Terveisiä Taavetista

 6.10.2020  

Lauantaina, kolme päivää sitten näimme useita, pieniä lintuparvia matkalla länteen. Syksy, keltaiset lehdet ja hanhien ja kurkien huudot limittyvät yhteen. Kiirehtivätkö linnut matkaan ennen sateita?

Eilen illalla oli pimeän langettua kirkas taivas. Parvekelasit menivät huuruun enemmän kuin yleensä, mutta kun avasi ikkunan, tähdet näkyivät hyvin ja nouseva kuu. Vähän myöhemmin pilvet peittivät näkymän ja nyt aamulla oli satanut, kun heräsimme, maa, asvaltti märkänä ja parhaillaan kulkee seuraava sadekuuro tästä harjanteen yli. Salpausselällä sataa.

Victor Hugo eli ja kirjoitti kirjojaan kaksisataa vuotta sitten. Pariisin Notre-Dame 1482 pyrkii kuvaamaan ja kertomaan vielä varhemmasta ajasta, ajasta yli viisisataa vuotta sitten. Kirjassa on toistaiseksi – olemme sen puolivälissä – on ollut noin puolet pitkäjäykkistä asiaproosaa eli kuvauksia Pariisin kaupungista ja miltä se näytti siihen aikaan ja korkeintaan puolet on ollut alistettu itse fiktiiviselle tarinalle. En sano, että kirja olisi tietoteos, mutta siitä on jäänyt mieleen varsinkin nykyihmistä hämmästyttävä hirsipuiden, hirsipuulavojen, teilien ja kaakinpuiden yleisyys.

Teili? Muistin vanhastaan, mutta katsoin, mitä tietoa netissä on siitä: Teilipyörä. Tuomittu sidottiin pyörään ja hakattiin raajat irti. Hyvä pyöveli antoi kenties kuoliniskun päähän tai rintaan. Kuolemantuomio, jossa ruumis jätettiin näytteille varoitukseksi kansalaisille. Tämä kidutusmenetelmä kiellettiin Euroopassa 1700 -luvulla ja se oli käytössä Ruotsissa ja Suomessa 1800 -luvun alkuun.

7.10.2020

Aamuavaus pyöräillen rannalle. Helena ui, minä venyttelin. Kuu näyttäytyi pilvien välistä.

Miten muuten päivät menevät? Jonossa. No, tarkemmin sanottuna ohjelmassa on päivittäin kirjoittamista ja lukemista. Ohjelmattomana on kaikkea pakollista, mutta jos rajoittuu itse ohjelmaan on kirjoittaminen päiväkirjoihin, joita pidän kolmea rinnakkain. Tavallinen ja Kaunis kesäpäivä -blogin Terveisiä Taavetista -päiväkirja ovat tietsikalla tehtyjä ja kolmantena on lyijytäytekynällä kaunokirjoituksella vihkoihin raapustettuja perinnepäiväkirjoja, jotka ovat lahjojani Helenalle. Kirjoittamista on myös muuta: Valmistelen tulevia blogissa julkaistavia tekstejä, jotka ovat toistaiseksi olleet melkein järjestään raakkeja, kustantajien hylkäämiä raakileita. Repe on tällä hetkellä työn alla. Oma asiansa on, että tämä Repe, jota valmistelen tulevaan blogiin jatkokertomukseksi, on pitkälti uudestaan kirjoitettua. Olen maininnut aiemmin, että Repe on aihe, jonka sain vuonna 1995. Siitä asti se on hiertänyt kivenä kengässä. Ottaisinko sen viimein pois?

Keväällä ja kesällä kirjoitin tässä ohessa fiktiota Kaksi tiikerintaljaa, joka on odottanut nyt kaksi kuukautta, että luen sen läpi ja arvioin ja alan työstää tarvittaessa. Kirjoittamista on.

Kirjoittamisen rinnalla ohjelmallisena on lukeminen, ääneen ja muuten. En innostu äänikirjoista, koska haluan myös nähdä tekstin, nähdä kirjaimet, mutta luen mielelläni ääneen. Se on erilaista kuin lukea hiljaa. Lisäksi se on intiimiä yhdessäoloa – en lue ääneen yksinäni itsekseni, mitä se olisi? Ääneenluku on myös yhdessäoloa, joka jää vähemmälle, kun kirjoitan esimerkiksi jotain fiktiota, tarinaa. Olen silloin poissa mielessäni, vaikka istuisin tuolilla klaffipiirongin ääressä.  

8.10.2020

Usva pyörteilee ikkunanäkymässä, himmentää taustan ja asettaa etualan näytille. Päivä valkenee vitkaan niin kuin se tekee rauhallisen syksyn vallattua maan. Ennen seitsemää pyöräilimme rannalle. Meillä on asianmukaisesti pyörissä valot edessä ja takana. Harvemmilla muilla on. Kävelijöitä tulee vastaan, jotka erottuvat aavistuksen taustaa tummempimana. Mietin miten hyvin he näkyvät autoilijan silmiin? 

Pariisin Notre-Dame 1482 on tuskaa Helenalle. Viaton tyttörukka rakastaa tuhannesti hänet pettänyttä komeaa upseeria, joka vähät välittää. Tyttöä, joka tanssii ja laulaa iloissaan, syytetään noituudesta ja kun hän ei tunnusta, hänet viedään tyrmään kidutettavaksi, laitetaan rautakenkä jalkaan ja kierretään puristavaa, ruhjovaa kiristysruuvia. Tyttö kirkuu, rukoilee lopettamaan kiduttamisen ja tunnustaa kaiken, kaiken, kaiken. Tunnustaa, vaikka se tietää hirttotuomiota. Mutta silti hän rakastaa ja jumaloi yli kaiken rakkautensa kohdetta, komeaa upseerimiestä, joka vähät välittää. 

9.10.2020

Sivulla 515 Joyce Carol Oatesin kirjaa Blondi. Marilyn on tehnyt abortin. Hänen ystävänsä ovat kaksi kahelia narkkaria, siipeilijöitä ja rahattomia. Nämä ovat parhaat ystävät ja muut ovat susia, jotka vaanivat milloin nuoren naisen tarkkaavaisuus pettää. Sen aavistaa, kun tietää Marilynin tarinan. En tiedä siitä tarkemmin, mutta sen sentään, että Marilynista tuli John F. Kennedyn rakastajatar ja että nuori nainen teki itsemurhan tai hänen murhattiin. Selviää seuraavassa jaksossa. Selviää, kun sinetöidyt arkistot aukeavat. Selviää jos selviää.

Kävimme torilla kahvilla. Sade oli pyyhkäissyt hetki sitten maiseman yli ja pessyt keltaiset ja ruskeat lehdet. Pulut, kyyhkyt tekivät kierroksiaan ilmassa.  

Me puhallamme kynttilöitä(12)

 >>>jatkuu>>>  

PRINSSIN kannalta oli sekä hyvää että huonoa, kun hänen isänsä hyytyi vaimonsa reisille. Me jouduimme muuttamaan pois Hepun virka-asunnosta. Hovi oli oikea linna, mutta meidän piti muuttaa sieltä pois sviittiin. Luksussviittiin. Ajattelin oliko se Prinssille pettymys vai oliko hänen parempi kasvaa siinä lukaalissa, poissa virkapiiristä?

Molemmissa oli tilaa vaeltaa, vaikka Prinssi muisti tietenkin vain sen jälkimmäisen. Hän asui käytännössä koko lyhyen elämänsä vain yhdessä paikkaa.

Tuhat päivää, lasken. Pitäisi laskea joskus prikulleen kuinka monta päivää siitä kertyy kaikkiaan? Yhden elämän kierto. Se on Prinssin kohdalla yli tuhat päivää, sillä kolme kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi tekee tulokseksi enemmän kuin tuhat. Tuhannen ja sadan yön tarinat. Onko tuhat päivää paljon? Päivät vain lasketaan, sillä yö on unen aikaa. Unten aikaa. Ainakin lapset nukkuvat, terveet lapset.

Prinssi oli terve, normaali lapsi. Hän kehittyi odotusten mukaan. Neuvolan käyrät osoittivat, että pojalla oli kaikki hyvin.

Aldous Tsitsis oli muutaman kerran mukana, kun kävimme neuvolassa.

”Mitä pidät?” kysyin silloin Aldoukselta ja kysyn sitä myös nyt, kun ilta hämärtää hetki hetkeltä enemmän. Ilta on pitkällä.

”Mitä?” Aldous kysyy vastaan. ”Mitä kysyit?”

”Kävimme yhdessä neuvolassa.”

Hetki hiljaisuutta ennen kuin Aldous vastaa: ”Muistan. Mitä siitä?”

”Kysyin silloin mitä pidät?”

Aldous jää miettimään.

”Kysyitköhän sä?”

”Kysyin, kun kysyin.”

”Mä luulen, että sä kysyit pidänkö mä susta?”

Hymähdän. Helähdän.

”Mikä on?” Aldous kysyy.

”Sä kuulit silloin väärin”, sanon.

”Vai niin.”

Me makaamme hetken niin. Edelleen. Olemme maanneet jo jonkin aikaa ja virumme yhä nesteissämme ja hiessämme.

”Kuinka paljon väärinkäsityksiä on ihmisten elämässä?” kysyn. ”Meidän välillämme.”

”Varmaan paljon”, Aldous vastaa. ”Onneksi tahattomia.”

Onneksi tahattomia, ajattelen, mutta en toista sitä tällä kertaa. Alan siis oppia. Ironiaa, että se tapahtuu vasta viime hetkellä, siinä vaiheessa, kun sillä ei ole enää väliä.

Ei mitään väliä / kun aika on menetetty / menetetty moninkerroin / jäänyt takalasiin muistoksi / kuin hiekkatien pöly.

Prinssi mahtui neuvolan normaalikäyrien raameihin. Hän kasvoi sitä vauhtia kuin piti ja paino nousi samalla. Prinssi ei ollut keskivertoa näissä käyrissä, mutta ei mennyt paljon keskiviivan yli. Hän ei hätyytellyt käyrän ylälaitaa.

”Muistin sitä kertaa, kun olimme kolmisin neuvolassa”, muistelen.

”Niitä kertoja”, Aldous Tsitsis oikaisee.

”Kokeilin muistatko sä, että niitä oli useampia kuin yksi?”

Aldous muisti. Kymppi kokeesta.

”Mitä sä ajattelit silloin?” kysyn. Muistan itse omat silloiset ajatukseni. Ajattelin aluksi, että neuvolahenkilökunta luuli kai Aldouksen olevan lapsen isä ja heikäläiset olisivat halunneet kysyä asiasta jotain ja sitten ajattelin perään olevani täysi uuno, sillä neuvolaväki tiesi ja kaikki tiesivät totta kai, että olin Hepun vaimo ja että lapsen isä on Heppu, ilman muuta, siitä ei ole epäilystä, mutta oliko Aldous minun veljeni vaikka?

Saat olla. Ole hyvä.

Neuvolaväki ajatteli varmaan niin päin, ei siis suin surmin, että Aldous olisi Hepun sukukuntaa tai jos oli, tämä oli jotain niin kaukaista haaraa, ettei voinut oikeastaan edes puhua sukulaisuudesta.

”Mitä minä ajattelin?” Aldous tuumaa.

”Niin?”

Niin darling? ajattelen.

”En mitään, luulen.”

”Et mitään, luulet”, vastaan. Toistan tällä kertaa. Ei se oppi sitten tarttunut tai pysynyt kauaa nupissa. ”Et pelännyt, että sua luultaisiin isäksi?”

”En pelännyt.” Hetki hiljaa. ”Olisiko pitänyt pelätä?”

”Ei suinkaan.”

Prinssi oli vaunuissa ja Aldous Tsitsis työnsi niitä, niin kuin pienokaisen isä konsanaan ja minä olin pujottanut käsivarteni Aldouksen käsimutkaan ja roikuin mukana. Tarkoituksella. Tahallani. Ilkikurisenako?

Leikin olevani presidentti John F. Kennedyn vaimo Jaqueline miehensä käsipuolessa.

Ajattelin, että vastaantulijat tunsivat ehkä houkutusta vilkaista vaunuihin nähdäkseen vauvassa mahdolliset perityn vammaisuuden merkit? Tässä yhteydessä, kun olin näin Aldous Tsitsiksen vieressä ja kanssa, osa vastaantulijoista ei tajunnut välttämättä, että olen rouva Heppu ja heillä oli kiusaus tuoda julki ääneen tyrmistyksensä minulle, tälle hyvännäköiselle naiselle, joka oli liikkeellä yhdessä hirviön kanssa. Me kaksi olimme ilmielävät kaunotar ja hirviö päiväkävelyllä ja ihmisiä pelotti eivätkä he tainneet pitää näkemästään.

Sen näki silmistä. Osaaottavista, tyrmistyneistä ja säikähtäneistä silmäyksistä: Et kai sinä ole pelehtinyt tuon kanssa ja antanut sen laskea spermat sisääsi? Ei kai tuo rumilus ole lapsen isä?

Ajatuksia liikkui. Ajatukset liikkuvat, mutta eivät käy aina satimeen.

”Ihmettelin miksi sä halusit näyttäytyä mun kanssa”, Aldous kertoo. Hänen äänensä on vakava ja surullinen. ”Halusitko sä kiusata itseäsi?”

”En”, vastaan suu tyynyssä kiinni.

”Mitä sitten?” Aldous jatkaa. ”Halusit näyttää jotain ihmisille?”

”Halusin nähdä miten nämä reagoivat”, tunnustan. On aika tunnustaa ja olla tunnustamatta.

Aldous Tsitsis ei vastaa heti. Sitten: ”Olinko mä koekaniini?”

”Jos haluat.”

Odotan.

”Pupu pöksyssä”, Aldous lohkaisee.

”Puputyttö ja pupu”, jatkan leikkiä. ”Kanit koinivat kovasti.”

”Kani ei ole sama kuin pupu”, Aldous sanoo.

”Samaa sukua. Samaa kikkelinjuurta.”

”Saitko sä?” Aldous palauttaa äkkinäisesti.

”Mitä? Lähetitkö sä mulle postia?”

Joudun kohottamaan pään tyynystä, jotta saan sanottua niin pitkän lauseen.

”Lähetin pusuja postissa. Koko krossin.”

”Koko krossin”, toistan, toistan ja nauran.

”Sä naurat”, Aldous sanoo. ”Kaikelle sä naurat.”

”Kaikelle”, nauran.

”Oletko sä ihan viisas?” Aldous kysyy.

”Viisas”, jatkan kyllästymättä.

”Ääliö”, Aldous toppuuttelee.

”Olet”, vastaan.

”Mielelläni”, Aldous hymyilee, sen kuulee. ”Jos saan olla sun oma ääliösi?”

”Ääliöni mun.”

”Ääliö vähämieli”, Aldous panee paremmaksi.

”Et ole”, kyllästyn leikkiin. Yhtäkkiä. ”Sä olet mun rakas ystävä. Pyydän anteeksi aiempia pahoja sanojani.”

”Sä olet mun rakas ystävä”, Aldous sanoo. ”Sä et edes osaa sanoa pahasti. Sä et tiedä miten sanoa pahasti.”

Toistaa, ajattelen. Aldous toistaa sanojaan ja puheitaan.

”Osaan. Älä ajattele kuitenkaan mua pahalla.”

”En taatusti”, Aldous vastaa. ”Ajattelen sinusta vain kaikkea hyvää. Nyt ja aina.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 2.10.2020  

Kuu saattoi meidät Sorosenselän rantaan. Mars piti sille seuraa ja idempänä Venus valvoi tilannetta. Eläinten hautausmaan kohdalla jokin lintu piti ääntä. Häiritsimme kai. Mustarastaita on lennellyt siinä kohden matalalta tien yli, mutta kuvittelisin, että ääntelijä oli jokin harvinaisempi tapaus. Järvestä kohosi usvaa. Kalat puhkoivat veden pintaa.

Olen lukenut reilu sata sivua Joyce Carol Oatesin Blondia. Pidän tekstistä, kirjoitustyylistä ja -rytmistä. Rikon kuitenkin kirjailijan neuvoja, sillä luen kirjaa Marilyn Monroen tarinana. Luen niin kuin haluan. Pieni kuiskailija päässäni uskoo, että luen aivan oikealla tavalla. Mutta, kun on kyseessä amerikkalainen teos ja teksti, siinä pitää olla kaikki varaukset ja selitykset, fiktio, fiktio, fiktio kolmeen kertaan, jotta Acuralla tai Cadillacilla tai Rolls Roycella töihin ajavat lakihenkilöt eivät alkaisi rahastaa tästä tulolähteestä.

3.10.2020

Onni vaihtelee. Eilen meillä oli kukko-onnea, mutta juna-onni jäi tulevaan. Taavetissa kuulee hyvällä tuurilla kukon kiekuvan. Se on harvinaisuus. Olimme kukonlaulun aikaan patikoimassa radanvarteen, asiana hakea rautakaupasta viemärinaukaisurakeita. Kukko oli herännyt myöhään, sillä koululaiset olivat jo pyöräilemässä opinahjon suuntaan. Kissa kulki Kauppakadun laitaa ja autot jarruttivat sen kohdalla. Kävelimme Taavetin asemalle asti, mutta juna ei tullut.

Eilen aloitin seuraavan kirjan, jota luen ääneen, Victor Hugon Pariisin Notre-Dame 1482. Oman kirjahyllyn aarteita. Vaihteeksi kirja, johon ei ole merkitty milloin olen saanut sen, mutta veikkaisin, että noin 1970, puoli vuosisataa sitten. Siinä on kirjailijan alkusanat, jotka on päivätty helmikuussa vuonna 1831. Hän puhuu kaiverretusta tekstistä Notre-Damen jossain synkässä komerossa: ”Mies, joka kirjoitti tuon sanan seinään, on jo vuosisatoja sitten hävinnyt jäljettömiin ihmissuvun keskeltä, sana on vuorostaan hävinnyt kirkon seinältä, kirkko itsekin häviää kerran maan päältä.”

Ennustus, mutta tällainen ennustus on helppo: Kaikki häviää. On vain ajan kysymys milloin kaikki häviää.

Aamulla kuu oli korkeammalla kuin eilen. Mars oli siinä yläpuolella. Otin kännyllä kuvan, kolme kuvaa.

4.10.2020

Tänä aamuna näin makuuhuoneen ikkunasta sateen kasteleman asvaltin. Ei siis lähdetä sienimetsään.

Otin läppärin keittiönpöydän kulmalle niin kuin aina, kävin läpi rutiinimaiset vilkaisut ja jatkoin sen jälkeen Repeä. Eilen pääsin siinä sivulle sata ja saatoin lukea Helenalle numeron kaksikymmentä tulevaa Kaunis kesäpäivä -blogin jatkokertomusta. Ja tänään aamulla pääsin lukemaan numeron kaksikymmentäyksi. Sen jälkeen Helena viimeisteli kaksi piirrosta tänään julkaistavaan Me puhallamme kynttilöitä(12) -postaukseen, skannasi ne ja kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän uusi blogiteksti oli julkaistu. Toimelias päivä tai aamupuhde.

Olen lukukulttuurissa Blondi -kirjassa sivulla 234. Lopetin kohtaan: ”Senkin sairas, surkea lehmä.” Hugon Pariisin Notre-Dame oli eilen illalla, kun lopetin ääneen luvun sivulla 118. Menossa Kolmas kirja ja seuraavaksi vuorossa luku: Pariisi linnun silmillä nähtynä. Kirjan on suomentanut Huugo Jalkanen. Se on viides painos, joka on tullut painosta 1971. Eli en ole lukenut sitä 1970, vaan aikaisintaan vuotta myöhemmin. Erinomaista tekstiä. Olemme molemmat sitä mieltä, että teksti ei ole vanhahtavaa. Tuolloin noin kaksisataa vuotta sitten, kun Victor Hugo kirjoitti tätä kirjaa, millä lie hanhensulalla ja musteella, hän pahoitteli ja arvosteli kriittisesti sitä, että vanhoja, hienoja rakennuksia uudistetaan ja korjataan ja pilataan ne. Samanlaisia tekstejä voi lukea myös nykyään eli samaa on kaikki, samassa virrassa ollaan.

5.10.2020

Kaikki on kulttuuria. Kun teen kulttuuriteon ja luen ääneen Hugon Notre-Damea, Helena on mukana kulttuurissa kuuntelemalla ja sen lisäksi hän tekee palapeittoa mummonpaloista. Ennen oli puhdetöitä, nyt käsitöitä.

Ääneenlukuhistoriassamme on muistissa kaukaisilta ajoilta syksy- ja talvipimeitä, jolloin olen lukenut Kalle Päätalon Iijoki -sarjaa, sen alkupuolen teoksia koillismaalla ja Günter Grassin Peltirumpua. Näiden jälkeen tuli epämääräisiä, sekavia työläitä tai ylityöläitä aikoja, jolloin en lukenut ääneen, jolloin lopetin kahteen kertaan kirjoittamisen – turhaa mikä turhaa, toivotonta mikä toivotonta – mutta sittemmin olemme saaneet järjestettyä aikaa ääneen lukemiselle, sen myötä yhteiselle ajalle, yhteisille hetkille ja viimein, kun jäin eläkkeelle ja olimme molemmat viimein eläkeläisiä, saatoin tarttua Stephen Kingin Musta torni -sarjaan ja luin sen ääneen.

Tänään satelee. Kello on kaksikymmentä yli seitsemän. Helena on tehnyt kotitaloustöitä, tehnyt niitä pois tieltä, jotta voisi myöhemmin päivällä tarttua käsitöihin ja piirtää. Kuoritut ja pilkotut perunat ja porkkanat kiehuvat liedellä. Jos sulkee silmänsä, voisi luulla, että olemme jossain maalaispirtissä eikä tällaisessa kaupunkimaisessa kerrostaloasunnossa.

Me puhallamme kynttilöitä(11)

>>>jatkuu>>>  

 

ALDOUS Tsitsis leikkii Prinssin kanssa niin kuin isä pienokaisensa kanssa, ottaa tämän syliin ja hellyys valtaa minut. Rakastun syvemmin Aldoukseen. Olen niin täynnä rakkautta Prinssiä kohtaan, ettei se tunne voi enää kasvaa, mutta Aldousta rakastan jälleen hieman enemmän kuin ennen.

Muistan runon, jonka Aldous Tsitsis lähetti minulle sen ensimmäisen tapaamisemme jälkeen. Sen kerran jälkeen, jolloin kohtasimme ensimmäisen kerran, kättelimme ja puhuimme toisillemme. Prinssi oli silloin vielä mahassani ja minua suojeleva Heppu oli yhä vahvana ja luotettavana ja ainoana vieressäni.

Jos en saa olla sinun kanssasi / mitä muuta minulla on / ei kasteista aamua / haikeaa, tummaa iltaa. / Elän sinulle / saatpa nähdä / mitään pyytämättä / kaiken antaen / sinulle kaunokaiseni yksin.

”Se on kaunis runo”, sanon Aldoukselle.

Aldous ei vastaa.

”Nukutko sä?” kysyn.

”En. Kuuntelen sun kaunista ääntäsi.”

Aldous Tsitsis on pojan kanssa aina, kun hän käy kääntymässä, kylässä. Hän kohtaa isännän tutisevana pyörätuolissaan. Muistan monta sellaista hetkeä, jolloin Aldous pitää Prinssiä sylissä ja he kaksi seisovat Hepun edessä ja katsovat kumaraa hahmoa. En kuule mitä he puhuvat, mitä sanoja Aldous lausuu, mutta siinä ovat kolme minun miestäni, pienin ja vanhin ovat vielä ja yllättäen puhumattomia, toinen vaiennut ja toinen ei ole vielä alkanut puhujan uraansa ja kolmas on muuten vain vajaa.

Hullu, kylähullu, idiootti. Sinä hymyilevä idiootti. Mistä sinulla riittää noita hymyjä? Et ole varsinainen humoristi, vaan enemmän vakavikko, mutta se ei estä sinua hymyilemästä, appostelemasta suu auki.

Prinssille Aldous-setä ei ole mikään kummajainen. Aldous on persoona, nimensä mittainen.

Prinssin ensimmäinen sana on äiti. Seuraava on alo. Äiti ja alo, niillä pärjää pitkälle. Isä on itä.

Manasiko Aldous Tsitsis tunnustusrunollaan Hepun kuolleeksi? Manasiko hän Prinssin samoin?

En ajattele näin ikävästi ja ajattelen silti.

Jossain välissä, jonain hetkenä, kun Prinssi on päivälevolla ja kun Hepun hoitaja on poissa – se on sitä aikaa, kun Aldous ja minä emme olleet saaneet vielä toisiamme – manasin kerran tai kahtena kertana mieleni pimeässä Aldousta tappamaan Hepun.

Tapa se, jos olet mies, ajattelin tylynä. Tapa ja saat palkkiosi, minut. Saat tehdä minulle mitä haluat.

Muistan ajatelleeni näin pahoja. Olin väsynyt ja kyllästynyt. Minut oli petetty katkerasti. Halusin koetella myös tätä vianaluista miestä, joka on siinä maailmanajassa meidän perheystävämme ja haluaisi olla varmaan enemmän. Haluan jotain vastinetta tältä Aldoukselta. Ovatko runot hänelle pelkkiä sanoja vai onko mies valmis tekemään mitä hyvänsä rakastamansa naisen vuoksi?

Eikö rakkaus ole sitä, että rakkaan vuoksi on valmis kaikkeen?

Tapa ja nouda palkkiosi, usutin sanattomasti, kerran toisensa jälkeen.

Yllätyin, kun Aldous Tsitsis vastasi: ”Saan minä muutenkin.”

Hetken luulin, että olin puhunut ääneen. Kysyin sitä?

”Et puhunut, mutta ajattelit”, Aldous vastaa.

Sen kerran perästä uskoin, että Aldous omasi kyvyn ylittää empaattisuudellaan esteet.

”Saat muutenkin”, kuiskaan nyt makuuhuoneen hämärässä. Hämärästä hämärään.

Aldous suutelee rintaani.

Alkaako hän uudestaan? mietin. Ainakin hän pääsee liukkaille.

Aldouksen sormet siirtyvät emättimen suulle.

”Sä olet märkä töhnöstä”, hän sanoo.

Töhnö on meidän yhteisiä sanojamme.

”Kuka lie kasteli”, vastaan.

”Kasteli kukan tämän”, Aldous runoilee.

”Jatkanko vai rakastelemmeko?” kysyn.

”Molempia.”

”Ihanko totta?”

Työnnän käteni tutkimusretkelle meidän väliimme ja tunnen märän, sottaisen siittimen, joka on nousussa taas.

”Sä olet hillitön”, sanon.

Ulkonäkö pettää, myönnän. Kun Aldous Tsitsis tuli tänään luokseni ja menin miestä vastaan, ehdin keittiön ovensuuhun ja siinä hyvässä valaistuksessa Aldous näytti silmissäni harmaalta haamulta. Enemmän kuolleelta kuin elävältä.

Yllätyin. Mitä on tapahtunut? ihmettelin, mutta en kuitenkaan kysynyt sitä ja se mikä oli, huonovointisuus tai mitä ikinä oli, hellitti Aldouksen kasvoilta ja hän hymyili ja sen jälkeen en halunnut kysyä enää mitään.

”Sä olet himoittava”, Aldous vastaa minulle. ”Edestä vai takaa?”

”Takaa. Mä haluan katsella tyynyä.”

”Kumma akka.”

”Olenko mä akka sun mielestä?” kivahdan, mutta käännyn kuitenkin. Aldous Tsitsis vetäytyy sivuun siksi hetkeksi, että pääsen kääntymään ja kun olen mahallani, Aldous tulee reisiväliini.

Märkää ja tahmeaa. Meillä on froteepyyhe alla suojana, iso pyyhe, jotta lakana varjeltuu, mutta tiedän, että seuraava satsi menee pyyhkeen läpi. On voinut mennä jo.

Haluan katsella kaukaisuuksiin, katsella omiani ja minulle sopii hyvin, että Aldous touhuaa siellä takana, asennossa, jossa miehen polvet ovat takamukseni kahden puolen. Katson tyynyä, sitä pitkin ja sen ohi lattiaa ja seinää. Kohotan pyllyä, osaan pelata sillä ja Aldouksen kulli painuu melkein täytenä häpyhuulten väliin, mutta hän ei työnnä sitä vielä sisään. Terska pyyhkii, pöykkii klitorista, häpyhuulet kiittävät ja suljen silmäni.

Ensimmäinen kerta Hepun kanssa, kun vein hänet kapeaan neidonsänkyyni. Siitä on ikuisuus. Me olimme kuin kaksi teiniä kisailemassa.

”Mä olen liian vanha sulle”, Heppu sanoi. Hän jätti sen tilan ja varan, että olisin voinut kieltäytyä, perua, tulla katumapäälle.

”Et ole”, vastasin. ”Olet juuri oikean ikäinen minulle.”

Sinua minä hain / vaikka en tiennyt sitä / silloin vielä / koska silloin kaikki oli varhaista / vasta alkamassa ja alussa.

Me kinasimme asiasta.

”Ehkä nyt”, Heppu luovutti. ”Tänään sinä ajattelet niin, mutta pannaan tähän kymmenen vuotta lisää.”

Hymähdin erimielisenä, mutta ennustus osui.

”Mitä?” Aldous kysyy.

Luulin, että mies nukahti.

Niin miehistä.

”Luulin, että sä kuolit”, sanon.

”Melkein.”

”Nukutko sä?”

”En.”

Sitten Aldous kysyy mitä ja mille hymähdin?

”Näitä vaan. Heppu ennusti, että kymmenen vuoden päästä voin pitää häntä liian vanhana itselleen.”

Oletan, että Aldous nyökkää. En näe häntä, koska mies makaa selkäni päällä, takanani. Aldouksen kädet, kämmenet lepäävät toinen hartiallani, toinen on kylkiluilla hipoen rintaa. Aldouksen veltto, lyyhistynyt kulli on kuin öljyyn työnnetty ja öljyhoidosta noussut limalöntti elottoman raukeana vasten reittäni. Tunnen sen. Se valuu yhä, haavoittunut.

Ulkona on hämärtynyt ja huoneessa on yhä hämärämpää. Tiedän, että jos joku tulisi ulkoa tähän huoneeseen, tulisi vaikka sillä aikaa, kun me olemme siirtyneet molemmat vessaan, toinen istumaan pöntölle ja toinen seisomaan suihkussa sermin takana, jos joku tulisi tällöin tähän asuntoon, hän haistaisi kynnykseltä rakastelun aromin. Hän haistaisi sen vahvemmin, jos menisi makuuhuoneeseen.

Olisiko se maankaato ihme?

Heppu ihmetteli sitä, että vaikka minä olin niin viaton ihminen, saatoin sanoa kaikkea seksiin liittyvää.

”Koska minulle seksi on luonnollinen asia”, sanon tällä kertaa Aldoukselle.

”Kyllä”, Aldous vastaa.

En osaa hävetä. En hävennyt ollessani alastomana Hepun edessä ja alla. En häpeä koskea Hepun tai Aldouksen siitintä.

”Teillä kahdella on sama siitin”, sanon. Oivallan.

”Anteeksi?” Aldous hämmästyy.

”Yllätin sut.”

Tunnen Aldouksen nostavan päätä takanani, selässäni, reppuselässä. Olemme avaruusmatkailijoita ja Aldous riippuu selässäni kiinni käsin ja jaloin.

”Siittimestään miehen tuntee”, sanon.

Aldous vaikenee.

”Tunnen sinun siittimesi samanlaisena kuin tunsin Hepun siittimen. Mikään ei ole muuttunut.”

”Se on hyvä”, Aldouksen ääni tulee takaa näkymättömistä

Niskaani kutittaa odotuksesta. Odotan, että minä hetkenä hyvänsä Aldous Tsitsis painaa päänsä vasten niskaani, painaa huulet ja nenän sitä vasten, niskakuoppaan.

”Mä en ollut koskematon, kun naimme”, jatkan.

”Me?” Aldous kysyy hiljaa.

”Minä ja Heppu.”

”Onko Heppu välissämme?” Aldous kysyy ja hymyilen ja kysyn kuka nyt puhuu pelottavia?

”Anteeksi”, Aldous pyytää.

”Ei mitään”, vastaan. ”On ja ei. Se on miten asian ajattelee.”

”Kyllä.”

Me keskustelemme näitä filosofisia, syvällisiä asioita juuri toisen kerran rakastelleina. Sen verran siitä on aikaa, että hengitys ehti tasaantua.

”Saitko sä?” Aldous kysyy.

”Taas”, pistän ovelasti vastaan. Minulla on silmät auki, kun katselen hymysuin tyynyn kulmaa, tyynyliinan linnunnokkaa.

”En ole varma sinusta”, Aldous sanoo.

”Mutta itsestäsi olet?” kysyn. Sanat pallottelevat keskenään.

Niska on odottanut ja sen kaipuu palkitaan. Huulet koskevat lämpiminä niskaani. Siitä on suora yhteys kaikkialle hermostoon. Akupunktiopiste, ajattelen. Värisen kosketuksesta kuin haavanlehti.

Aldous nostaa huulensa. Hän kysyy: ”Paleletko sä?”

”En.” 

"Sä värähdit?"

"Niin."

 >>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 28.9.2020  

En ole merkinnyt ylös, listannut suorituksiin kaikkia pieniä runokirjoja, jotka olen lukenut tai nielaissut kuin lääkkeen. Kun luin tämän vuoden alkajaisiksi Allen Ginsbergin suomennettuja runoja – Sammakon kustantamia, ei kulttuuriairuekustantajien WSOY:n eikä Otavan – ajattelin jättäisinkö kirjaamatta ylös vai ei, mutta merkitsin kuitenkin. Toissapäivänä ja eilen luin Jyrki Pellisen runokokoelman Kesän jälkeen värit muuttuvat, joka on tullut julki 1977, kirja, jonka olemme ostaneet Lievestuoreen Kirja- ja Paperi -kaupasta hintaan 5.00 eli viisi markkaa. Kansi on Kosti Antikaisen tekemä, kirjaimilla leikittelyä, ei välttämättä Antikaisen paras tekele, mutta siinä on miehen tunnusmerkit, riipuja ja suttuja kirjainten välissä niin, että ne näyttävät väräjävän. Runoista itsestään, että ne miellyttävät meikäläistä. En pidä itseäni runoudentuntijana, vaan maallikkona, joka olen myös muissa kirjallisuuden lajeissa ja kulttuurissa ylipäätään.

Jyrki Pellisen runolätyskä, -vihko ei tule ylös kirjaamiini, mutta sen sijaan Kurt Vonnegutin Maaton mies tulee olemaan 35:s tänä vuonna lukemani kirja. Ohut esseekirja vai mikä onkaan. En ole Kurt Vonnegut -fani, mutta Teurastamo 5 eli alias Lasten ristiretki on erinomainen kirja ja jonka tulen lukemaan toisen ja ehkä kolmannenkin kerran. Siihen liittyy kasku ja jonka kirjailija kertoo myös Maaton mies -kirjassa: Kirjailija yritti kirjoittaa Dresdenin pommituksesta, mutta se ei onnistunut. Hän lähti vierailemaan vanhan sotakaverinsa luona ja he muistelivat tätä elämänsä kokemusta kunnes kaverin vaimo puuskahti, että te olitte silloin pelkkiä lapsia. Se puhkaisi jonkin kuplan ja Kurt Vonnegut tajusi, että tarkastelukulma tulee olla toinen kuin sankarieepoksissa. Siis tämä naishenkilö osallistui tähän kirjoitusprosessiin. Tämä on minun huomioni, tuli vain mieleen.

Maanantai ja ruskaa. Ajoimme pyörillä kuuden jälkeen Taavetin keskustan halki, kuutostien ali ja Niemeläntietä rantaan. Kello oli puoli seitsemän, kun pääsimme perille. Aamun pimeä oli kirkastumassa hämäräksi. Venus erottui taivaan haileassa sinessä.  

29.9.2020

Illalla Helena luki netistä, että lähistöllä on tehty karhuhavainto. Nyt aamulla, kun kello on kolme minuuttia yli kuuden ja kirjoitan tätä, odottelemme, että ulkona valkenee sen verran, että voimme lähteä polkemaan nummelle.

Luin loppuun eilen Kurt Vonnegutin kirjan Maaton mies. 35:s tänä vuonna lukemani. Humoristina tunnettu kirjailija on siinä varsinainen pessimisti. Kurt Vonnegut kuoli 2008. Otan tähän kaksi lainausta Maaton mies -kirjasta, joka on tullut julki 2005, suomeksi 2007: ”Yksi parhaista rhythm- and blues-bändeistä mitä olen eläessäni kuullut, koostui kolmesta suomalaisesta pojasta ja yhdestä tytöstä, jotka soittivat jollain klubilla Puolan Krakovassa.” Keitähän olivat? Milloin Vonnegut näki ja kuuli näitä musikantteja? Toinen lainaus, joka on kai varsinaisesti Kilgore Troutia: ”Minusta planeettamme immuniteettijärjestelmä yrittää päästä meistä eroon aidsin ja uusien influenssa- ja tuberkuloosikantojen avulla ja niin edelleen.” Näin siis ennen vuotta 2005.

Aloin lukea ääneen eli Helenalle. Hän teki samalla käsitöitä. Olemme asuneet neljä kuukautta Taavetissa Luumäellä ja aloitin ensimmäisen ääneenlukukirjani täällä: Juhani Peltonen: Elmo. Olen lukenut sen aiemmin ehkä viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten. Muistan, että pidin sitä silloin hajanaisena, mutta lukukelpoisena. Muistan myös, että pidin sen loppua mallikelpoisena, mainiona. Saa nähdä miten käy nyt? Kolmasosa on luettu. Teksti on uutta ja vanhaa. Muistan sitä pääpiirteittäin, mutta siinä on paljon kuin uutta.

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin kotona. Löysimme kangas- ja karvarouskuja, ryöpättävät ja kanttarelleja ja yhden kehnäsienen ja yhden mustavahakkaan. Rouskuja tuli kahden kastikkeen verran. Tatit olivat pehmeitä ja matoisia. Ihme juttu, emme löytäneet vieläkään suppilovahveroita. Ne ujostelevat meitä.  

30.9.2020

Kuukauden päätöspäivänä pyöräilimme aamuhämärissä rantaan ja Helena ui. Poistullessa tuli ensin yksi ja sitten toinen uimarinainen vastaan.

Muutaman hiljaisen päivän jälkeen torilla oli kolme myyntipistettä ja kahvikioski auki. Nautimme kauppamatkan yhteydessä Helena hodarin ja minä hampparin.

Toissapäivänä aloin lukea ääneen Juhani Peltosen kirjaa Elmo. Eilen jatkoin sitä ja tänään saan sen luettua loppuun, jos pidämme kolmen, neljän tunnin session. Helena on jo valmis siihen. Hän kokoaa isoäidin neliöistä palapeittoa.

Luin eilen ensimmäiset rivit Joyce Carol Oatesin kirjasta Blondi. Jatkoin sitä tänään, kun oli sopiva odotushetki. Odotushetkiä on aamuissa, päivissä ja illoissa. Odottaminen on osa elämää. Hyvää tekstiä, Blondi.  

1.10.2020

Juhani Peltonen, Elmo, oli lukemani kirja numero 36 tänä vuonna. Se oli numero viisi, jonka luin tänä vuonna ääneen. Olen lukenut sen aiemmin, mutta siitä on yli kymmenen vuotta. Sitä ei näy meikäläisen tilastoissa, jotka yltävät kymmenen vuotta taaksepäin. Kirjassa oli ansioita. Pidin siitä, että se meni maalailematta suoraan asiaan, vaikka teksti jäi välillä ujumaan verkkaisena aloilleen. Muistin ennakkoon, että siinä oli täydellisen hyvä loppu ja totesin, että tämä piti paikkansa. Mielipiteeni ja ihastukseni pysyi. En kerro miten Elmo loppuu, jos joku kiinnostuu lukemaan kirjan.

Olen lukenut kolmekymmentä sivua Blondia. Nautin tekstistä. Ensitutustumiseni Joyce Carol Oatesiin.

Pyöräilimme tänään aamulla Puukylään ja patikoimme metsätietä harjanteelle Tervalamminsuon keskelle. Muutamia kanttarelleja löytyi ja poimimme myös muutaman kangasrouskun. Ei vieläkään suppilovahveroita.  

Me puhallamme kynttilöitä(10)

 >>>jatkuu>>>  

JUUTUN muistoihin, mutta palaan ja ponnistan mietteissäni siihen toiseen tapaamiseemme.

”Pyysikö Heppu sua menemään naimisiin kanssaan sinä toisena kertana?” Aldous Tsitsis kysyy.

”En muista”, vastaan.

”Muistat varmaan.”

Se nainen lähti ja me jäimme. Kummallakaan meistä ei ollut kiire minnekään.

Heppu kysyi kohteliaana miehenä, minne olen menossa seuraavaksi? Ja puolittain hän sanoi samalla nimensä. Esittäytyi. Me kättelimme. Hepun kädenpuristus oli luja, mutta hän ei puristanut rusentaen naisen kättä.

”Juuri oikeanlainen”, Aldous Tsitsis sanoo.

”Juuri oikeanlainen.”

Taas minä toistin, ajattelen.

Me olimme siitä alkaen nimituttuja, Heppu ja minä: Heppu ja Maria. Hauska tutustua.

”Pyysikö?” Aldous kysyy, inttää toisen kerran.

”Joskus. Jolloinkin”, vastaan. ”Ei kuulu sulle.”

Hymyilen lieventääkseni sanojani. Viini vaikuttaa sekin.

”Vieläkö?” kysyn. Lisäviini ei ole pahitteeksi.

En saa vastausta.

Kaadan vähän. Vähän kerrassaan. Jäljellä on enää pohjat.

”Me olemme kohta tyhjentäneet tämän”, sanon.

”Aivan”, Aldous vastaa.

Olemme lähempänä sänkyä, ajattelen. Kun tämä este on kumottu tieltämme, meidän on vapaus antaa vartaloidemme tuntea ja elää vapaudessaan.

”Hän pyysi minua vaimokseen”, myönnän.

”Niin”, Aldous vastaa. ”Et muista milloin? Silloin sinä toisena kertana?”

”Hän saattoi minut kotiin, silloiseen asuntooni”, muistelen.

”Rakastelitteko?” Aldous kysyy suoraan.

”Ei vielä silloin.”

”Säädyllisyys esti.”

Iva Aldouksen äänessä huvittaa. Aldouksella on korvaa. Hänellä on älliä päässään, on ollut aina.

”Ei vielä”, tuumin. Ei hätäillä. Ei hoppua herraseni.

”Notkistiko Heppu toisen polvensa lattiaan ja tarttui sua kädestä?” Aldous kysyy. ”Tiedät mitä tarkoitan.”

”Tiedän.”

En muista. En muistanut milloin Heppu teki sen? Tai tapahtuiko se niin kuin Aldous kuvitteli asian? Olisiko tärkeää muistaa se?

”Et voi unohtaa sellaista”, Aldous väittää.

Pelaanko jotain peliä? kysyn itseltään. Teeskentelyleikkiä.

”En todella teeskentele”, sanon ääneen. Yhtä paljon itselleni kuin kuulijalleni.

Aldous Tsitsis uskoo minua. Kuinka voisi olla muuten?

”Sulla oli oikosulku”, Aldous selittää järkevästi.

Nyökkään. Niin. Muistan monia päällekkäisiä tapahtumia. En varsinaista kosintaa. Tapahtuiko se myöhemmin? Ehkä siihen meni vuosi ja jolloin me olimme olleet yksissä niin kauan, että millään muulla ei ollut erityisemmin väliä eikä merkitystä. Vain sillä, että me molemmat tiesimme ja tunsimme oman sisimpämme ja rakkaamme sisimmät tunteet.

Voinko vannoa? kysyn mielessäni.

”Hän oli sinun rakkaasi”, Aldous sanoo haikeana.

”Niin oli.”

”Sinä rakastat häntä yhä.”

”En lakkaa rakastamasta”, myönnän. ”Onko se paha?”

”On.”

Aldous vastaa väärin, ajattelen. Hän teki niin.

Miksi en ole puhunut vielä lapsestani, Prinssistä? Tai enemmän ja varsinaisesti hänestä? Hän on vilahdellut tekstissä siellä täällä, mutta huomio ei ole kiinnittynyt häneen. Ei niin selkeästi ja tarkoituksellisesti kuin pitäisi.

Koska sitä on niin vaikea kertoa. En haluaisi puhua enkä muistella sitä, mutta se kuuluu olennaisesti tarinaan. Ja mikä on sellainen äiti, joka puhuu menehtyneestä miehestään, omasta rakastajastaan, sukulaisistaan, miehensä suvusta, erinäisistä aika ulkopuolisista kuten nunnasta, mutta ei omasta, pikku pojastaan?

Mitä virkaa sellaisella äidillä on? Kuka haluaisi sellaisen tunteettoman olennon äidikseen, joka ei pälpätä suuna päänä pienokaisestaan?

Prinssi oli parasta mitä minulle oli tapahtunut. Kun aloin odottaa, koin heti, että tämä on hyvä. Näin on oikein.

Kun Prinssi lepäsi rinnoillani, lausuin mielessäni kiitosrukouksen maailmojen valtiaalle.

En kirjoittanut sitä minnekään ylös.

”Olisi pitänyt”, ääni kuiskaa. Se tulee rinnoiltani. Miehen ääni. Tuttu.

Me olemme unohtaneet musiikin. Me makaamme rinnatusten ja päällekkäin vuoteessa, jonka ostin jotain neljä vuotta sitten, kun muutin uuteen kotiini. Yksinäisen runoilijanaisen kotiin. Minulla oli paikalle yksi vaatimus yli muiden: Sen piti sijaita Runeberginkadulla. Kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg. Ei mitään suomalaista hänessä, ei muuta suomen sukua kuin henki ja sydän. Valepuvussa esiintyvä Suomen runouden toivo ja oppi-isä.

”Prinssi?” Aldous Tsitsis muistuttaa. Tsitsis, toinen, joka on niin vähän suomalainen kuin olla voi ja on silti Suomen heimoa.

Isä oli onnessaan. Lapsen isä ja minun isäni. Molemmat isät olivat polleita. Heppu sai uuden alun, lahdatun perheen tilalla olin nyt minä ja Prinssi. Prinssi kehdossaan, lattialla pehmoisella peitteellä selällään, kipristellen jalkojaan, oikoen niitä, levittäen käsivarsiaan, katsoen tummilla silmillään.

”Hänen silmänsä eivät olleet siniset”, kerron. ”Ne olivat vihreän savunharmaat.”

Aldous nyökkää: ”Katsoit tarkkaan.”

”Lapseni.”

Sanon vain tämän yhden sanan. Kurkkuun koskee, koska pidättelen nyyhkäystä. Aldous Tsitsis pitää minusta vielä lujemmin kiinni.

”Sun ei ole pakko kertoa”, Aldous sanoo.

”Tiedän”, vastaan. Ääneni on epävarma kuiskaus.

Seuraavaksi Prinssi menee jo lattiaa pitkin. Hän kiepahtaa selkäasennosta mahalleen, hups, kellahtaa takaisin selälleen, miettii tilannetta, katsoo ympärilleen, kääntyy mahalleen, nostaa päätään.

Hän ryömii. Kuin toukka. Mittarimato.

”Muistan”, sanon. Hallitsen ääneni jo paremmin. ”Muistan, että me nimitimme Prinssiä yhteen aikaan mittarimadoksi.”

Mutta aika kuluu nopeasti. Lapsi kasvaa nopeasti ja hitaasti. Hän konttaa ja istuu. Hän on varmempi liikkeissään. Hän tutkii maailmaa, joka on lattia, pyörii pöytien alla, pujottelee tuolinjalkojen väleistä, käy aikuisten sääriin kiinni ja nousee seisomaan pienet sormet ja kädet rutistaen säärten ihoa ja isäpapan housunlahkeita.

”Hetken aikaa Heppu oli isäpappa. Sitten hän hyytyi minun päälleni.”

Mietin sitä kuin olisin epävarma ja lisään: ”Käykö sinulle samoin?”

”Ei käy”, Aldous vastaa. ”Älä pelkää.”

”Ajattelen, että minä ole paha kosketettava.”

”Et ole.”

”Joka minuun koskee, hänet valtaa halvaannus, hän menettää lihastensa hallinnan ja hänestä leivotaan torso.”

”Ei pidä paikkaansa”, Aldous Tsitsis on eri mieltä.

Hänen päänsä lepää minun paljailla, alastomilla rinnoillani. Naisen ihoa vasten. Olemme molemmat alasti. Olemme rakastelleet ja tunnen kuinka Aldouksen siemenneste valuu ulos emättimestä, tuntuu märkänä, tahmaisena räkänä, joka matelee tietään persereiän yli. Vaikka se on lämmintä, märän etanamainen kosketus tuntuu kylmänä. Se kutittaa.

”Et saanut”, Aldous sanoo.

”Sain jotain”, vastaan kevyesti.

”Epäonnistuin taas surkeasti”, Aldous moittii itseään.

”Et epäonnistunut”, vastaan. ”Päinvastoin, sinä onnistut aina.”

Tunnen Aldouksen pään liikkuvan rinnoillani. Pieni edestakainen liike: Kielto.

”Prinssi konttaa”, sanon.

Olen varma siitä: Prinssi konttasi, tarttui isänsä housunlahkeisiin ja kiskoi itsensä horjuville jaloilleen.

”Jalat vaihtuivat”, puhun ja selitän kuin unessa. ”Prinssi sai isänsä jalat. Hepun jalat. Heppu luovutti ne pojalleen. Tässä on hyvät jalat, käytä niitä.”

”Hui”, Aldous Tsitsis sanoo.

”Anteeksi”, pahoittelen. Hymyilen hyvittelevästi Aldoukselle, pojalle, miehelle rinnoillani, jonka poski on ihoa vasten ja joka katsoo hämyssä minua.

Me vedimme verhot kiinni, jotta lokit eivät nähneet meitä touhussa ja sen takia sisällä makuuhuoneessa on hämärää.

Me unohdimme laittaa musiikin soimaan. Me makaamme päälletysten ja rinnatusten huoneen hämyssä ja liikenteen äänet kuuluvat ulkoa. Aina väliin erottuu raitiovaunun terävämpi kirskuna.

Parempi näin, tajuan. Tämä kerta saa poiketa muista. Tämän kerran näin.

”Minä rakastan raitiovaunuja”, sanon ääneen.

”Minä myös”, Aldous Tsitsis vastaa. ”Mitä on kaupunki ilman ratikkaa? Onko se mikään kaupunki?”

”Ei ole”, sanon.

Kävelevä Prinssi ei löydä isää. Isä on halvaantunut. Isä ei tule leikkimään hänen kanssaan. Isästä ei ole mihinkään.

”Rahjus”, sanon.

”Nahjus?” Aldous vääntää sen. Tai kuulee väärin?

”Kun Heppu halvaantui, sätin häntä rahjukseksi”, muistelen. Pahoittelen.

”Sä et osaa sättiä”, Aldous väittää.

”Rahjus.”

Aldous ei vastaa. Nyt tulee ratikka. Sen kuulee, kääntyy kadunkulmasta ja jatkaa klonkkuen kaarevaa katua pitkin. Saatan sitä silmät auki näkemättä tuijottaen katonrajaa.

”Oli hyvä ajatus muuttaa tänne”, sanon.

”Kyllä”, Aldous myöntää.

”Sinä muistat Prinssin?” kysyn.

”Todella”, Aldous vastaa.

Aldous Tsitsiksestä tuli Hepun korvaaja. Hän otti Hepun vaimon hoteisiinsa ja oli pikkupojalle isähahmona.

”En ollut isänä”, Aldous kiistää.

”Setä”, muutan.

”Sopii”, Aldous vastaa.

”Mutta enemmän kuin kaukainen sukulaismies?”

”Enemmän.”

>>>jatkuu>>>