivien väliin ja kaivon pilaantunut vesi imeytyy siihen. Vaahtokuplia nousee hiekan pintaan. On kuin jokin puhaltaisi niitä, Larry ajattelee, vaikka hän tietää, ettei se pidä paikkaansa.

Larry tietää, että kaivon rakentaminen ja perustaminen oli vaatinut monen päivän rankan työn, mutta sen täyttäminen tapahtuu miehissä vajaassa tunnissa.

Cal Habbard nostaa viimein hirren pystyyn kaivon maanalaisen reunapinnan ja maan väliin, pitää sitä paikallaan ja kehottaa Larrya lyömään kangella hirren päähän. Larry lyö varoen, ettei vain vahingossa lipsauttaisi ohi ja osuisi Habbardin käsille. Hirsi uppoaa isku iskulta ja hakee tietään pienempien kivien väliin. Se alkaa kallistua, vaikka Cal Habbard yrittää vängätä ja pitää sitä pystyasennossa.

Lyö”, hän kehottaa. ”Anna mennä.”

Lopulta hirsi on painunut ehkä jalan syvyyteen maaperään. Cal Habbard irrottaa otteensa siitä ja Larry seisoo vierellä odottaen. Habbard kokeilee ja tuljuttaa hirttä, mutta se pysyy tukevasti pystyssä. Tukevasti kallellaan.

Siinä on hautamuistomerkki”, hän sanoo. ”Tiedetään ainakin missä vainaja lepää.”

Larry katsoo hiekkaa hirren tyvessä. Se kostuu ja tummuu hiljalleen.

Pysy vesi siellä missä olet”, Cal Habbard noituu.

Hän vilkaisee Larryyn: ”Kyllä se siitä asettuu. Vesi pakenee.”

Larry nyökkää.

Samassa patoallasrakennuksen seinä räsähtää äänekkäästi. Ääni on melkein yhtä kova kuin aseen laukaus.

Manitou”, vanha poppamies julistaa. Hän sanoo perään jotain muutakin, omalla kielellään. Larry kuvittelee, että poppamies julistaa jumalan puhuneen: ”Manitou on puhunut.”

Larrylle tapahtuma ei ole yllätys. Allaskaivo on vuotanut siitä asti, kun Kentucky-Joe kuoli. Ylijuokseva vesi on kuluttanut tietään kaivon reunan matalimman kohdan yli, kalvanut uurteen hetki hetkeltä syvemmäksi ja nyt jokin kiilakivi on ilmeisesti järkähtänyt ja liikahtanut paikaltaan, irronnut ja veden paine paiskasi kiven kuin ammuksen suojarakennuksen seinään pirstoen märkiä lautoja tieltään ja saman tien vesimassa sai seuraavan ja seuraavat kivet luhistumaan.

Miehet katsovat kaikki sopivasti altaalle, näkevät ensin kahden laudan katkeavan ja saman tien tulee uusi paineaalto ja lisää laudanpirstaleita lentelee sivuun. Vesi tulvii tulla kaatamalla seinän aukosta.

Toinen nuorista intiaaneista on mennyt alas vuotoveden synnyttämälle lammelle ja kääntyy nyt kiipeämään mäkirinnettä takaisin pihalle. Intiaaninuorukainen ei pidä niin kiirettä, että se näyttäisi pakenemiselta eikä hän katso taakseen. Vesi kuohuu miehen takana alas kuruun, mutta ennen kuin se saavuttaa intiaanin, se muuttaa suuntaa ja kääntyy joelle viettävään alamäkeen.

Manitou”, poppamies sanoo uudelleen.



tiistai 11. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

      





 





Pakkasaamu. Talon mittarissa on miinus kaksikymmentäneljä pilkku viisi. Helena luki eilen loppuun Kalle Päätalon Nuorikkoa näyttämässä ja aloitti Nousevan maan. Jatkoin Roto -käsikirjoituksen työstämistä, siirsin edellisenä päivänä naputtelemiani kappaleita oikeaan järjestykseen, mutta en edistynyt mainittavammin. Olen siinä sivulla 281 ja koko käsikirjoituksessa on 292 sivua. Tämä loppuosa vaatii ahertamista, koska haluan pitemmän ja hitaamman lopun. Iltapäivällä luin ääneen kahden tunnin ajan Roszakin Flickeriä. Myöhemmin jatkoin Homeroksen Iliasta. Olen lukenut siitä nyt kolmasosan. Jumalien jatkuva sekaantuminen taisteluun ja kesken kahakoiden taistelijoiden sanailu ja julistukset rytmittävät tätä kamppailua. Surmatyöt kuvataan lyhyesti, mutta yksityiskohtaisesti. Jos siis joku jumala ei puutu tilanteeseen, ehkäise surmaa ja mene väliin omin taivasvoimin. Taistelijat tietävät kyllä omat voimansa ja kykynsä, mutta myöntävät samaan henkeen, että jos jumalat suovat he selviytyvät vottajina, jos ei, Hades on ottava heidät. Samaa henkimaailman uskoa kuin julistettiin hiljan Turussa: ”Jos Luoja suo.”







maanantai 10. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

     











Lumivaippa kattoi eilen sunnuntaivarhaisena Luumäen Taavetin keskustan kanuunan. Kävelimme Linnalantien kevyen liikenteen väylää länteen liikenneympyrään asti, josta käännyimme takaisin. Tunnin reippailu. Iltapäivällä teimme lenkin itään Vallitietä, kuutostien ali ja takaisin. Olemme lukeneet neljä päivää Roszakin Flickeriä. Olemme siinä sivulla 201. Se on tiukan juonellinen tarina, toisin kuin esimerkiksi Joycen Finnegans Wake. Joudun paljastamaan juonta, kun kerron, että Flicker tarkoittaa ehkä välkettä ja että se näyttää projektorinkäyttäjästä siltä kuin filmissä olisi reikiä tai repeämiä, mutta todellisuudessa sinne on piilotettu varsinaisen filmin alle tietoja, jotka painuvat katsojan alitajuntaan. Kirjassa filmimateriaali on kehitettyä selluloidia, ei vielä tätä nykyajan digitaalista kuvankäsittelyä. Flickerin tekstiasu on hyvää, konstailematonta proosaa. Minähenkilö on nuorukainen, opiskelija, joka intoutuu käymään pienessä, nuhruisessa elokuvateatterissa ja päätyy siihen seurapiiriin, joka hoitaa tätä vaatimatonta bisnestä. Muutaman sattuman kautta löytyy unohdettu filmintekijä Max Castle, kuollut ja kadonnut henkilö, samoin kuin miehen tekemät filmit, mutta Maxilla on ollut ystävänä kääpiökokoinen kameramies ja tämä ilmestyy näyttämölle, päähenkilö pääsee tutustumaan kadonneihin filmeihin ja hänestä tulee alan auktoriteetti ja guru. Iso osa kirjan nimistä ja muusta on kirjailijan mielikuvitusta, mutta siellä on myös monia oikeita nimiä ja filmejä, joista puhutaan ja väitellään. Tässä vaiheessa kirjasta on takana neljäsosa, tapahtumat etenevät ja mitä jatkossa tuleekaan?







sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

     













Puhuimme lukulistasta saunan lauteilla. Helenan mielestä siinä pitää olla kirjannimiä, kun minulle riittää periaatelista. Proosasta runoon, näytelmään, vieraskieliseen, uutuuteen, joka ei ole vielä ilmestynyt. Otin kirjahyllystämme Homeroksen Iliaan, Otto Mannisen suomennoksen, jonka olen saanut lahjaksi 49 vuotta sitten. En ole lukenut sitä vielä, joten ehkä on aika. Finnegans Wakessa Joyce mainitsee Odysseuksen, tarantino -kirjassa verrataan väkivallasta puhuttaessa veriseen Iliaaseen ja nuori Werther kantaa mukanaan rakasta Homeroksen Iliasta. Olen lukenut teosta vajaa kahdeksankymmentä sivua neljästä sadasta. Alun jouduin kertaamaan ennen kuin käänteinen kerronta, sanajärjestys selkiintyi päässäni. Viidelläkymmenellä ensimmäisellä sivulla kyykäärme on ollut esillä kolme kertaa. Nimiä on kertynyt puolet Kreikan saaristosta. Aloimme myös vuoden ensimmäisen ääneenlukukirjan: Theodore Roszakin Flicker, joka on tullut suomeksi 1996 ja joka sai Tähtivaeltaja -palkinnon. Luin sen ensimmäisen kerran vuosi julkaisun jälkeen, lainasin Luumäen kirjastosta, joka toimi silloin paloaseman yläkerrassa. Viisi vuotta sitten näin Flickerin Sumassa Lappeenrannassa, ostin ja luin ja nyt olen lukemassa sitä ääneen. Helena lopetti eilen Kalle Päätalon Pohjalta ponnistaen ja aloitti Nuorikkoa näyttämässä.







lauantai 8. tammikuuta 2022

Tiikerintalja(38)

      >>>jatkuu>>>    












Larry on nyt varma, että ruumis on Joen Siiselin. Sitä paitsi hänestä asia ei tunnu enää muuten merkitykselliseltä tai tärkeältä kuin siltä osin, että intiaanit saavat luvan viedä omansa pois. Jos he eivät pidä erikoisempaa väliä vainajistaan, se on heidän asiansa. 

Siellä on lapioita. Kaivakaa pois.” 

Miehet kääntyvät taas neuvottelemaan kasvotusten. 

Larry ei tiedä tietenkään, mihin intiaanit olivat matkalla alun perin, mutta se ei ole ilmeisesti mitään kiireellistä eikä tähdellistä, sillä he lähtevät kulkemaan säyseästi Larryn perässä tietä ensin takaisin päin ja kääntyvät sitten porukalla Kentucky-Joen karulle tontille.

Larry ei ole tiedostanut ennen tätä päivää ja ennen kuin näki intiaanien kulkevan tiellä ohitse, että hänen hautaamansa tai kuoppaansa ruumis vaivasi mieltä niin paljon kuin teki. Hän halusi päästä siitä eroon. Hän oli joutunut tahtomattaan mukaan tällaiseen touhuun eikä ollut mielissään siitä.

Näytän lapiot”, hän sanoo miehille.

Larry ei ole käynyt tällä tontilla sen koommin, kun Joonas Kemppainen haki pois tiikerintaljat ja jolloin hän nosti ruumiin kaivosta ja kaivoi sille montun. Siitä on melkein viikko.

Kaivon vieressä on jokin paalu pystyssä. Larry tajuaa, ettei se ollut siinä siten viimeksi. Hän kävelee kuitenkin ohi ja kiertää mökin taakse.

Tässä”, hän sanoo taakseen ja huomaa, että vain toinen nuorista intiaaneista on seurannut perässä.

Larry kääntää katseen uudestaan kaivantoon, hautaan, kumpuun. Se on eri tavalla. Siihen on lyöty pystyyn kaksi lapiota. Miksi? Ne ovat siinä kuin kesken jääneen työn merkkinä. Larry muistaa, että lapiot eivät jääneet siihen sillä lailla hänen jäljiltään. Kun hän sai luotua haudan umpeen, hän siisti jälkensä ja vei lapiot ja kangen katokseen. Joku tai jotkut ovat kaivaneet täällä sen jälkeen tai aikoneet kaivaa, mutta työ on loppunut jostain syystä alkuunsa.

Viimeinenkin intiaaneista on kadonnut, ilmeisesti toisten heimolaistensa luo ja Larry palaa ja kiertää mökin nurkan ympäri sen edustalle. Hänellä on kysymistä.

Hei”, hän sanoo vanhalle poppamiehelle. ”Oletteko te kaivaneet haudan auki? Oletteko?”

Larry siirtää katseen vanhasta intiaanista nuorempien kasvoihin ja taas uudestaan vanhaan intiaaniin.

Oletteko?” Larry kysyy uudestaan.

Siiseli kaivossa”, poppamies vastaa viimein.

Ei.”

Larry tuntee kareiden kulkevan selkäänsä pitkin.

Ei ole”, hän sanoo. ”Minä nostin ruumiin ylös kaivosta ja hautasin tuonne talon taakse.”

Intiaanivanhus pudistaa päätä. Larrylle tulee mieleen, että tämän täytyy olla huomattavan vanha, ei sentään satavuotias, mutta ehkä kahdeksankymmenen. Tervaskanto, joka on liikkeellä nuorempien heimolaisten kanssa. Millä asioilla?

Kuinka?” Larry kysyy. ”Minä en ymmärrä tätä?”

Siiseli taas kaivossa.”

Taas?”

Vanhus toistaa, että kissannahat ovat pahoja, niitä pitää karttaa ja sen lisäksi mies tuo julki, että Kentucky-Joe teki pahoin, kun patosi veden rinteeseen. Joe puuttui luonnon kulkuun. Hänen ei olisi pitänyt tehdä sitä.

Larry ei käsitä miten nämä asiat liittyvät yhteen, toisiinsa ja ylipäänsä mihinkään? Hän katsoo mäkirinteen allasrakennusta, jonka alaosan seinälaudoitus on tummunut kosteudesta ja lahoamassa. Se tuhoutuu. Se on väistämätöntä. Aika tekisi altaasta selvää. Katse hakeutuu alas eläinten juottolammelle.

Niin”, hän myöntää.

Siiseli pilaa kaivoveden”, vanha poppamies sanoo.

Tarkoituksella, Larry tajuaa. Se on siis tahallista ja tarkoituksellista. Onko se kosto? Kenelle ja miksi?

Intiaanien lähde on kuivunut”, poppamies jatkaa juhlallisen ankarasti.

Hän pudistaa päätä: ”Suomalainen ei hyvä. Ei hyvä kissannahat. Ei hyvä vesiallas. Siiseli tulee hänelle naiseksi, mutta suomalainen ei hyvä siinä.”

Onko ruumis kaivossa?” Larry kysyy. Hän haluaa lopettaa nämä turhat puheet. Häntä kiinnostaa enää vain onko ruumis viskattu takaisin kaivoon vai ei?

Nostetaan se pois”, hän ehdottaa.

Intiaanit pudistavat yksituumaisina päätä. He eivät naura eivätkä naurahda, koska se ei ole heidän tapaansa eikä elekieltään, mutta miesten ilmeistä näkyy, että valkoinen seppä puhuu tyhmiä. Pahinta ja nolointa, mitä mies saattaa tehdä ja olla, on toimia tyhmästi ja typerästi, menettää kasvonsa ja muiden kunnioituksen ja arvostuksen. Kunnioituksen säilyttäminen on tärkeämpää kuin kaikki muu.

Onko tämä kosto?” Larry kysyy. ”Kaivon vettä ei voi käyttää.”

Intiaanit nyökkäävät.

Vesimaja huono”, poppamies sanoo. Hän viittilöi altaalle.

Larrylle tulee mieleen, että seuraavaksi intiaanit hajottavat varmaan kaivoaltaan seinämän ja päästävät sen tyhjenemään. Se ei haittaisi häntä eikä varmaan ketään muutakaan. Larry ei tiedä palautuisiko tienoo sen jälkeen entiselleen? Ehkä. Tai ehkä niin käy ajastaan, kun kuluisi vaikka kymmenen vuotta tästä hetkestä.

Seiväs. Larry näkee sen nyt tavallaan uusin silmin ja ymmärtää. Se on varmaan sama hirrenpätkä, jolla hän kampesi ruumiin kaivon kivireunuksen yli. Intiaanit ovat käyttäneet sitä samaan asiaan, mutta toiseen suuntaan. Kaivon kansi on paikallaan ja kivi päällä painona, mutta ehkä kivi ei ole tarkalleen samassa asennossa kuin se oli hänen jäljiltään.

Larry kävelee kaivon luo ja siirtää kannen syrjään. Pimeään kaivoon ei näe. Toinen nuorista intiaaneista tulee sepän viereen ja näyttää tuohenkäppyrää kädessään.

Saatko sen syttymään?” Larry kysyy.

Intiaani katselee ympärilleen, kyykistyy ja Larry astuu jälleen lähemmäs nyt avonaista kaivoa. Hänen ei tee mieli katsoa sinne alas, mutta hän katsoo kuitenkin. Sisältä musta onkalo. Ehkä mustassa pohja kiilsi vesi, mutta se saattaa olla luulottelua.

Larry pidättää hengitystä. Hän kuulee kiven kalahduksia takaansa. Intiaani lyö kipinää kivestä, saa keräämänsä kuivat heinät syttymään pieneen liekkiin ja tulen siirtymään tuoheen ja ojentaa sen Larryn käsiin. Larry vie savuttavan tuohuksen kaivon päälle, laskee sen puolen kädenmitan verran alas pimeään ja näkee raadon. Se on siellä. Sillä ei ole enää mitään verhonaan. Raato on osin mustunut ja toisin kohdin valkoinen kuin kalaan vatsa.

Larry irrottaa palavan tuohen, joka putoaa kehää kiertäen alas kaivoon, valaisee pudotessaan lyhyen hetken ajan myttyä vedessä ja sammuu.

Cal Habbard ratsastaa hevosellaan pihaan. Hän on liikkeellä tienoilla. Hevonen astelee rauhallista käyntiä. 


>>>jatkuu>>>




perjantai 7. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

      












Helena on lukenut Tammerkosken sillalla, selostanut minulle tärkeimmät kohdat ja aloitti Pohjalta ponnistaen. Se on Iijoki -sarjan kolmastoista teos ja jonka jälkeen sarja on puolivälissä. Mitä kirjailija Kalle Päätalo sanoisi, kun osa hänen lukijoistaan lukee näitä mölläreitä yhden päivässä ja hän on puurtanut sellaisen kanssa ahertaen puoli vuotta kahdeksantuntisia työpäiviä viikon seitsemänä päivänä? Uppoan syvemmälle historiaan. Neljäs tänä vuonna lukemani kirja oli Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, Volter Kilven suomennos, lyhyt kirjeromaani, joka teki kirjoittajastaan aikakautensa superjulkkiksen. Wertherin kohtaloon samaistuneiden lukijoiden väitettiin tekevän joukolla itsemurhia, mutta Wikipedian mukaan sitä väitettä ei ole todistettu. Joka tapauksessa Wertherin kärsimykset oli kirjamaailman ensimmäisiä bestsellereitä. Poimin siitä kolme yksityiskohtaa: Kirjan kirjeet ovat päivätyt vuosille 1771 ja 1772. Arkikuvana kirjan alussa Werther tapaa kaivolla yksinäisen palvelustytön, joka odotti jotain kaltaistaan auttamaan häntä nostamaan vesiastian päälaelleen. Näin tekivät naispalkolliset Saksassa reilu kaksisataa vuotta sitten. Kuvittelin tähän asti, että vain afrikkalaisnaiset kantoivat ja kantavat vesiastioita ja risutaakkoja päänsä päällä. Kolmantena kiinnitti huomiota, että kun Werther lähti kaupungista ulos illalla yhdentoista aikaan, hänelle avattiin kaupungin portti ja kun hän palasi yölliseltä vaellukseltaan, hän jyskytti samaa porttia ja yövahti päästi hänet sisään.




torstai 6. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

     














Saimme lunta eilen Luumäen Taavetissa. Tämä on vanha, kunnon talvi, luonnon osalta. J.L.Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat -sankarirunoelma oli kolmas tänä vuonna lukemani kirja. Tajusin, että en ole lukenut sitä koskaan kokonaan kannesta kanteen. Tämä painos, joka on Helenan kirja, on seurannut ensin häntä ja sitten meitä yhdessä erinäisiä vuosia. Painos on vuodelta 1962, viideskymmenes painos ja runot on suomentanut Paavo Cajander. Kirjassa on kokoelman jälkeen lyhyt historiikki Suomen sodasta 1808 – 09 ja sotapäälliköistä ja -sankareista, jotka mainitaan nimiltään runoissa. J.L.Runeberg on syntynyt Pietarsaaressa 1804 ja kuollut Porvoossa 1877. Kirjailija on ollut neljävuotias poika, kun Suomen armeija tai armeijan joukot, jos niitä voi kutsua sellaisiksi, vetäytyivät kuninkaan välittämän käskyn mukaan Venäjän sotajoukkojen tieltä taisteluja kaihtaen Pohjanmaalle ja aina Ruotsin puolelle saakka ennen lopullista antautumista ja Haminan rauhaa, jolloin Ruotsi luovutti koko Suomen Venäjälle. Sodan ja rauhan täytyi olla katkera paikka sen ajan isänmaallisille suomalaisille. Leo Tolstoi kirjoitti myöhemmin oman Sota ja rauha -teoksensa ja ruotsinkielinen suomalainen J.L.Runeberg Vänrikki Stoolin tarinat, jonka sanaparret elävät vielä tällä uudella vuosituhannella.