Kaunis kesäpäivä

perjantai 2. lokakuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 2.10.2020  




Kuu saattoi meidät Sorosenselän rantaan. Mars piti sille seuraa ja idempänä Venus valvoi tilannetta. Eläinten hautausmaan kohdalla jokin lintu piti ääntä. Häiritsimme kai. Mustarastaita on lennellyt siinä kohden matalalta tien yli, mutta kuvittelisin, että ääntelijä oli jokin harvinaisempi tapaus. Järvestä kohosi usvaa. Kalat puhkoivat veden pintaa.

Olen lukenut reilu sata sivua Joyce Carol Oatesin Blondia. Pidän tekstistä, kirjoitustyylistä ja -rytmistä. Rikon kuitenkin kirjailijan neuvoja, sillä luen kirjaa Marilyn Monroen tarinana. Luen niin kuin haluan. Pieni kuiskailija päässäni uskoo, että luen aivan oikealla tavalla. Mutta, kun on kyseessä amerikkalainen teos ja teksti, siinä pitää olla kaikki varaukset ja selitykset, fiktio, fiktio, fiktio kolmeen kertaan, jotta Acuralla tai Cadillacilla tai Rolls Roycella töihin ajavat lakihenkilöt eivät alkaisi rahastaa tästä tulolähteestä.



3.10.2020

Onni vaihtelee. Eilen meillä oli kukko-onnea, mutta juna-onni jäi tulevaan. Taavetissa kuulee hyvällä tuurilla kukon kiekuvan. Se on harvinaisuus. Olimme kukonlaulun aikaan patikoimassa radanvarteen, asiana hakea rautakaupasta viemärinaukaisurakeita. Kukko oli herännyt myöhään, sillä koululaiset olivat jo pyöräilemässä opinahjon suuntaan. Kissa kulki Kauppakadun laitaa ja autot jarruttivat sen kohdalla. Kävelimme Taavetin asemalle asti, mutta juna ei tullut.

Eilen aloitin seuraavan kirjan, jota luen ääneen, Victor Hugon Pariisin Notre-Dame 1482. Oman kirjahyllyn aarteita. Vaihteeksi kirja, johon ei ole merkitty milloin olen saanut sen, mutta veikkaisin, että noin 1970, puoli vuosisataa sitten. Siinä on kirjailijan alkusanat, jotka on päivätty helmikuussa vuonna 1831. Hän puhuu kaiverretusta tekstistä Notre-Damen jossain synkässä komerossa: ”Mies, joka kirjoitti tuon sanan seinään, on jo vuosisatoja sitten hävinnyt jäljettömiin ihmissuvun keskeltä, sana on vuorostaan hävinnyt kirkon seinältä, kirkko itsekin häviää kerran maan päältä.”

Ennustus, mutta tällainen ennustus on helppo: Kaikki häviää. On vain ajan kysymys milloin kaikki häviää.

Aamulla kuu oli korkeammalla kuin eilen. Mars oli siinä yläpuolella. Otin kännyllä kuvan, kolme kuvaa.


4.10.2020

Tänä aamuna näin makuuhuoneen ikkunasta sateen kasteleman asvaltin. Ei siis lähdetä sienimetsään.

Otin läppärin keittiönpöydän kulmalle niin kuin aina, kävin läpi rutiinimaiset vilkaisut ja jatkoin sen jälkeen Repeä. Eilen pääsin siinä sivulle sata ja saatoin lukea Helenalle numeron kaksikymmentä tulevaa Kaunis kesäpäivä -blogin jatkokertomusta. Ja tänään aamulla pääsin lukemaan numeron kaksikymmentäyksi. Sen jälkeen Helena viimeisteli kaksi piirrosta tänään julkaistavaan Me puhallamme kynttilöitä(12) -postaukseen, skannasi ne ja kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän uusi blogiteksti oli julkaistu. Toimelias päivä tai aamupuhde.

Olen lukukulttuurissa Blondi -kirjassa sivulla 234. Lopetin kohtaan: ”Senkin sairas, surkea lehmä.” Hugon Pariisin Notre-Dame oli eilen illalla, kun lopetin ääneen luvun sivulla 118. Menossa Kolmas kirja ja seuraavaksi vuorossa luku: Pariisi linnun silmillä nähtynä. Kirjan on suomentanut Huugo Jalkanen. Se on viides painos, joka on tullut painosta 1971. Eli en ole lukenut sitä 1970, vaan aikaisintaan vuotta myöhemmin. Erinomaista tekstiä. Olemme molemmat sitä mieltä, että teksti ei ole vanhahtavaa. Tuolloin noin kaksisataa vuotta sitten, kun Victor Hugo kirjoitti tätä kirjaa, millä lie hanhensulalla ja musteella, hän pahoitteli ja arvosteli kriittisesti sitä, että vanhoja, hienoja rakennuksia uudistetaan ja korjataan ja pilataan ne. Samanlaisia tekstejä voi lukea myös nykyään eli samaa on kaikki, samassa virrassa ollaan.


5.10.2020

Kaikki on kulttuuria. Kun teen kulttuuriteon ja luen ääneen Hugon Notre-Damea, Helena on mukana kulttuurissa kuuntelemalla ja sen lisäksi hän tekee palapeittoa mummonpaloista. Ennen oli puhdetöitä, nyt käsitöitä.

Ääneenlukuhistoriassamme on muistissa kaukaisilta ajoilta syksy- ja talvipimeitä, jolloin olen lukenut Kalle Päätalon Iijoki -sarjaa, sen alkupuolen teoksia koillismaalla ja Günter Grassin Peltirumpua. Näiden jälkeen tuli epämääräisiä, sekavia työläitä tai ylityöläitä aikoja, jolloin en lukenut ääneen, jolloin lopetin kahteen kertaan kirjoittamisen – turhaa mikä turhaa, toivotonta mikä toivotonta – mutta sittemmin olemme saaneet järjestettyä aikaa ääneen lukemiselle, sen myötä yhteiselle ajalle, yhteisille hetkille ja viimein, kun jäin eläkkeelle ja olimme molemmat viimein eläkeläisiä, saatoin tarttua Stephen Kingin Musta torni -sarjaan ja luin sen ääneen.

Tänään satelee. Kello on kaksikymmentä yli seitsemän. Helena on tehnyt kotitaloustöitä, tehnyt niitä pois tieltä, jotta voisi myöhemmin päivällä tarttua käsitöihin ja piirtää. Kuoritut ja pilkotut perunat ja porkkanat kiehuvat liedellä. Jos sulkee silmänsä, voisi luulla, että olemme jossain maalaispirtissä eikä tällaisessa kaupunkimaisessa kerrostaloasunnossa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti