Taavetissa

    

Otin kuvan pihallisesta autoja lumen alla Vallitiellä Luumäen Taavetissa. Mikä tarina tai kohtalo siinä on takana? Saisiko tästä kehiteltyä jonkin kertomuksen, kun tuntuu, että muut aiheet leikkivät vain nattaa kanssani? Antaa olla. Hienot talvipäivät jatkuvat. Eilen oli muutama aste pakkasta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ulkoilimme kaksi kertaa, toisella kerralla Savitaipaleentielle, kuutostien alikululle, jossa käännyimme takaisin. Nautimme päiväkahvit parvekkeella. Helena kutoo edelleen sukkia. Luimme eilen ääneen neljäkymmentä sivua Charles Dickensin romaania Loistava tulevaisuus. Pipillä on sydänsuruja, kun rakas Estella sanoo, että häntä ei kannata tavoitella, hänellä ei ole sydäntä eikä tunteita. Helenalla on unilukemisena Seppo Jokisen Hervantalainen. Minä olen melkein puolivälissä Mika Waltarin kaksiosaisen Ihmiskunnan viholliset -romaanin ensimmäistä osaa. Eilen tuli mieleen vertailla tekstiä Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan. Molemmat pitkät tarinat ovat minä -kerrontaa.

Taavetissa

    

Helena kutoo sukkia. Minä tutkin eilen aamupuolella vanhoja tekstejäni. Mitään vahvaa aihetta ei ole ilmaantunut vielä. Ulkoilimme eilen sen lisäksi, että Helena teki aamulla sauvakävelylenkin, vain yhdistetyn kirjasto- ja kauppareissun. Päivällä satoi vähän aikaa lunta, mutta myöhemmin iltapäivällä paistoi aurinko. Helena keitti makkarasoppaa ruuaksi ja iltapäivällä hän valmisti pannukakun. Olemme lukeneet ääneen puoliväliin Charles Dickensin romaanin Loistava tulevaisuus. Dickensistä voi sanoa, että hän kirjoittaa kepeästi rankoista asioista. Helenalla on Seppo Jokisen jännäri, Ajomies kesken. Minä luin illalla viimeksi Mika Waltarin historiallista romaania Ihmiskunnan viholliset.

Taavetissa

    

Helena lähti sauvakävelylenkille kymmentä vaille kuusi. Talon mittarin mukaan on yhdeksän astetta pakkasta. Postauskuvana näkymä Luumäen Taavetin keskustasta. Kerrostaloa muistuttava Hyvinvointiasema on esillä jälleen yhdestä suunnasta. Helena kutoi eilen, koska maalauskankaiden piti kuivua välillä. Luimme eilen ääneen eteenpäin kuusikymmentä sivua Charles Dickensin romaania Loistava tulevaisuus. Pipin oppiaika sepän sällinä päättyy. Salaperäinen hyväntekijä suo pojalle omaisuuden ja tämä lähtee Lontooseen kouluttautumaan arvolleen sopivaksi herrasmieheksi. Helenalla on luvussa Seppo Jokisen jännäri Ajomies. Minä lainasin eilen kirjastosta Mika Waltarin romaanin Ihmiskunnan viholliset, joka on julkaistu 1964. Luin illalla siitä ensimmäisen kirjan, Antiokia. Waltari luotti historiallisissa romaaneissaan minä-kerrontaan. Minun piti lainata Mikael karvajalka, mutta näin kirjaston hyllyssä vain yhden osan tästä kaksiosaisesta romaanista, joten vaihdoin Ihmiskunnan vihollisiin.

Taavetissa

    

Luumäen Taavetissa on nyt aamulla neljätoista astetta pakkasta. Eilen sunnuntaina oli aamulla seitsemäntoista miinusta. Päivällä pääsimme nauttimaan upeasta, aurinkoisesta talvipäivästä. Hieno hiihtolomasää pääkaupunkiseudun lomalaisilla. Mielenkiintoista miten kirjat valikoituvat, mitä yhtäkkiä päätän lukea. Joskus näitä kirjanimikkeitä on jonoksi asti ja toisinaan on hiljaisempaa. Toissailtana, kun olin vailla seuraavaa lukukirjaa, muistin, että jossain oli kirjoitus ja maininta, että Jim Thompson on erilainen jännityskirjailija. Sattumalta meillä on omissa kirjoissa Jim Thompsonin Pakotie, joten otin sen lukuun. Sitä ennen katsoin wikipediasta kirjailijan ja yllätyin, sillä siellä on kaksi samannimistä kirjailijaa ja joilla on ikäeroa sukupolven verran. Kumpaahan siinä mieleeni jääneessä kirjailija-arvioinnissa oli tarkoitettu? Luin kirjan kahdessa päivässä. Toissapäivänä otimme ääneen luettavaksi seuraavan kirjan, Charles Dickensin romaanin Loistava tulevaisuus. Ehdotin Helenalle kahta muutakin kirjaa, ensin, mutta kumpikaan niistä ei saanut hänen hyväksyntäänsä. Ääneen luettaessa on olennaista, että molemmat hyväksyvät kirjan tai asennoituvat siihen myönteisesti. Olemme nyt lukeneet kirjasta yli sata sivua, kutakuinkin neljänneksen. Kiva lukea vaihteeksi kirjaa, joka on aidosti 1800-lukua.

Kiipelissä(4)

    

 

KIIPELISSÄ(4)

 

Tarina, kun komisario Jörgensen viimein pääsi jatkamaan itse asiaa, oli se, että hänen äitinsä oli ollut trumpetisti Jörgen Petersenin fani ja kun herra komisario oli menossa vihille neiti Jörgensenin kanssa, kauan sitten, siitä on aikaa, hän sai päähänpiston ottaa itselleen vaimonsa nimen, koska Jörgensen kuulosti samalta kuin Jörgen Petersen.

- Pitää paikkansa, appi vahvisti. Hän katsoi ensimmäisen kerran suoraan Peteä silmiin: - Minä ole vanhempi Jörgensen.

- Hauska tutustua, Pete vastasi.

Kahvit oli juotu ja kuulustelu jatkui. Kännykkä hälytti, komisarion kännykkä. Hän nousi, kännykkä korvallaan: - Hetki.

Sitten hän käveli viereiseen huoneeseen ja sulki oven perässään.

- Hyvä poika. Hyvä mies, tarkoitan, vanhempi herra Jörgensen sanoi. - Tarkoitan tätä komisariota.

- Aivan.

- Hän kannattaa sovittelua ennen muuta. Ja on oikeassa siinä. Vankila esimerkiksi, mitä siitä sanoisi tai sanoo mitä hyvänsä, siellä sitä ainakin oppii konnaksi.

- Niin, varmasti, Pete myönsi.

Vankila? Sellainen ajatuskin tuntui hurjalta, ikävältä. Pahalta. Oikealta katastrofilta. Pahimmanlaatuiselta sellaiselta. Elämän lopulta. Mitä äiti ja isä sanoisivat? Mitä kaikki muut? Hän tiesi, ettei ollut enää sen ikäinen, että kuuluisi mihinkään nuorisorikollisten kastiin. Vaikkei hän ajatellut kuuluvansa mihinkään muuhunkaan rikolliskastiin. Hän oli sattuman uhri, vahingon uhri.

- Siinä suhteessa olet hyvissä käsissä, vanhempi Jörgensen jatkoi.

- Uskon, Pete vastasi.

He odottivat pitkään, puhumattomina. Pete ajatteli ja oli varma, että hänen asiaansa ja elämäänsä ratkottiin parhaillaan. Käännekohta menossa. Hänestä tuntui kolkolta. Tai hän valmistautui pahimpaan. Varaudu siihen, niin et pety.

Samalla hän koki olevansa ulkopuolinen. Tai että nämä kaikki muut olivat sivullisia hänen asiassaan ja heille tämä mikä tapahtui, oli vain työtä, arkista sellaista, yksi työpäivä tai -tapaus muitten ohessa, mutta hänellä oli koko elämä pelissä.

Komisario Jörgensen palasi huoneeseen. Pete näki heti miehen päältä, että asia ei ollut mennyt niin kuin piti, ei hyvin eikä parhaalla tavalla. Jörgensen vältti hänen katsettaan, meni suoraan jääkaapille ja otti sieltä tuoremehutölkin, lasin tiskikaapista ja kaatoi itselleen.

- Janottaa, hän sanoi. - Ottaako joku muukin?

Pete ja vanha herra Jörgensen eivät vastanneet.

- Me jatkamme sittenkin kuulusteluhuoneessa, komisario sanoi. - Siiri jatkaa.

Hän katsoi Peteen, joi toisen tilkan ja laittoi tölkin takaisin jääkaappiin. Rauhallisesti. Ei paiskonut ovea eikä potkinut alakaappien ovia.

- Niinpä niin, jospa tulet perässä.

Pete ymmärsi komisarion tarkoittavan häntä.

Kuulusteluhuone oli heti kulman takana. Karu, mahdollisimman tyhjä huone. Jörgensen viittasi kädellään pöytää, jonka pöytälevy oli keskeltä halki, poikki. Molemmilla sivuilla oli kaksi tuolia. Pete istuutui. Pöydällä oli valmiina neljä mikrofonia ja syvennyksessä alempana ilmeisesti magnetofoni tai ehkä läppäri. Ei ikkunoita, vain melkein koko seinän levyinen peili.

- Siitä näkee tänne, komisario sanoi. - Se on sellainen... Olet varmaan katsonut sen verran poliisisarjoja, että tiedät?

- Tiedän, kyllä, Pete vastasi.

- Meitä on kaksi kuulustelijaa. Minä tulen toiseksi.

- Hyvä.

Komisario laski lehtiön ja kynän pöydälle ja istuutui viistosti Peteä vastapäätä eli jätti varsinaisen kuulustelijan paikan vapaaksi.

- Ei suostunut sovitteluun? Pete kysyi.

- Ei tällä syömällä, komisario Jörgensen vastasi. Katsomatta päin. Hän katsoi lehtiötään.

Pete mietti hetken ja sanoi sitten olevansa pahoillaan, kun oli sekoittanut näin herra komisarion päivän.

- Tarkoitan yön, hän oikaisi.

- Joo. Kaikkea tapahtuu.

Komisario kirjoitti jotain lehtiöön. Valmistautui. Keskittyi, Pete ajatteli. Hän olisi voinut lukea tekstin, jos olisi kurkottanut tai halunnut. Sen sijaan hän katsoi peilikuvaansa siinä istumassa ja ajatteli, oliko siellä toisella puolella jo joku tarkkailemassa häntä, heitä? Esimerkiksi kahvilanpitäjä. Hänestä tämä ilmeisesti oli kiinni. Nainen. Tai ei välttämättä.

Ovi käytävään oli auki ja sieltä kuului saapuvien henkilöiden ääniä. Pete ajatteli vanhaherra Jörgenseniä taukohuoneessa. Hän joutui myös kärsimään tästä tilanteesta, tästä hänen mokastaan. Moni ihminen oli nyt kytköksissä mokomaan tapahtumaan ja vahinkoon.

- Vahinko, Pete sanoi ääneen.

- Tiedän, komisario Jörgensen vastasi.

Hän ei katsonut vieläkään Peteä, vaan lehtiötään. Hän piirsi.

- Piirrätkö mun kuvan? Pete kysyi. - Kuulusteltavan kuvan?

- En. Ei riitä lahjoja.

Meni vielä jonkin aikaa komisarion piirrellessä, kissoja, Petestä näytti ja hänen istuessa hiljaa paikallaan ja katsellessa vastapäistä seinää ja välillä omaa peilikuvaansa ennen kuin Siiri tuli huoneeseen. Tai Pete oletti, että nainen oli Siiri, sama henkilö, jonka hän näki katupartiossa tunti tai puolitoista tuntia sitten. Nyt naisella oli sisäasu tai toimistoasu.

- Te olette jo täällä, Siiri totesi. Hän sulki oven perässään.

- Joo. Odotimme sinua, komisario Jörgensen vastasi. - Saat hoitaa tämän kuulustelun. Mä jo otin ylös alustavasti joitain tietoja, jos haluat katsoa. Mutta tee ihan niin kuin poliisikoulussa on opetettu.

Siiri istui Peteä vastapäätä. Hän laittoi kännykän pöydälle. Hänen virka-asussaan ei ollut nimikylttiä, Pete huomioi. Nykysäännösten mukaan komisario Jörgensen oli varmaan poikkeus. Aika ja asetukset ajoivat hänen ohitseen, olivat ehkä jo menneet aikaa sitten.

Pete tajusi ajattelevansa ylikierroksilla, olleensa jo pitkään siinä tilassa ja mikä ei ollut toisaalta ihme.

- Hah! Siiri älähti yllättäen. Hän katsoi juuri herra komisarion lehtiötä ja Pete huomasi, että komisario oli hahmotellut kaksi kissaa parittelemassa.

- Oho, komisario kuittasi. - Katos vaan.

- En katso. Ei kiinnosta, Siiri vastasi ja veti henkeä. Hän otti langattoman näppäimistön eteensä pöydän alta ja naputteli sitä.

Pete tunsi uudestaan ja entistä vahvemmin, että hän oli joku tai jokin toinen, erillinen, ei enää edes tästä maailmasta, kun taas komisario Jörgensen ja hänen alaisensa olivat yhä siellä toisessa, vanhassa maailmassa ja ulottuvuudessa. He olivat töissä, tekivät työtään ja hänellä, Petellä taas oli koko elämänkohtalonsa vaakalaudalla.

- Yksi, kaksi, kolme, Siiri puhui ääneen ja kokeili mikrofonia. Hän laittoi kuulokkeet päähän, kuunteli katsoen näppäimistöä ja otti sitten kuulokkeet alas kahden puolen kaulalleen.

- Virallinen esikuuleminen, joka tallennetaan mahdollista oikeudenkäyntiä varten.

Senkin Siiri sanoi ilmaan, katsomatta sen paremmin Peteä kuin komisariota ja tämän piirroslehtiötä vieressään. Sen jälkeen Siiri kohdisti viimein kysymyksensä kuultavalle, Petelle: - Nimi ja henkilötiedot. Onko kuultavalla näyttää henkilöpapereita?

- On, Pete vastasi. Hän kaivoi lompakon esiin ja oivalsi samassa, että komisario Jörgensen oli tehnyt törkeän laiminlyönnin pidätyksen yhteydessä. Hän oli jättänyt ruumiintarkastuksen tekemättä.

Pete kaivoi henkilökortin lompakon välistä ja ojensi sen Siirin eteen pöydälle.

 

Taavetissa

    

Luimme eilen loppuun ääneen Jonathan Franzenin romaanin Muutoksia. Nykyamerikkalaisen perheen kuvausta, vaikka se ei ole kattavasti sanottu, sillä suuressa maassa on erilaisia elinympäristöjä ja elämäntarinoita. Voisi jopa lisätä, että sekalaista väkeä. Koska aurinko paistoi kutsuvasti eilen aamupäivällä, teimme kävelylenkin Savitaipaleentielle. Pakkasta oli melkein kymmenen astetta, mutta valon takia tuntui keväältä. Kirjoitin eilen aamulla muutaman rivin Niitä näitä -tiedostoon. Mitään suurta tai pientä aihetta ei noussut mielen syvyyksistä, vaikka aavistelen, että sellaisia liikkuu siellä. Helena on antanut maalaustensa kuivua ja enimmäkseen katsellut niitä. Hän lukee Satu Rämön jännäriä Rosa & Björk. Minä luin loppuun Percival Everettin kirjan The Trees. Hyvä kirja kannanottona, mutta en näe sitä minään suurena kirjallisuutena. Makuasia. Huomenna sunnuntaina on Kaunis kesäpäivä -blogissa vuorossa Kiipelissä -tarinan neljäs osa.

Taavetissa

    

Hyvää Ystävänpäivää näin työviikon päätteeksi. Helena lähti nyt aamulla sauvakävelylenkille. Taivas on pilvessä ja sataa lunta. Eilen illalla ja yöllä oli selkeämpää Luumäen Taavetin yllä ja näimme kuun ja tähdet. Eilen aamupäivällä kävimme kaupassa ja haimme samalla reissulla Kärkkäisen paketin postista. Nopeaa toimintaa niin kuin aina. Tällainen tunnollinen asiakaspalvelu lämmittää mieltä. Toisen firman pakettia olemme sen sijaan odottaneet jo yli kuukauden: Reititintä. Se kuuluu internet-yhteyteen, kuuluu tähän asuntoon, langaton yhteys, mutta laitteen toimittamisessa tuntuu olevan operaattorilla jokin oma logiikkansa. Saa nähdä tuleeko se tänään, Ystävänpäivän tervehdyksenä? Saatuaan eilen lisää materiaalia Helena pohjusti muutaman vanhemman, keskeneräisenä odottaneen maalauskankaan, joten niitä taitaa olla nyt tekeillä yhdeksän maalausta yhtä aikaa ja lomittain. Minä olen kirjoittanut vain näitä eri päiväkirjojani. Luimme eilen iltapäivällä ääneen yli kuusikymmentä sivua Jonathan Franzenin romaania Muutoksia. Joulun viettoa St. Judessa. Lisäksi Helena luki loppuun Satu Rämön jännärin Hildur ja aloitti sarjan seuraavan, Rosa & Björkin. Minä olen lukenut yli puolet Percival Everettin kirjaa The Trees.

Taavetissa

    

Päivän postauskuvana on kollaasi meillä luvussa olevista kirjoista ja yksi huurteinen koivu. Helena maalasi eilen aamulla vajaan tunnin ajan, koska hänellä oli edellispäivältä jäänyt tähteeksi valmiiksi sekoitettua väriä, mutta hän ei sekoittanut uutta. Minä kirjoitin kolme sivua tekstiä Niitä näitä -tiedostoon. Ulkoilimme kaksi kertaa, ensin kirjastoon ja kaupalle ja myöhemmin apteekkiin. Helena lainasi kirjastosta kaksi Satu Rämön dekkaria. Minä lainasin ennakkoon seuraavan kirjan, jonka luemme ääneen, Charles Dickensin romaanin Loistava tulevaisuus. Tarkoitus oli valikoida Suuria odotuksia eli aiempi käännös, mutta tuli vahingossa tämä uudempi. Luin eilen ääneen kuusikymmentä sivua Jonathan Franzenin romaania Muutoksia, jossa ollaan Liettuassa. Kahden päivän päästä olemme lukeneet kirjan loppuun. Helena lukee toista kertaa Satu Rämön Hildur -sarjaa. Minä olen lukenut kolmasosan Percival Everettin kirjaa The Trees. Se on ilkikurinen tölväisy amerikkalaiseen rasismiin. Salaperäinen kostaja tappaa valkoisia miehiä, joiden isät ovat osallistuneet lynkkauksiin. En ihmettele, jos tällaisia teoksia tulee lisää, kun on nähnyt valokuvia lynkkauspaikoilta, joista puista riippuvat hirtetyt kuolleet mustat ja valkoinen väkijoukko poseeraa tunnistettavin kasvoin kuvaajalle.

Taavetissa

    

Postauskuvassa on värikkäitä maalauskangaspohjia ja sukkalankaa ja suolakynttilä tarjoilupöydällä. Helena tilasi eilen lisää värejä verkosta ja minä otin samaan tilaukseen ostoskoriin omaan käyttööni vihkoja. Taavetin kaupoista löytyy lankaa ja kuulakärkikyniä. Helena maalasi eilen aamupäivän, osaan kankaisiin alkoi muotoutua selkeää hahmotusta, muun muassa töyhtötiaisia kuusenoksalla ja minä säestin taustalla lukemalla ääneen Jonathan Franzenin romaania Muutoksia. Viisikymmentä sivua eilen. Noudimme iltapäivän puolella saapuneet kirjastovaraukset, Helena Satu Rämön Hildurin ja minä Percival Everettin kirjan The Trees. Siirryin saman tien Hemingwaystä Everettiin. Percival Everettin teksti tuo mieleeni Elmore Leonardin. Luin eilen seitsemänkymmentä sivua. En tiedä kuinka paljon Helena on lukenut Satu Rämön menestysdekkaria Hildur, sillä hän jäi lukemaan sitä vielä, kun minä jo vajosin uneen.