Taavetissa

    

Tänään on Kalevalan päivä, suomalaisen kulttuurin päivä. Postauskuva on otettu Luumäen Taavetin torilta eilen aamupäivällä. Sumuinen, lopputalven sää jatkuu. Helmikuu päättyy ja viikko samoin. Muokkasin eilen aamupuolella Vaihdokas -tarinaa, ensimmäisestä kappaleesta alkaen, poistoja ja lisäyksiä ja sanajärjestysten muuttamista. Etenin sivulle kahdeksan. Iltapäivällä luin nämä kahdeksan sivua uudelleen ja taas tein pieniä täsmennyksiä. Helena kutoo edelleen sukkia. Hänellä on keskeneräisiä maalauksia seinävierillä ja yksi aina telineessä tarkasteltavana ja joihin töihin tulee lisää maalikerroksia niiden valmistuessa vähin erin. Luimme eilen ääneen neljäkymmentä sivua Wilkie Collinsin vanhanaikaista salapoliisiromaania Valkopukuinen nainen. Pidän tekstistä ja sen rytmistä. Kävimme tänään kirjastossa noutamassa Helenan saapuneen kirjavarauksen, Outi Pakkasen uusimman jännärin, Kylmä talo. Unilukemisena Helenalla on vielä kesken Patricia Moyesin Kolmannen koiran kummallinen tapaus. Minä jatkan matkaa viidakossa Joseph Conradin kuuluisassa kirjassa Mörkrets hjärta.

Taavetissa

    

Kuvassa köyhät ritarit tarjoiluvadilla. Helena paistoi eilen iltapäivällä paistinpannulla lautasellisen omaleipomiaan pullansiivuja ja laittoi päälle mansikkahilloa ja kermavaahtoa. Eilen päivällä otin kuvia aution, vanhan rakennuksen pihapiiristä Linnalantien varrella Luumäen Taavetissa. Aitta ja kaivo puitten varjossa kevättalvisessa rauhassa ja unohduksessa. Aurinko paistoi, vaikka pilviä kerääntyi taivaalle. Otin kuvia paljastuneesta nurmikosta ja hyvä niin, sillä iltapäivällä alkoi pyryttää lunta. Talvi muistuttaa vielä itsestään. Etenin eilen Vaihdokas -tarinassa sivulle seitsemän. Helena kutoi enimmäkseen. Teimme päiväkävelyn Savitaipaleentielle. Olen odottanut, milloin näkyisivät ensimmäiset pajunkissat, mutta vielä niitä ei näkynyt ainakaan meidän kulkureitillämme. Jatkoimme kahteen otteeseen Wilkie Collinsin Valkopukuisen naisen ääneen lukua. Neljäkymmentä sivua eilen. Illalla luin eteenpäin Joseph Conradin kirjaa Mörkrets hjärta. Olen kertomuksen puolivälissä, mahtavan joen latvaosissa syvällä Kongon sydämessä, siirtomaavallan aikaan. Helena löysi itselleen unilukemiseksi Patricia Moyesin dekkarin Kolmannen koiran kummallinen tapaus.

Taavetissa

    

Kuvassa ovat kirjat tuulettumassa eilen parvekkeen lasipöydällä. Värikkäitä kansia. Pakkasta on nyt aamulla talon mittarin mukaan kuusi astetta, mutta päivemmällä on ennusteessa nollakeliä. Eilen aamulla oli myös niukasti pakkasta, mutta päivällä aurinko tuli esiin ja paistoi udun läpi. Lumipenkat valuttivat vettä tienpinnoille. Ilmassa oli kevään henkeä. Valoisuus lisääntyy. Vaihdokas -tarina on sivulla viisi. Helena maalasi eilen eri kankaita ja kutoi muun ajan. Kävimme kirjastossa. Lainasin itselleni valmiiksi odottamaan kaksi Graham Greenen kirjaa, Ahneiden pidot ja Kymmenes mies. Luimme ääneen viisikymmentä ensimmäistä sivua Wilkie Collinsin salapoliisikirjasta Valkopukuinen nainen. Tarkkaa, yksityiskohtaista kuvausta. Kirja on tullut ensimmäisen kerran julki 1860. Helena luki illalla Jim Thompsonin jännäriä Pakotie, mutta ei päässyt sen makuun ja jätti kesken. Minä olen lukenut neljäsosan Joseph Conradin romaanista Mörkrets hjärta. Se on jopa parempi kuin muistin.

Taavetissa

    

Otin eilen tällaisen kuvan Luumäen Taavetin keskustasta. Lämmin sää jatkuu koko maassa. Eilen oli Taavetissa pilvistä. Asvaltti on paljastunut monissa tienkohdissa. Helena maalasi eilen aamupäivällä. Myöhemmin päivällä hän on kutonut ja katsonut läppäriltä jotain sarjaa. Olemme edelleen ilman langatonta yhteyttä, reititin on missä lie ja pääsemme nettiin omilla koneillamme vuoron perään. Luimme loppuun ääneen Charles Dickensin romaanin Loistava tulevaisuus. Helena ehdotti seuraavaksi yhteiseksi lukukirjaksi omasta kirjahyllystämme Dickensin aikalaisen Wilkie Collinsin jännityskertomuksen Valkopukuinen nainen. Olemme lukeneet sen molemmat joskus ennen. Helenalla on unilukemisena Maria Langin dekkari Keltainen kissa. Minä luin eilen illalla loppuun Graham Greenen romaanin The quiet American. Otin seuraavaksi lukuun Joseph Conradin kirjan Mörkrets hjärta, joka on oma kirjamme. Olen lukenut kirjan ennen sekä suomeksi että ruotsiksi.

Taavetissa

    

Kevättalven aamuisia värisävyjä jäniksenjälkien kirjomalla pellolla. Otin kuvan eilen, kun kävelimme Linnalantietä kaupalle. Eilen päivällä oli välillä auringon paistetta ja teimme lenkin Savitaipaleentielle ja takaisin. Helena maalasi eilen aamupäivällä ja kutoi myöhemmin seuraavaa sukkaparia. Otin uuden työnimen, Vaihdokas, vanhalle käsikirjoitukselleni ja jonka olen muokkaamassa uudeksi ja erilaiseksi. Arvioin näin etukäteen, että ehkä kaksikymmentä prosenttia vanhasta tekstistä kelpaa mukaan ja muu on uutta ja tuoretta. Muitakin työnimiä olisi varmaan löytynyt, mutta otin ensimmäisen, jonka mieli tuotti. Luimme eilen ääneen vajaat viisikymmentä sivua Charles Dickensin romaania Loistava tulevaisuus. Sitä on saman verran enää jäljellä eli se kirja ja tarina päättyy tänään. Helenalla on unilukemisena Seppo Jokisen Hervantalainen. Minulla on neljäkymmentä sivua lukematta Graham Greenen romaania The quiet American.

Kiipelissä(5)

    

KIIPELISSÄ(5)

 

Ajatus sovinnosta, sittenkin, sen mahdollisuus tai edes vähäinen, minimaalinen mahdollisuus, piti Peten mieltä korkealla. Hän ei suostunut eikä halunnut vajota pessimismiin. Hän ei tiennyt olivatko poliisit tehneet parhaansa, yrittäneet kaikkensa, mutta hän luotti ja halusi uskoa siihen, että asia oli vielä oikaistavissa. Että tässä ei ollut kysymys mistään rikoksesta, vaan vahingosta. Missä se oli tullut esiin, vahinko, tähän mennessä ei missään, ei ainakaan niin, että hän, Pete olisi sen huomannut ja kuullut.

Tulitko tietämään? En. En ole kuullutkaan.

Sisällä linja-autoasemalla, kahvilan sisäänkäynnin edessä oli kulkuesteenä KAHVILA SULJETTU -kyltti, jonka naismyyjä tuli juuri ottamaan pois, kun Pete tuli aseman ovesta sisään. Hänen ei olisi pitänyt yllättyä tästä, kyltistä, mutta hän yllättyi silti. Hän ei ollut unohtanut mitä oli tapahtunut yöllä, mihin hän oli itse osallinen ja osallistunut, mutta ei osannut näemmä sittenkään ajatella eikä ennakoida asiaa pohjia myöten.

Naismyyjä tai itse kahvilanpitäjä, Pete ei osannut sanoa kumpi, taittoi kyltin pois ja nosti sen pois näkyvistä kahvilan puolelle seinustalle.

- Tervetuloa, nainen sanoi ja toivotti Peten edessä ensimmäisenä olevalle ja odottavalle naisasiakkaalle. - Olkaa hyvä.

Kahvilanemäntä hymyili, vaikkakin pingottuneesti, kääntyi menemään edellä sisälle kahvilan tiloihin ja selitti samalla: - Meille tapahtui haaveri viime yönä. Tai oikeammin rikos, ilkivaltaa. Joku huligaani heitti kiven ikkunasta sisään.

- Eihän? Ihan totta? asiakas hämmästeli.

Eli omistaja, kahvilanpitäjä, Pete ymmärsi. Hän seisoi naisasiakkaan takana ja otti itselleen teetä. Kaatoi kuumaa vettä teemukiin. Häntä kuumotti. Hän arveli olevansa punainen naamaltaan. Yöllä häntä oli palellut, mutta nyt hän oli kuumissaan. Hän oli vaihtolämpöinen.

Äsken, linja-autoasemaa lähestyessään hän oli kuvitellut mielessään ja rohkaissut itseään kuvittelemalla, että voisi sopia paikan omistajan, pitäjän kanssa, puhua tälle rehellisesti ja suoraan, pahoitella asiaa ja tapahtunutta, mutta käsitti nyt, ettei tulisi puhumaan mitään, ettei uskaltaisi edes avata suutaan.

Hän otti juustosämpylän vitriinistä pikkulautaselle ja muovisen tarjottimen pinkasta, tiskin alta, asetteli mukin ja lautasen sille ja veti paperiservietin pinkasta.

Omistajanainen puhui ja pauhasi: - Kaveri yllättyy. Saa aika laskun...

- Onko se saatu kiinni? asiakas Peten edessä kysyi.

- On. Poliisi nappasi itse teosta. Paikan päältä. Ai ai, minä jos olisin päässyt sen nuoren tyypin niskahiuksiin kiinni...

- Nuori? asiakas keskeytti tai kommentoi taas. Hän jatkoi odottamatta vastausta: - Ottaisin yhden keksin kahvin kanssa.

- Tässä, olkaa hyvä.

Kahvilanpitäjä naputti summan koneelle ja asiakas käytti pankkikorttia lukijan kupeessa.

Peten vuoro. Hän seisoi, piti silmällä teetään, tarjotinta ja kaivoi pankkikorttinsa lompakosta.

- Siitä voi valita teelaadun itse, nainen sanoi.

- Kiitos, Pete vastasi.

Hän maksoi ja meni pöytään ikkunaseinustalle. Hän luuli, että siinä oli jokin verho hämärtämässä ikkunan edessä ennen kuin hoksasi, että se oli juuri se pahan onnen ikkuna. Siinä oli nyt lasitusliikkeen teippaukset pitkin poikin pitämässä raameihin jäänyttä rikkinäistä ikkunaruutua paikoillaan.

Pete jäi katsomaan sitä ja sen jälkeen tuoleja, oliko niillä lasinsirpaleita vai ei?

Kahvilanpitäjä oli huomioinut ja lukenut kaikki hänen eleensä ja liikkeensä, sillä hän sanoi noin yleisesti, että kaikki sotkut on siivottu pois. - Ja lasku tulee kyllä oikeudessa.

Kuin puhuisi minulle, tarkoittaisi juuri minua, Pete ajatteli. Tiesikö nainen, että hän oli se konna? Ei.

Hän vilkaisi nopeasti kahvilanpitäjää. Tämä katsoi naisasiakasta. He keskustelivat.

- Meneekö käsittely oikein oikeuteen asti? asiakas kysyi.

- Menee, jos se minusta riippuu. Poliisi ehdotti sovittelumenettelyä, mutta ei, minä en päästä sitä paksupäätä niin helpolla. Saa nähdä ja kokea, mitä siitä seuraa, kun tuhoaa toisten omaisuutta... Ja miksi, mikä oli siinä tarkoituksena? Tulee mieleen, että aikomus oli tulla ikkunasta sisään ja varastaa jotain, mutta hälytin kai pelästytti... Tuuria oli siinäkin, että poliisipartio ajoi sopivasti ohi.

Sopivasti, Pete toisti perässä mielessään.

- Poliisi toimii, naisasiakas kehui.

- Niin, nyt, kahvilanpitäjä myönsi sen verran.

Pete istui, hämmensi teetään ja litkutti teepussia. Hän puraisi sämpylää ja katseli ensin teipattua ikkunaa, mutta alkoi sitten tuijottaa ulos kadulle. Paikallisliikenteen vuoron lähtöön oli vajaa tunti. Valvottu yö ja tämä pitkällinen aamu kuulusteluineen väsyttivät. Hän söi sämpylänsä, joi teen ja kuunteli myyjän, kahvilanpitäjän valituksia ja puheita. Tämä toisti samaa tarinaa kaikille asiakkaille, joita kävi. Tai oikeammin omistaja puhui samat sanat seuraavalle asiakkaalle, joka tuli sisään, mutta sitten seurasi kaksi hiljaisempaa tapausta, omissa oloissaan olevia, sen tyyppisiä asiakkaita, jotka eivät näyttäneet kiinnittävän huomiota ympäristöönsä ja joille omistaja ei sanonut mitään ylimääräistä.

Ehkä hän alkoi jo tasaantua? Ehkä hän sai etäisyyttä itse tapaukseen? Olisiko kahvilanpitäjä illalla, päivän päätteeksi täysin kyllästynyt puhumaan ja taivastelemaan tapahtunutta?

Pete nousi ja vei tarjottimen rullakkoon.

- Kiitos, kahvilanpitäjä kiitti.

Pete nyökkäsi hänelle.

Näet sitten, hän ajatteli. Mitä nainen tuumaisi siinä vaiheessa, kun he tapaisivat ja näkisivät toisensa oikeudessa? Muistaisiko kahvilanpitäjä hänet, muistaisiko hänen käyneen teellä ja sämpylällä sinä samana päivänä, heti aamusta, kun kahvila oli saatu siivottua lasinsiruista ja liike päästiin avaamaan asiakkaille? Miten nainen raivoaisi tai ilmeilisi, siellä oikeudessa? Pete ei osannut kuvitella.

Ulkona hän hengitti vapaammin. Hän ei ollut puhunut mitään tälle kahvilanpitäjälle. Tämä ei ollut kuullut hänen ääntään. Se tuntui yhdeltä pieneltä voitolta.

Sitten hän kuuli päänsä sisässä, kuinka hän sanoi ja vastasi: - Kiitos, yksinkertaisesti ja selvästi, kun kahvilaemäntä kehotti ottamaan ja valikoimaan itse teepussin rasiasta. Eli hän oli puhunut. Hän ei ollut ollut tuppisuu.

Pete kierteli laiturien vaiheilla. Hän kävi mielessään läpi tulevaa puhetta, jonka pitäisi ajastaan arvoisalle oikeudelle ja valamiehille, valamiehistölle, jos tämä juttu menisi niin pitkälle ja sehän menee. Hän puhuisi millä sovittelevalla mielellä hän oli lähestynyt... tai ei lähestynyt, vaan tullut suoraan poliisikuulustelun, -kuulemisen jälkeen kahvilaan vakaana tarkoituksenaan pahoitella rouva yrittäjälle, kahvilayrittäjälle tätä tapahtunutta ja ilmoittaa olevansa luonnollisesti valmis korvaamaan ikkunalasien vaihdon, siivoustyön ja vaivannäön, kaiken, kulut, mutta kun hän kohtasi typerryttävän... ei vaan kostonhaluisen, ymmärrettävän kostonhaluisen ja tinkimättömän vastarinnan... ja jossa tilanteessa hän piti parempana vaieta, olla tuottamatta arvon yrittäjälle enää enempää mieliharmia. Mieliharmia, hän sanoisi. Hän piti parempana tehdä näin, toimia näin.

 

Taavetissa

    

Luumäen pääkirjastossa on lahjoituksena lasimaalaus, jossa on muun muassa tällainen hevoskuva. Kohteen takia kuva on kenties hieman vaikeasti hahmotettava. Käymme melkein joka päivä kirjastossa, koska sinne pääsee kirjastokortilla ja tunnuksella omatoimiaikana myös lauantaisin ja sunnuntaisin. Otin eilen lisää kuvia kirjaston viihtyisistä tiloista. Ulkoilimme eilen kahteen otteeseen. Sää oli pilvinen, mutta iltapäivällä ilmanala lämpeni nollaan. Paikkakunnan koululaiset pääsivät aloittamaan talvilomansa. Heitä oli liikkeellä jonkinmoinen joukko menossa ilmeisesti laskettelemaan jonnekin latuvarren mäkeen. Helena kutoo edelleen sukkia. Minä kirjoitin aamulla Kun kuu kääntää kasvot -tarinani alkusivuja uudestaan. Luimme iltapäivällä ääneen vajaat viisikymmentä sivua Charles Dickensin romaania Loistava tulevaisuus. Tuntemattomana pysytellyt Pipin hyväntekijä ilmaantuu hänen asuntoonsa Lontooseen. Muina lukukirjoina Helena lukee Satu Rämön dekkaria Rakel, toista kertaa Hildur-sarjaa ja minä luen Graham Greenen romaania The quiet American. Huomenna, sunnuntaina on vuorossa viides osa Kiipelissä -tarinasta.

Taavetissa

    

Postauskuvana on askelten ja suksien alla tallautunut luminen rinne. joka vie Taavetin Patteritieltä Linnoituksen mäntyjä kasvaville valleille. Kävelimme eilen aamusella aurinkoisessa säässä siitä ohi ja alas Linnalantielle ja kaupalle. Iltapäivällä teimme toisen kävelylenkin ja poikkesimme samalla kirjastoon. Viikon lainoissa oli Satu Rämön Rakel ja Helena lainasi sen. Hän lainasi myös Maria Langin dekkarin Keltainen kissa. Nautimme päiväkahvin jälleen parvekkeella. Toissailtana yksi aihe innosti minua niin paljon, että tein siitä muistiinpanoja vihkooni, mutta eilen aamulla hylkäsin sen. Otin sen sijaan tarkasteluun vanhan tekstin, Kun kuu kääntää kasvot. Ehkä saisin kirjoitettua sen paremmaksi. Luimme eilen kolmekymmentä sivua Charles Dickensin romaania Loistava tulevaisuus. Pip tuli täysi-ikäiseksi, täytti kaksikymmentäyksi vuotta ja sai tietää sen verran lisää tulevaisuudestaan, että hän tulee saamaan jatkossa viisisataa puntaa vuodessa ja joka järjestely on voimassa niin kauan, kunnes Pipin hyväntekijä ilmaantuu paikalle. Ja mitä sitten, se on sitten. Luettuani kaksisataa sivua Mika Waltarin historiallista romaania Ihmiskunnan viholliset, sain siitä kyllikseni. Juutalaiset ja kristityt nahistelemassa, jotenkin se tympäisi ja alkoi tuntua samalta kuin olisi ollut uskonnon tunnilla. Etsin kirjahyllystämme jotain sopivaa tilalle ja valikoin Graham Greenen romaanin The quiet American.

Taavetissa

    

Otin kuvan pihallisesta autoja lumen alla Vallitiellä Luumäen Taavetissa. Mikä tarina tai kohtalo siinä on takana? Saisiko tästä kehiteltyä jonkin kertomuksen, kun tuntuu, että muut aiheet leikkivät vain nattaa kanssani? Antaa olla. Hienot talvipäivät jatkuvat. Eilen oli muutama aste pakkasta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ulkoilimme kaksi kertaa, toisella kerralla Savitaipaleentielle, kuutostien alikululle, jossa käännyimme takaisin. Nautimme päiväkahvit parvekkeella. Helena kutoo edelleen sukkia. Luimme eilen ääneen neljäkymmentä sivua Charles Dickensin romaania Loistava tulevaisuus. Pipillä on sydänsuruja, kun rakas Estella sanoo, että häntä ei kannata tavoitella, hänellä ei ole sydäntä eikä tunteita. Helenalla on unilukemisena Seppo Jokisen Hervantalainen. Minä olen melkein puolivälissä Mika Waltarin kaksiosaisen Ihmiskunnan viholliset -romaanin ensimmäistä osaa. Eilen tuli mieleen vertailla tekstiä Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan. Molemmat pitkät tarinat ovat minä -kerrontaa.